POIKIENI AJATUKSIA LAPSUUDESTAAN KROONISESTA KIVUSTA KÄRSIVÄN ÄIDIN KANSSA

Sain vihdoinkin tehtyä yhden lukijoiden toivepostauksen:) Tällä kertaa siis lapseni pääsevät kertomaan lapsuudestaan kroonisista kivuista kärsivän äidin kanssa haastattelun muodossa! Lisäksi kerron mitä ajatuksia heidän haastatteluvastaukset minussa herättävät ja kerron myös jotain siitä, mitä muistan poikien kertoneen lapsuudestaan.

Perhetilanteeni ja poikien lyhyt esittely

Koska kaikki eivät tiedä tai muista perhetilannettani, niin kerron siitä tässä lyhyesti. Sen jälkeen poikien haastattelua on mielekkäämpi lukea ja saatte siitä kaiken "irti". 

Erosin siis poikien isän kanssa poikien ollessa ihan pieniä. Pojilla oli pitkään kaksi kotia, joiden välillä he kulkivat "viikko-viikko"-systeemillä. Siinä oli kuitenkin pidemmän päälle paljon haasteita yhteistyömme toimimattomuuden ja poikien koulunkäynnin sekä kaverisuhteiden takia. Niimpä pojat asuivat jonkin aikaa minun luona, mutta kävivät isänsä luona vähintäänkin joka toinen viikonloppu.

Ikävä kyllä kipuni jatkoivat pahenemistaan ja sitä myöten toimintakykyni huononemistaan vuosi vuodelta. Minun täytyi hankkia pyörätuoli ulkona- ja asioilla liikkumista varten sekä vammaispalvelun avustaja ja kuljetuspalvelu. 

Pojilla kävi tukihenkilö, joka harrasti heidän kanssaan kaikenlaista ja kuljetti harrastuksiin eli asioita, mitä minä en voinut enää tehdä kipujeni takia.

Poikien haastattelut

Joonatan (pian 17 -vuotta) halusi kirjoittaa vastaukset itse omassa rauhassa. Kasimir (19 -vuotta) puolestaan toivoi puhelinhaastattelua.

Mielestäni poikien erilaisuus käy hyvin ilmi näistäkin haastatteluvastauksista. Joonatan on perheemme älykkö ja pohdiskelija. Hän on myös suunnitelmallinen, pitkäjänteinen ja harkitsevainen.

Kasimir on puolestaan "extempore" ihminen ja tekijä: Isolla T:llä! Hän on extrovertti ja yhtä sosiaalinen, kuin äitinsä. Hän on todella hauska nuori mies ja huumorintajumme käy hyvin yksiin;)

Minun mielestäni juuri se on tehnyt elämästämme niin rikasta, että pojat ovat niin ihanan erilaisia. :D

JOONATANIN HAASTATTELU

Millainen lapsuus sinulla oli äidin kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Ala-asteen alussa, jos muistan oikein, niin äiti käveli kanssani iltapäiväkerhosta kotiin. Kotipihassa vietettiin aikaa. Uimarannoilla käytiin. Pelattiin myös paljon lautapelejä.

En oikein ajatellut äidin sairauksia vielä ala-asteiässä. Taloudellinen tilanne mietitytti jo nuorena.

Huomasitko äidin olevan kipeä?

En kovin huomioinut kipuja nuorempana, mutta yläasteiässä, varsinkin aivoverenvuodon yhteydessä, ne tulivat esiin paljon.

Suritko äidin elämää?

Äidin taloudellinen tilanne mietitytti ja hänen kipunsa häiritsivät. Niistä tulee edelleen huono mieli.

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti? 

Olihan se erittäin ikävää. Ensimmäinen sairaalakäynti äidin luona oli surullinen. Äidillä oli raju päänsärky aivoverenvuodosta johtuen.

Millainen äiti sinulla on?

Erittäin luova, mukava, fiksu omalla tavallaan :D, hyvä kirjoittamaan.

Miltä isän luokse muutto tuntui ala-asteen loppuvaiheessa? Minkä takia muutto tapahtui?

Äidin luota pois muutto oli ikävä asia. Vanhat kaverit jäivät entiselle asuinalueelle kaupungin lähiöön ja jouduin vaihtamaan koulua pieneen kyläkouluun. 

Mutta muutto oli äidille ylipäätään hyvä asia ja se auttoi muutoksen kanssa. Aloin pelaamaan videopelejä erittäin paljon.

Oletteko läheisiä äitisi kanssa?

En käy äitini luona enää yhtä paljon, kuin yläasteiässä. Silloin kävimme isoveljen kanssa äidin luona joka toinen viikonloppu Saarijärvellä, minne on matkaa Kuopiosta 170 kilometriä

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

Äidin taloudellisen tilanteen takia, opin kaupassa valitsemaan aina edullisimman tuotteen. Tutkin paljon tuotteiden hintoja (ja terveellisyyttä, koska harrastan CrossFittiä). 

Sanoisin, että olen täysin kapitalistinen, joten omien arvojeni mukaan yrityksiä pitäisi tukea eikä rikkaita verottaa niin paljon, mutta äidin takia osaan nykyään ottaa huomioon samassa tilanteessa olevia kuin hän ja ei jättää heitä "unholaan", kuten äidille on tehty.

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä? 

Kyllä sanoisin, että on. Hänellä on Nemi ja olen ylpeä siitä, kuinka hyvin hän pärjää.

Äitienpäiväkortti

Joonatanin tekemässä äitienpäiväkortissa lukee kaunis runo, joka kuvaa hyvin ala-asteikäisen pojan kokemuksia kipusairaan äidin kanssa.

Runo menee näin:

"Äiti olet mulle, joten sanat kirjoitan sulle.

Olet kyllä kipeä, mutta mulle aina mukava ja pirteä.

Et jaksa ulkona kanssani käydä,

mutta lautapelit mulle käyvät."

T: Jootanan, Hyvää äitienpäivää.

Kiitos ihana kuopukseni haastattelusta:) 

KASIMIRIN HAASTATTELU:

Millainen lapsuus sinulla oli äidin luona/kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Normaali. Olin jo pienestä pitäen tottunut siihen, että äiti on kipusairas.

Huomasitko äidin olevan kipeä? Mistä huomasit?

Kyllä. Kivut rajoittivat äidin vointia ja kykyä tehdä asioita. Levontarvetta oli paljon. Kipujen ollessa todella kovia, sen huomasi myös äidin olemuksesta.

Suritko äidin elämää?

Kyllä surin nuorempana, mutta en enää nykyään, koska tässä maailmassa ei vaan "jaeta kaikille samoja kortteja!"

Millainen äiti sinulla on?

Hyvä, mukava hauska ja "vittumainen" ;) Hehe.

Miltä isän luokse muutto tuntui yläasteella?

Aika paskalta, koska isä asui vähän syrjemmässä Kuopion kaupungista. Myöhemmin ajateltuna oli varmaan ihan hyväkin juttu, "etten päässyt niin paljon hölmöilemään".

Oletteko läheisiä äidin kanssa?

Kait nämä ollaan varmaan ihan normaaliläheisiä. (Loppuun painokelvoton vitsi!)

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti?

Säikäyttihän se, mutta ei varmaan yhtä paljon, kuin muita perheenjäseniä ja läheisiä. "Olen murehtinut lapsena niin paljon äitiä, että murehtiminen on loppunut!"

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

"Raha ei määrittele elämänlaatua. Aina ei ole pakko olla hirveästi rahaa ollakseen hyvä elämä." Lisäksi "kunnioita vanhempiasi" ja muut perusjutut!

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä?

Tilanteeseen nähden äiti pärjää hyvin, mutta varmasti häntäkin eli sinuakin joskus vituttaa!

Kiitos ihana esikoispoikani haastattelusta:)

Poikien haastatteluvastausten pohdintaa minun näkökulmasta

Minusta oli aivan ihanaa, että pojat halusivat osallistua blogini tekemiseen haastattelun muodossa! Joonatan on ollut muutenkin todella suurena tukena ja apuna blogini kanssa jo blogin alkumetreiltä lähtien. En olisi selvinnyt monistakaan teknillisistä asioista ilman hänen korvaamattoman suurta apuaan!

Silti sekin on minulle täysin ok, että Kasimir puolestaan on pysytellyt tähän asti "syrjemmässä" blogini suhteen eikä ole varsinkaan lukenut blogitekstejäni. Hän kuitenkin seuraa blogini somekanavia ja on antanut luvan näyttää siellä joitakin kuvia hänestä.

Bloggaamisen alussa mietin,johtuuko se, ettei hän ole lukenut blogipostauksiani, osittain myös jonkinlaisesta "suojamuurista" kiinnostuksen puutteen lisäksi. Hän nimittäin on ollut pojistani pienempänä enemmän se, joka on murehtinut voinnistani. Se vaikuttaa onneksi helpottaneen iän ja ajan myötä.

Lisäksi hän oli paikalla, kun sain rajun aivoverenvuodon ja se näytti varmasti todella hurjalta tilanteelta! En ole eläissäni kokenut niin kovaa kipua, kuin päänsärky, jota silloin koin. En voinut, kuin huutaa tuskissani ja pysyin hädintuskin tajuissani.

Jos et ole vielä lukenut aivoverenvuodostani (SAV), niin pääset lukemaan siitä tästä kolmen postauksen sarjasta:

Mielestäni poikien haastatteluvastaukset olivat todella koskettavia, mielenkiintoisia, heidän persooniaan hyvin kuvaavia ja paikoitellen hauskojakin! Välillä itkin liikuttuneena ja välillä nauroin. Kävin siis läpi lähes koko tunneskaalan!

Jos mietin sitä, että oliko vastauksissa jotain yllättävää, niin ehkä se, miten vahvasti pojat ovat kokeneet köyhyytemme lapsena. Köyhyydestäni on puhuttu kyllä varsinkin nykyään paljon, kun pojat ovat isompia ja taloustilanteeni on ollut vaikein koskaan. Mutta en tiennyt heidän kokoneen köyhyytemme lapsuudessaan jopa vaikeampana ja mieleenpainuvampana asiana, kuin minun krooniset kivut. Ainakin köyhyytemme on niin vahvasti läsnä heidän lapsuusmuistoissaan.

Hieman harmittaa se, että pojat eivät tunnu kovin hyvin muistavan sitä aikaa, kun asuivat minun kanssani ja sitä, kuinka paljon teimme erilaisia asioita yhdessä vielä silloin, kun vointini jokseenkin sen salli.

Koska rahaa ei ollut paljon, niin ne liittyivät yleensä lähiympäristössä ulkoiluun ja ilmaisiin harrastusmahdollisuuksiin, kuten kesällä uimiseen, pallopeleihin sekä erilaisissa leikkipuistoissa ja paikoissa käymiseen.Joonatan kyllä mainitsi joitakin niistä lapsuusmuistoissaan, mutta Kasimir ei ollenkaan.

Poikien ollessa alle kouluikäisiä halusin huolehtia siitä, että heillä oli paljon ikäistään seuraa. Ja koska Joonatan oli hieman yksinäinen vapaa-ajalla, niin toimin vielä samoin ala-asteen alkupuolellakin. Joten meillä kävi paljon minun ystävieni samanikäisiä lapsia ja teimme heidänkin kanssaan em.asioita.

Miten minä muistan poikien kokeneen lapsuutensa

Minulla olisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon päiväkirjamerkintöjä, mutta koska minulla ei ole tällä hetkellä ylimääräistä aikaa ja energiaa, niin tyydyin vain vähän selailemaan päiväkirjoja muistini tueksi.

Muistan poikien tuleen lapsena usein lohduttamaan minua, jos makasin sohvalla väsyneenä ja kovissa kivuissa.He saattoivat tulla halaamaan minua, kyselemään voinnistani tai ohimennen kulkiessan silittää hiuksiani.

Minua harmitti varsinkin poikien ollessa alle kouluikäisiä, se, miten paljon annoin heidän välillä katsoa televisiosta piirrettyjä vointini ollessaan huonoimmillaan. Myöhemmin mukaan kuvioon tulivat tietokone ja Playstation-pelit ja koska Joonatan olisi pelannut niin paljon, kuin vain olisiin antanut, niin keksin ottaa käyttöön peliajat. Joonatan oli kuitenkin pohjimmiltaan tyytyväinen siihen, että jaksoin rajoittaa hänen pelaamistaan ja kannustaa ulos. Pelasimme myös paljon lautapelejä.

Joonatanilla ei ollut paljon vapaa-ajan kavereita ala-asteella, joten hän vietti paljon aikaa kotona kanssani. Yritin lähteä hänen kanssaan aina ulos, jos vaan vointini suinkin salli sen. Muistan hänen harmitelleen sitä etten kyennyt pelaamaan hänen kanssaan jalkapalloa. Minuakin se harmitti kovin paljon! Toisaalta taas oli ihanaa nähdä, kuinka kovin hän ilahtui, jos joskus jaksoin lähteä hänelle maalivahdiksi potkiessaan palloa.

Kasimirilla oli puolestaan niin paljon kavereita, että hän olisi ollut aina menossa heidän luonaan tai kanssaan ulkona, joten hänelle piti laittaa kotiintuloajat. Se oli toisaalta hyvä, koska siellä hän saattoi unohtaa minusta murehtimisen. Hän kun oli melko kova murehtimaan vointiani.

Jos haluat lukea lisää äitiydestäni, niin olen kirjoittanut siitä ajanjaksosta blogiini, kun minusta tuli pojilleni etä-äiti. Sen ajan kokemuksista ja ajatuksistani voit lukea enemmän täältä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html?m=0

Minua on myös haastateltu Helka Beltin "Etä-äiti"- blogiin aiheen tiimoilta: https://anna.fi/eta-aiti/anne-on-eta-aiti-tyokyvyton-ja-kipukroonikko-synnytystensa-takia-mieluummin-otan-taman-kaiken-ja-lapseni-kuin-olisin-kivuton-ja-ilman-lapsiani/

Loppusanat 

Aiheeseen liittyen on tulossa varmasti vielä postauksia myöhemmin jossain kohtaa. Jos tykkäsit postauksesta ja haluat vielä kuulla aiheesta lisää, niin kerro se minulle kommenttikentässä, kiitos:)

Toivon, että jakaisit postauksen edes yhdelle mahdollisesti aiheesta kiinnostuneelle ihmiselle tai vertaistukea kaipaavalle äiti-ihmiselle tuttavapiirissäsi. Se auttaisi myös blogiani saamaan lisää näkyvyyttä ja mahdollisesti uusia lukijoita, mistä olisin todella kiitollinen! Kiitos siis etukäteen! Voit kertoa halutessasi mahdollisesta postauksen jakamisesta kommenttikentässä, niin pääsen kiittämään sinua myös henkilökohtaisesti:)

Rakkaudella, Anne

ENTINEN HELLUNTAILAINEN USKOVA HYLKÄSI USKON JA JUMALAN!

Heti ensimmäisenä haluan sanoa, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään tällä postauksellani! Vaikka historiani, kokemukseni ja ajatukseni uskonnoista ja uskomuksista ovat, mitä ovat, niin kunnioitan kaikkien ihmisten omia uskomuksia, uskoa tai ateismia. Se on jokaisen oma asia, mutta meillä jokaisella (myös minulla) on oikeus mielipiteeseemme.

Asioista voi olla eri mieltä ja silti kunnioittaa toisen kokemuksia ja ajatuksia. Siksi varmaan minulla onkin niin laaja kaveripiiri hyvin erilaisine ihmisineen ja ajatuksineen. Olemme käyneet monia hedelmällisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja ja voineet oppia toisiltamme. Erilaisuus on mielestäni rikkaus tässäkin asiassa! 

Lapsuus helluntalaisperheessä ja nuoruus Raamattukoulussa

Vanhempani tulivat uskoon ja liittyivät helluntaiseurakuntaan ollessani alle kouluikäinen. Usko on tuonut paljon hyvää heidän elämäänsä ja osittain meidän lastenkin elämään. Tärkeimpänä esimerkkinä voisin mainita isän pääseminen irti alkoholiriippuvuudesta.

Kasvoin siis uskovaisesta perheessä ja helluntaiseurakunnan oppiin Jumalasta. Valitsin jo lapsena uskoa Jumalaan, koska "en halunnut helvettiin kuoleman jälkeen" (niin minulle oli opetettu helvetin olemassa olosta). 

Teini-iän kynnyksellä otin ratkaisevan askeleen käyden helluntailaisten oppien mukaisesti aikuiskasteella, joka on pastorin tekemä upotuskaste. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja muutenkin uskoni näkyi päivittäisessä elämässäni vahvasti. Rukoilin päivittäin, luin usein Raamattua, kävin helluntaiseurakunnan kokouksissa ja tapahtumissa sekä puhuin melko avoimesti uskostani. Elin helluntaiseurakunnan oppien mukaan eli en siksi nuorena kokeillut esim alkoholia tai tupakkaa ja odotin seksielämää avioliittoon asti. 

Minulla oli aito hätä läheisteni ja muidenkin ihmisten puolesta, ketkä eivät uskoneet Jumalaan ja todella olleet "antaneet elämäänsä Jeesukselle", koska oikeasti uskoin vain, että uskomalla Jeesukseen pääsee kuoleman jälkeen taivaaseen. Iän myötä sain pikkuhiljaa yhä enemmän rohkeutta puhua ihmisille uskon asioista mahdollisuuksien tullen. 

En kuitenkaan koskaan elänyt vain uskovien seurassa, vaan kaveripiirini on aina kuulunut monenlaisia ihmisiä. Kunnioitin ihmisiä heidän uskostaan riippumatta ja yritin olla liikaa "tuputtamasta" omaa uskoani. Näin jälkikäteen ajateltuna, en kuitenkaan onnistunutkaan siinä niin hyvin, niin kuin tänä päivänä ilman uskoa Jumalaan. En myöskään kiertänyt ihmisten ovilla "saarnaamassa" eikä se kuulunutkaan helluntailaisten yleiseen käytäntöön, kuten esim. Jehovan todistajilla. 

Olin nuorena hyvin mustavalkoinen persoona ja elin kaikessa "kaikki tai ei mitään" - periaatteella. Siksi uskonelämä imaisi minut todella mukaansa ja aloin etsimään "jotain syvempää" ja merkityksellisempää. En halunnut olla vain "laimea riviuskovainen", joka pahimmillaan saattoi elää kahta eri elämää arjessaan ja sunnuntaisin seurakunnan tilaisuuksissa. 

Aloin tutustua muihinkin seurakuntiin, mitkä mielestäni elivät mahdollisimman raamatunmukaista elämää. Päätin lähteä lukion sijasta peruskoulun jälkeen raamattukouluun. Ihastuin kuultuani Joensuussa City-seurakunnan perustamasta raamattukoulusta ja vanhempieni kauhuksi muutin sinne 16-vuotiaana täysin rahattomana opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän heistä. Löysin kämppiksen (joka aloitti myös raamattukoulussa), jonka kanssa jaoimme halvan valmiiksi kalustetun kerrostaloyksiön. Siihen aikaan minulla ei ollut edes kännykkää tai lankapuhelinta, joten soitin vanhemmilleni vain silloin tällöin puhelinkopista. Voin vain kuvitella vanhempieni huolen minusta tuohon aikaan.

Miksi lakkasin uskomasta Jumalaan? 

Ensiksi uskoni Jumalaan alkoi hiipua, koska avioliitossani oli hyvin vaikeaa, olin paljon yksin kotiäitinä pienten lasteni kanssa ja tunsin jonkin olevan pielessä, vaikka en osannut antaa pahalle ololle vielä silloin nimeä. Tuntui ettei Jumala enää kuullutkaan minua, vaikka kuinka rukoilin "polvet ruvella"! 

Aviokriisin aikaan rukoilin erittäin paljon, mutta minusta tuntui ettei Jumala kuunnellut minua (saatikka vastannut). 

Minua alkoi ensimmäistä kertaa elämässäni kiinnostamaan muiden nuorten tavalliset asiat, kuten alkoholin kokeileminen, tanssimusiikki ja tanssiminen, baareissa ja klubeilla käyminen jne. Aloin kokea myös suurta kapinaa Jumalaa ja uskovaisuutta kohtaan sen takia, ettei Jumala tuntunut välittävän minusta enää ollenkaan.

"Viimeinen niitti" oli se, kun tajusin avioliittoni olevan mennyttä! Sain nimittäin vihdoin "nimen" pahalle ololle sisimmässäni ja epämiellyttävälle tunteelle. Minusta tuntui, että Jumala oli pettänyt luottamukseni ja hylännyt minut. Niinpä lähdin hakemaan mielihyvää ja hetkellistä apua alkoholista ja juhlimisesta.

Minä en ollut koskaan saanut olla tavallinen nuori ja elää murrosikääni, vaan minun harteillani oli ollut paljon vastuuta muista ihmisistä. Minulle oli asetettu "tiukat rajat", mutta uskoni takia olin asettanut niitä myös itse itselleni. Joten minusta tuntui, että elin tuolloin, vasta 24-vuotiaana myös murrosikääni ja kapinoin, kuin teinit konsanaan!

Koska elämässäni mureni kaikki se yhtä aikaa, minkä "varaan olin elämäni laskenut", niin oireiluni ja kapinointini oli hyvinkin rajua. Satutin sen kaiken keskellä paljon itseäni ja muitakin ihmisiä. Pidin kuitenkin lapsistani niin hyvää huolta, kuin suinkin pystyin sen kaiken keskellä ja keskitin alkoholin käytön ym. ajoille, jolloin lapset olivat isällään tai isovanhemmillaan hoidossa. 

Yritimme vielä vuoden sinnitellä yhdessä lasteni isän kanssa lastemme takia, mutta sen jälkeen olin valmis ottamaan rohkean askeleen ja muuttamaan pois yhteisestä rakentamastamme kodista.

Olin aloittanut juuri lähihoitajan opinnot ja elin hyvin pienillä tuloilla. Sain mukaani vain joitakin tavaroita pieneen kaupungin vuokrakaksioon. Rakentamamme talo ja asuntolaina jäivät poikien isälle, mutta niin jäi myöskin talon myyntivoitto. Itse jouduin ottamaan opintolainaa, mitä maksan pois vielä tänäkin päivänä joka kuukausi, vaikka olen pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä.

Uskonnollisesta yhteisöstä ja ajatusmalleista irtaantuminen ei ole ollut helppoa!

Vaikka helluntaiseurakunta tai muut sen tapaiset kristilliset seurakunnat eivät ole pahimmasta päästä irtaantua ja "jättää taakseen", niin on se silti ollut todella rankkaa ja kestänyt vuosien ajan. Työ on vieläkin kesken ja joudun edelleenkin käsittelemään monia siihen liittyviä ikäviä ja ristiriitaisia tunteita. En tiedä tulenko koskaan olemaan "täysin sinut" uskon asioiden suhteen.

Uskonnollisista yhteisöistä irtaantuminen voi olla hyvinkin vaikeaa, mutta apua on saatavilla ja siitä selviää ajan kanssa.

Toisin, kuin esim. jehovan todistajien keskuudessa toimitaan, uskovainen perheeni ei ole hylännyt minua, mutta kyllä se väistämättä on tehnyt pienen pienen kuilun tietyissä asioissa meidän välillemme. Tiedän monia entisiä Jehovan todistajia, joiden perhe ja ystävät ovat katkaisseet heihin välinsä täysin, heidän jätettyään Jehovan todistajien yhteisö ja tavat elää. Minusta se on kovin surullista. 


Minulla on ihana perhe, mutta koska olemme Jumalan olemassaolosta ja uskonasioista täysin eri mieltä, niin pyrin omalta osaltani välttelemään aihetta. Isäni ja veljeni eivät tosin toimi niin, mutta silloin yleensä olen vain hiljaa. Joskus, jos minua oikein suututtaa, sanon keskusteluun mielipiteeni. 

 Sen sijaan moni seurakuntatuttavani lopetti yhteydenpidon minuun kokonaan. Kuulin, että minusta puhuttiin pahaa "selkäni takana" ja uusia elämänvalintojani kauhisteltiin. Eräs minulle todella läheinen ihminen sanoi, että "Toivottavasti et joudu helvettiin kuoltuasi!". 

Monet uskovaiset vaativat minua pysymään onnettomassa avioliitossani ja näkivät muka näkyjä "hengessään", kuinka minusta ja lasteni isästä tulisi vielä suuria Jumalan sanan julistajia!

Mitä ajatuksia helluntaiseurakunnan ja vastaavien paikkojen toiminta minussa nykyään herättää? 

Minulla ei ole tällä hetkellä kovin lämpöisiä ajatuksia helluntaiseurakunnasta tai mistään muistakaan vastaavista seurakunnista ja uskonnoista. Ajattelen kuitenkin, että on olemassa vieläkin paljon jyrkempiä, mustavalkoisempia ja tuhoavampia seurakuntayhteisöjä ja uskontoja, kuin helluntailaisuus.

Suomessa suurimpiin uskonnollisiin yhteisöihin liittyy paljon henkistä väkivaltaa, muiden ihmisten tuomitsemista ja arvostelua, suvaitsemattomuutta, pelkoa kuoleman jälkeisestä elämästä, kaksoiselämää- ja kaksinaismoralismia, lasten kasvattamista pelolla, ihmisten tunkemista samaan "muottiin" ja eritasoista- ja erilaista hyväksikäyttöä. Mikä pahempaa, niin uskon nimissä hylätään jopa omia perheenjäseniä! Maailmalla puolestaan joidenkin uskontojen nimissä harrastetaan fyysistäkin väkivaltaa ja käydään sotia.

Mutta, jos jotain hyvää haluaa esim.helluntaiseurakunnan työstä sanoa, niin moni kokee saavansa uskosta Jumalaan voimaa ja lohtua vaikeina aikoina. Usko on voinut auttaa ihmisiä paranemaan riippuvuuksista. Lähimmät esimerkit löytyvät omasta perheestäni. 

Nimittäin isäni ja veljeni ovat entisiä alkoholisteja, jotka löysivät uskoon tultuaan voimia ja tahtotilaa jättää alkoholin käyttö kokonaan. Helluntaiseurakunta tavoittaa joitakin yhteiskuntamme eniten syrjäytyneimpiä ihmisiä ja tekee diakoniatyötä jakaen ja tehden ruokaa köyhille.

Jumala parantaa vai parantaako? 

Uskossa ollessani, uskoin itsekin täysin siihen, että Jumala voi parantaa, siirtää vuoria ja herättää ihmisiä jopa kuolleista! Kävin kymmenissä ja kymmenissä uskovaisten kokoontumisissa ympäri Suomea ja kerran jopa Norjassa asti. Puolestani rukoilivat monet "suuret saarnaajat". Myös paranemiseni puolesta rukoiltiin, vaikka kivut eivät silloin vielä rajoittaneet juurikaan toimintakykyäni.

Paraninko? No, en. Kuulin kyllä paljon juttua siitä, kuinka ihmiset olivat "parantuneet" milloin mistäkin särystä ja kolotuksesta, mutta ei sellaisia todistettavia ja mitattavissa olevia paranemisia, kuten, että halvaantunut olisi lähtenyt kävelemään. Jos joku puolestaan parani esim.syövästä, niin kyseinen henkilö oli kyllä todellisuudessa parantunut ihan vain lääketieteen ansiosta, mutta kertoi Jumalan parantaneen hänet käyttäen lääkäreitä välikätenään.

En ole enää pysynyt laskuissa mukana siinä, kuinka moni uskovainen on rukoillut paranemiseni puolesta! Minulle on puhuttu paljon aiheesta ja suorastaan tyrkytetty sitä, kuinka Jumala voi minut parantaa.

Minulla on "mitta täynnä" parantumispuheiden- ja rukousten suhteen.  Uskovaiset eivät ole kuitenkaan ainoita "tyrkyttäjiä"! Minulle on tuputettu ihan yhtälailla milloin mitäkin yliluonnollista "huuhaa-hoitoa", luontaistuotteita ja kaikkea noitatohtoreista lähtien.

Jos en ole ollut kiinnostunut jostakin hoidosta, niin minulle yleensä aina sanotaan "ettei se ota, jos ei annakaan". Tai sitten syyllistetään etten ole tehnyt kaikkea voitavaani parantuakseni kivuista. Uskovaisista osa puolestaan syyttää kipujani siitä, että olen luopio(ompa muuten hirveä sana!) eli hylännyt uskon Jumalaan. Täten kipujen katsotaan olevan oma omaa syytäni ja valintani.

Mihin uskon nykyään?

En rehellisesti oikein voi luokitella itseäni mihinkään lokeroon suhteessa uskomuksiin, uskontoihin tai ateistisuuteen. Olen varmaankin jotain ateistin ja ateistisen agnostikon väliltä.

Mielipiteeni voi muuttua elämän varrella suhteessa edellämainittuihin asioihin, mutta minun on vaikea kuvitella näkeväni itseäni enää kristittynä uskovaisena "hihhulina", joka ottaisi asian yhtä vakavasti, kuin nuorempana ja lähtisi siihen mukaan aivan täysillä. Kuten tuskin mihinkään muuhunkaan aatteeseen tai toimintaan yhtä voimakkaasti ja mustavalkoisesti ajatellen.

Haluan suojella mielenterveyttäni ja olla ajattelematta liikaa uskon asioita tai mitään muutakaan yliluonnollista. Olen nimittäinn ehkä osittain historiastanikin johtuen hyvin herkkä ahdistumaan tällaisista asioista. 

Kaikki yliluonnollinen "pelottaa" minua, joten tuntuu yksinkertaisemmalta vain järkeistää kaikki ja ajatella, että mitään yliluonnollista ei ole olemassakaan. 

Lukuunottamatta esim. ihmisen intuitiota, mikä minulla on alkanut vahvistua viime aikoina. Mutta en ajattele sen olevan välttämättä mitään yliluonnollista, vaan se voi myös olla alitajunnan, elämänkokemuksen ja aiemminopitun mukanaan tuomaa aavistusta asioista.

Minulla on mielestäni täysi oikeus ajatella näin tällä hetkellä. Olkoonkin sitten vaikka niin, että elämäni olisi henkisesti jotenkin "köyhempää" sen takia.

Minulla ei ole mitään ongelmia kunnioittaa muiden ajatuksia ja kokemusmaailmaansa suhteessa yliluonnolliseen tai uskon asioihin, mutta yllättävän monen on vaikeaa olla tuputtamatta minulle heidän ajatusmaailmaansa. Ehkä jotkut kokevat minun olevan jotenkin "vapaata riistaa", koska haluan pysytellä erossa edellämainituista asioista.

Ajatukseni on toisinaan hyvinkin ristiriitaisia ja saattaa muuttua päivästä toiseen. En toisaalta usko enää mihinkään yliluonnolliseen ja toisaalta taas uskon, että on asioita, mitä ihmismieli ja järki ei voi käsittää aivojemme rajallisuuden takia eikä kaikki ole välttämättä järjellä selitettävissä.

Rakkaudella, Anne

Ps. Muistakaa seurata "Kivun kahdet kasvot"- somekanavia Facebookissa tai Instagramissa, niin saatte tiedon heti, kun tänne blogiini tulee uusi postaus:) Lisäksi siellä on helpompi keskustella ja näette paljon muutakin elämääni liittyvää, kuten videoita ja kuvia Nemistä ja tutustutte minun huumorintajuiseen puoleeni.

Suorat someikonipainikkeet löytyvät tämän sivun oikeasta yläreunasta, mikäli valitsette Internet-näkymän. Niitä voi kuitenkin myös etsiä blogini nimellä.

Ihania kesäpäiviä kaikille! Kommentoikaa, mitä ajatuksia tämänkertainen blogipostays herätti:) 

ELÄMÄÄ AIVOVERENVUODON JÄLKEEN!

Sairastin kesällä 2017 vakavan ja hengenvaarallisen aivoverenvuodon (SAV). Kaikki tapahtui aivan yhtäkkiä ilman minkäänlaisia ennakko-oireita tai tietoa riskistäni saada aivoverenvuoto. Sukurasituksesta olin kyllä tietoinen, mutta en siitä, että minulla oli ollut jo jonkin aikaa aneurysma eli pullistuma aivoissani, mikä voisi aiheuttaa puhjetessaan aivoverenvuodon.

Mutta 2.7.2017 olin vessassa, kun minulle tuli yhtäkkiä siinä wc-pöntöllä istuessani outo ja pyörryttävä olo. Ehdin juuri huutaa täysillä "Apua, minä pyörryn!" silloiselle miesystävälleni ja esikoispojalleni Kasimirille, kunnes tunsin ikäänkuin jonkinlaisen "rusahduksen" päässäni. Sen jälkeen menetin tajuntani. 

Kun siitä heräsin, minulla oli niin raju päänsärky etten ollut mitään vastaavaa koskaan ennen kokenut! Minä myöskin oksentelin. Lisäksi minulla oli vaikeuksia tuottaa puhetta, mikä ilmeni kyvyttömyytenä muodostaa pitkiä monimutkaisia lauseita tai oma-aloitteellista puhetta. Pystyin lähinnä vain vastaamaan kysymyksiin "kyllä" tai "ei".

Aivoverenvuotokokemuksestani voit lukea enemmän aiemmin julkaisemani kolmen postauksen sarjasta, minkä ensimmäinen osa löytyy tämän linkin takaa:
KOKEMUKSENI HENGENVAARALLISESTA AIVOVERENVUODOSTA OSA 1

Tämänkertaisessa postauksessa keskityn kertomaan enemmän elämästäni aivoverenvuodon jälkeen. Millaisia oireita ja haasteita se minulle jätti? Miten kokemus vaikutti minuun ja lapsiini? Onko minulla aivoverenvuodon uusiutumisen vaaraa? Mm. näihin kysymyksiin vastaan tässä postauksessa.

Millaisia oireita ja haasteita aivoverenvuoto minulle jätti?

Minulla kävi hyvä tuuri siinä mielessä, että aivoverenvuoto jätti minulle fyysisesti "vain" fatiikkia eli aivosumua, väsymystä sekä kognitiivisia ongelmia, eli haasteita keskittymisessä, muistiongelmia ja tiedonkäsittelyn- ja uuden oppimisen vaikeutta. Minä olen onnekas, että en joutunut esim. opettelemaan uudestaan motorisia taitoja, kuten kävelykykyä tms. 

Pystyn tekemään tarkkuutta, keskittymista ja muistamista vaativia tehtäviä vain aamupäivisin virkeimmilläni ollessani. Väsyn tehokkaan aivotyöskentelyn jälkeen myös todella nopeasti, jonka vuoksi minun on tauotettava asioiden tekeminen hyvin ja mentävä pitkäkseen silmät kiinni tasaisin väliajoin. Blogitekstien kirjoittaminen on juurikin sellaista työskentelyä.

Muistiongelmat hankaloittavat elämääni päivittäin. En pärjäisi mitenkään ilman muistilappuja, mutta välillä tuntuu, että minulla pitäisi olla jokin muistilappu tai vastaava siihenkin, että muistaisin katsoa säännöllisesti muistilappuja! 

Lisäksi tarvitsen läheisten ja avustajan apua muistamisessa. Muistiongelmat lisääntyvät väsyneenä ja mitä enemmän minulla on muistettavia asioita. Pahimpima aikoina joudun kirjoittamaan muistilapulle niinkin itsestäänselviä asioita, kuten "Muista käydä suihkussa ja pestä hiukset!". Lisäksi minulla on hankaluuksia muistaa erityisesti asioita ja tapahtumia lähivuosilta. Todella vanhat asiat muistan paremmin.

Minulle ei jäänyt aivoverenvuodosta siis mitään näkyviä vammoja ja haasteita. Toisaalta taas se jätti paljon muita "näkymättömiä" ongelmia jo valmiiksi kivuista kärsineille osa-alueille. Koska vammani ja haasteeni eivät ole näkyviä ja koko ajan täysin samanlaisia, vaan riippuvaisia paljon virkeystasostani, niin ihmisten on toisaalta vaikeampi ymmärtää minua. Siitä taas olen joutunut kärsimään elämässäni muutenkin, koska krooniset kipuni eivät näy yleensä kovin paljon ulospäin ja olen sosiaalisissa tilanteissa vain parhaimmillani ollessani sekä tsemppaan itseäni äärimmilleni.

Esimerkkinä voisin kertoa yhdestä tilanteesta kaupan kassalla: Edes silloinen avustajani ei hoksannut, mistä on kyse, kun en osannutkaan toimia kassalla. Seistä toljotin vaan hölmön näköisenä ja yritin kuumeisesti miettiä, mitä kassalla ollut työntekijä oli minulta vailla. En siis meinannut ymmärtää, että minun olisi pitänyt maksaa ostokseni ja kuinka se kortilla tapahtuu. 

Selitin myöhemmin silloiselle avustajalleni, mistä oli kyse ja millaista apua olisin häneltä tarvinnut. Näitä tilanteita sattuu minulle usein asioilla ollessani, koska väsyn ihan hirveästi siellä eli saan fatiikkikohtauksia. Asioiden hoitamiseen keskittyminen, sosiaaliset tilanteet ja ihmisvilinä aiheuttaa fatiikkia.

Useiden ihmisten on vaikea ymmärtää fatiikkioireiluani.

Tunnen oloni välillä todella "typeräksi" ihmisten seurassa, kun en etenkään fatiikkioireiden ollessa pahimmillaan, meinaa ymmärtää asioita ja muistiongelmat pahenevat. Joskus sanatkin ovat "hakusessa", mutta se oire on hieman helpottanut alkuajoista kuntoutumisen myötä.

En ole voinut ajaa enää vuosiin autoa kovan kipulääkityksen haittavaikutusten takia. Mutta vasta aivoverenvuodon jälkeen minulta otettiin ajokortti virallisesti pois kolmeksi kuukaudeksi, mutta en todellakaan voisi ajaa enää autolla turvallisesti, koska aivoverenvuoto pahensi vielä tilannetta entisestään.

Matkustajan roolissakin olemiseen on jäänyt pysyviä haasteita, koska vauhti tuntuu minusta paljon kovemmalta, kuin mitä se on ja en voi matkustaa ilman pahoinvointilääkettä. Ensimmmäisinä kuukausina sain myös kovaa päänsärkyä automatkoilla, joten pidemmät matkat olivat todella tuskaisia ja taukoja täytyi pitää useasti.

Luulen, että jos olisin ollut terve työssäkäyvä ihminen ennen aivoverenvuotoa, niin viimeistään se olisi aiheuttanut minulle enemmän psyykkisiä haasteita, koska elämä olisi muuttunut yhtäkkiä melko rajusti. Siinä mielessä oli siis hyvä, että olin sairastanut kroonisia kipuja jo vuosien ajan ja joutunut luopumaan hitaasti monista asioista elämässäni enkä ns. "kertarysäyksellä". Sopeutuminen olisi ollut tuolloin vaikeampaa. 

Ihminen tarvitsee sairastuessaan aikaa prosessoida asioita ja käydä läpi kaikkia erilaisia tunteita, jotta voi hyväksyä tilanteensa ja sitten uudelleen orientoitua nykyhetkeen ja tulevaan. Toisaalta taas asian voi kokea niinkin, että ei enää kestäisi yhtään uutta sairauden aiheuttamaa oiretta elämäänsä vaikeuttamassa. Sellaisia tuntemuksia olikin alussa hetkellisesti, mutta oman psyykkisen hyvinvointinsa takia, oli parempi olla jäämättä voivottelemaan asiaa sen pidemmäksi aikaa.

Viimeistään aivoverenvuodon jälkeen, olisin joutunut jättämään todennäköisesti myös työni lähihoitajana ja mahdollisesti jopa koko työelämän. Opiskelemaan en myöskään missään nimessä olisi pystynyt täysipäiväisesti. 

Mutta minut tosin laitettiin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle jo vähän ennen aivoverenvuotoa, pelkästään kroonisten kipujen takia. Se on mielestäni hyvä, koska se on kohdallani oikein ja oikeudenmukaista. Mitä hyötyä minun olisi ollut "roikkua" vielä vuosia lisää työkvyttömänä määräaikaisella kuntoutustuella ja rasittaa terveydenhuoltoa toistuvilla työkykyarvioilla, koska kipuihini ei ole parantavaa hoitoa eikä edes julkisella puolella hoitoa, mikä nykyistä paremmin vähentäisi kipuja ja lisäisi toimintakykyjä?

Suhtautumiseni kuolemaan
 
Suhtautumiseni kuolemaan muuttui jonkin verran aivoverenvuodon jälkeen. Siihen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pelkään nykyään vähemmän kuolemaa, koska olen hyväksynyt sen paremmin osaksi elämää ja jokaisen meidän kohtaloksi ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta varsinkin joskus yksin iltaisin nukkumaan mennessä pelkään etten näkisikään seuraavaa aamua. Silloin tulee usein tarve laittaa pojilleni viestiä ja muistuttaa heitä siitä, kuinka paljon heitä rakastankaan ja miten ylpeä heistä olenkaan! Toki kerron sen heille usein muutenkin! :)

Kuolemanpelko ja ilta-ajan ahdistuneisuus on kuitenkin vähentynyt, mitä kauemman aikaa aivoverenvuodosta on kulunut. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet olivat pahimpia (jolloin kyllä aivoverenvuodon uusiutumisen vaarakin oli todellisuudessa suurentunut).

Aivoverenvuodon jälkeen olen kokenut eläväni "jatkoajalla"!

Kun ihminen sairastuu vakavasti ja selviää siitä hengissä, niin moni kokee elävänsä loppuelämän "jatkoajalla". Elämän rajallisuus ja meidän ihmisten kuolevaisuus konkretisoituu silloin aivan toisella tavalla. Niin kävi minullekin ja olen kuullut monien muidenkin kokeneen.

Mutta siitä on seurannut myös voimakkaampaa kiitollisuutta jokaisesta uudesta aamusta, minkä saan nähdä ja kokea (kovista kivuista huolimatta). Elän yhä entistä enemmän "hetkessä" ja arvostan enemmän elämääni, minkä arvostamista kovat krooniset, vuosia kestäneet kivut ovat todella koetelleet. 

Elämänarvoni ovat selkiytyneet entistä vahvemmiksi, vaikkakin kroonisten kipujen kanssa eläminen oli sitä jo saanut aikaan. Itselläni asioiden arvojärjestys ei muuttunut aivoverenvuodon myötä, koska mielestäni se oli jo ennestään sellainen, jonka kanssa haluan elää. 

Luulen kuitenkin, että joillekin aivoverenvuoto tai jokin muu vakava sairastuminen, aiheuttaa arvomaailman muuttumisen jopa täysin päinvastaiseksi! Esim. henkilö, joka on uhrannut aiemmin elämänsä pelkästään itselleen ja itsekkäästi ajatellen tai ainoastaan työlle, unohtaen jopa kokonaan perheensä, saattaa kokea vastaavassa tilanteessa tarpeen muuttaa elämässään asioiden arvo- ja tärkeysjärjestystä.

Miten tapahtuma-aikaan "teini-ikäiset" lapseni kokivat vakavan sairastumiseni?

Varsinkin nuorimmalla lapsellani ei ole juurikaan muistikuvia terveestä työkykyisestä äidistä ja kivut ovat varjostaneet ja tehneet elämästämme melko erilaista verrattuna terveiden kahden vanhemman talouden elämään.  Silti krooninen ja vaaraton sairaus sekä äkillinen ja hengenvaarallinen sairaus ovat kaksi aivan eria asiaa!

Meidän onneksemme poikien arki ei mennyt "kertaheitolla" uusiksi aivoverenvuotoni myötä, koska he olivat jo ehtineet muuttaa isänsä luokse asumaan kipusaurauteni takia reilua vuotta aiemmin (koska en kokenut pystyväni huolehtimaan heistä edes tuettuna niin hyvin, kuin olisin halunnut!) 

He olivat myös tottuneet "puolikuntoisuuteeni" ja siihen, että jouduin viettämään välillä melko pitkiäkin aikoja sairaalassa. Silti vakava ja äkillinen sairastumiseni aiheutti lapsilleni monenlaisia vaikeita tuntemuksia ja pelkoja. Etenkin esikoiseni on pelännyt kovasti henkeni puolesta ja säikkyy kovasti pientäkin oireiluani. Se on onneksi helpottanut ajan kuluessa.

Hänen voimakkaat pelot selittyvät ehkä sillä, että hän näki rajun kohtaustyyppisen oireilun saatuani aivoverenvuodon. Hän myös järkyttyi ensihoidon vähättelystä ja pohdinnoista, että klassisen selvät aivoverenvuodon oireeni voisivat olla psyykkistä "kipuilua", koska olen kipukroonikko ja sairastin vakavaa toistuvaa masennusta pitkälti sen seurauksena. 

Hän joutui vaatimaan ensihoitajia viemään minut sairaalaan ja sanoi heille, että minulla ei ole ollut koskaan ennen noin rajuja oireita. Minä en voinut muodostaa pitkiä lauseita, joten en voinut itse vaatia pääsyä Jyväskylän keskussairaalaan. Lisäksi pääkipu oli niin voimakasta, että pystyin lähinnä vain huutamaan apua ja olin välillä tajunnan rajamailla.

Mikä tilanne aivoissani/päässäni on nyt? Voiko aivoverenvuoto uusiutua? 

Olen päässyt jo kaikkein kriittisimpien aikojen yli, mutta koska minulle voi sukurasitteen takia tulla uusia aneyrysmoja eli tukkeumia, niin pääni kontrollikuvataan säännöllisesti. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että päässäni on jo uusi aneyrysma, mutta se on ollut tähän asti vielä niin pieni ettei puhkeamisvaaraa ole ollut. Vaara kuitenkin voi lisääntyä, joten minulla on syksyllä päänkontrollikuvaus. Se tietenkin mietityttää ja jännittää kovasti. Joten päivä kerrallaan mennään eteenpäin tiedostaen vahvasti elämän rajallisuuden. 

Kun on jo kerran käynyt lähellä kuolemaa, niin sitä kokee elävänsä "jatkoajalla" eikä ota enää mitään itsestäänselvyytenä! Kiitollisuus valtaa mielen jokaisesta uudesta aamusta ja juuri nyt koen eläväni yhtä elämäni parhaista ajanjaksoista. Olen saanut kasvatettua pojat jo melkein aikuisiksi, kun nuorimmainenkin saavuttaa vuoden päästä täysi-ikäisyyden. Lapsillani on asiat hyvin ja se on minulle tärkeintä! Voin olla heistä erittäin ylpeä sekä myös hieman itsestäni, että olen voinut antaa heille monia hyviä "eväitä elämään" sairauksistani huolimatta.


Ps. Jatkossa blogipostauksia tulee tiukempaan eli noin 1-2 postausta kuukaudessa! Koska elän nyt vihdoinkin sellaista hyvää ja seesteisempää elämänvaihetta, jolloin minulla riittää voimia ja aikaa alkaa kirjoittamaan blogia paljon aiempaa säännöllisemmin! Enää ei siis tule jopa parin kuukauden mittaisia taukoja, vaan julkaisen jatkossa 1-2 postausta kuukaudessa:) 

Muistakaa myös blogini somekanavat, joiden kautta saatte ilmoitukset heti, kun uusi postaus on luettavissa (kuvaikonit niihin ja linkit löytyy blogini oikeasta yläkulmasta, joita painamalla pääsette suoraan niihin) Be löytyvät kyllä myös blogin nimellä suoraan Instagramista ja Facebookissa. Julkaisen niissä myös useamman kerran viikossa lyhyitä kirjoituksia, kuvia ja kuulumisia. Keskustelu ja tutustuminen on siellä myöskin helpompaa, joten tervetuloa mukaan! Olisi ihana tutustua mahdollisimman moniin teistä lukijoistani:) 

Rakkaudella, Anne

PARISUHTEEN PÄÄTTYMINEN JA PIKAINEN MUUTTO KESKI-SUOMEEN!

Minulle on tapahtunut taas paljon sitten viime postauksen, mutta milloinkas minun elämässäni ei sattuisi ja tapahtuisi? Ja, jos ei tapahdu, niin SATTUU ainakin! Maalla asuminen ja yhteiselo Pasin kanssa ei onnistunutkaan, joten parisuhteemme päättyi ja muutin pois. Voin sanoa, ettei ollut helppoa tehdä päätöstä lähteä sairaana ja rahattomana muuttamaan jälleen, mutta en halunnut jäädä parisuhteeseen ja paikkaan, missä minun ei ollut hyvä olla.

Erotilanteessa kumppanin luota pois muuttaessa KELA laskee entisen avopuolison tulot mukaan toimentulotukihakemukseen, joten arvelin etten olisi saanut taaskaan muuttoavustusta tai takuuvuokrarahoja sitä kautta. Joten minun täytyi lainata takuuvuokrarahat tuttavaltani pitkällä takaisinmaksuajalla. Taloustilanteeni on tällä hetkellä vaikein koskaan. Köyhyydestä kipukroonikon silmin voitte lukea tästä postauksesta "MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?". (mutta taloustilanteeni on tosiaan vielä nyt, kuin tuolloin.

Parisuhteen päättymisen syyt

En halua kertoa julkisesti kaikista parisuhteen päättymiseen johtaneista syistä (minun näkökulmastani), mutta maallemuuton jälkeen en kotiutunutkaan silloiseen asuinpaikkaani, vaikka maalla-asuminen oli ollut jo pitkään haaveissani. Nimittäin se oli sairaana paljon raskaampaa, kuin olin kuvitellut mielessäni. Minua vaivasi myös outo tunne etten ollutkaan oikeassa paikassa. Ymmärsin kyllä syyt siihen vasta kunnolla muuton jälkeen!

Kun yritimme yhteiseloa Pasin kanssa saman katon alla, se ollutkaan sellaista, kuin olimme kuvitelleet. Meillä oli paljon sopeutumisvaikeuksia uuteen tilanteeseen puolin ja toisin, vaikkakin eri syistä. Minun mielestäni maalla asuminen ei ollutkaan aivan sellaista, kuin olin kuvitellut ja en osannut aavistaa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan perhettä,poikia, ystäviä ja jotain entisestä elämästäni. Puhuin kyllä paljon puhelimessa rakkaiden kanssa, mutta ei se riittänytkään minulle. Pasilla puolestaan oli sopeutumisvaikeuksia muista omista syistä johtuen.

Kiireisessä ja raskaassa arjessa sekä minun kärsiessäni pahasti yksinäisyydestä, aloimme riidellä paljon. Arjen tulo suhteeseen ei minua haitannut (kaikissa parisuhteissahan se tulee jossain vaiheessa), mutta se kyllä haittasi, että osasimme jotenkin todenteolla ärsyttää toisiamme. Riitelymme oli kaikkea muuta, kuin "ilmaa puhdistavaa" ja rakentavaa. En ole ennen uskonut horoskooppeihin, mutta tuon kokemuksen jälkeen voisin jopa uskoa. Nimittäin kaksi oinasta ei oikein sovi yhteen, vaan se menee helposti "sarvien kolisteluksi"!

Kumppanin krooniset kivut ja avuntarve hankaloittavat usein osaltaan parisuhdetta, mutta meidän tapauksessa se ei ollut niinkään ongelma. Pasi suhtautui alusta lähtien hyvin siihen, että olen kipukroonikko ja hän näki minusta parhaiten sen, mikä milloinkin oli vointini ja osasi suhteuttaa omaa toimintaansa siihen. Siitä olen myös hänelle kiitollinen ettei hän koskaan haukkunut minua tai syyllistänyt siitä, että olen kipukroonikko ja työkyvytön. Eikä kenenkään pitäisi sellaiseen haukkumiseen ja syyttelyyn suostuakaan, mutta tiedän joillekin kipukroonikoille niin käyneen.

Mitä minulle kuuluu nyt ja missä asumme Nemin kanssa?

Minulla kävi todella hyvä tuuri, koska löysin aivan ihanan "heti vapautuvan" kodin minulle ja Nemille reilu kuukausi sitten! Se on iso saunallinen rivitaloyksiö ja kaiken lisäksi päätyasunto. Etu- ja takapihaa koristavat hienot terassit. Alue on rauhallista ja asunto sijaitsee päättyvän pienen autotien päässä, joten ohikulkuliikennettäkään ei ole. Asunnon pohjapiirustus on todella hyvä ja se tuntuu enemmän kaksiolta, kuin yksiöltä.

Asun suht rauhallisella alueella, missä on enimmäkseen kivoja ja puheliaita naapureita, keiden kanssa voi ulkona jutella turvavälin muistaen näin korona-aikana. Olen löytänyt lähistöltä jo yhden ystävänkin ja Nemi on saanut koirakavereita. Lisäksi paikkakunnalla asuu vanhempani ja veljeni. Toinen siskoni käy vanhempieni luona melkein joka viikonloppu ja toinen sisko parin kuukauden välein. Pojat tulevat paljon mieluummin tänne minua tapaamaan, koska voivat samalla nähdä sukulaisiaan minun puolelta.

Ainut miinuspuoli on se, että luontoa ei juurikaan ole minun kävelymatkan eli 500 metrin päässä yhtä pientä "metsälänttiä" lukuunottamatta. Onneksi kuitenkin avustajan kanssa pääsemme pyörätuolilla kilometrin päässä sijaitsevalle kauniille metsä-ja ranta-alueelle. Plussaa on myös se, että täällä on hylätty jääkiekkokaukalo, missä voi sopia koiratreffejä. Palvelut sijaitsevat kahden kilometrin päässä eli eivät ole kaukana.

Minä poseeraamassa uuden kodin takapihalla.

Kotiuduimme tänne Nemin kanssa jo parissa päivässä, toisin kuin edellisessä asuinpaikassamme, minne en kotiutunut kolmessa kuukaudessakaan. Nemi kyllä sopeutui maallekin hyvin, mutta kyllä hän selvästi nauttii koirakontaktien lisääntymisestä ja siitä, että pihamaata voi vahtia enemmän, kun on paljon enemmän "äksöniä"! Nemi on kuitenkin ehkä mielestäni nauttinut enemmän olostaan täällä, kuin maalla. Toki se varmasti aistii myös minun sisäisen rauhan ja onnellisuuden nykytilanteesta.

Olen muuton jälkeen panostanut entistä enemmän Nemin koulutukseen, koska asuimme yhteensä kolme vuotta syrjemmässä, missä ei tullut juurikaan vastaan koiria ja paljon vähemmän ihmisiäkin. Olemme siis kerranneet sosiaalisia taitoja etenkin suhteessa muihin koiriin, mutta hyvin ne taidot näyttäisivät onneksi olevan tallella. Nemiä, kun on sosiaalistettu pentuna todella hyvin. Ensi alkuun Nemi otti arvatenkin "liian vakavasti" pihan vahtimisen ja haukkui aivan kaikelle, mutta koulutuksen ja totuttelun avulla se nykyään haukkuu ja ilmoittaa enää tuntemattomista, kuten haluaisin asian olevankin.

Mitä opin itsestäni kokemuksen myötä?

Moni on sanonut ja "jossitellut" minulle, että "Kumpa et olisi muuttanut sinne korpeen laisinkaan!" tai "Minähän varoitin ettei kannattaisi muuttaa miehen takia toiselle paikkakunnalle!" jne. Jossitteluun voisin itsekin helposti sortua, mutta mitä se hyödyttäisi? Mieluummin otan tämän kokemuksena, mistä yritän oppia ja kääntää tämänkin asian "voitoksi" ja joksikin hyväksi elämässäni (niinkuin näyttääkin jo käyneen).


En halua jakaa julkisesti ihan kaikkea, mitä tästä olen oppinut, mutta opin mm. sen, että minun "maalle muutto"- haaveeni eivät olleet realistisia. Se ei oikein sovi minulle nykyisessä voinnissani, eikä vointini tule tästä todennäköisesti ainakaan parantumaan radikaalisti. Mökkeily voisi olla sopivampi vaihtoehto ja olenkin aina tykännyt hirveästi mökkireissuista. Ikävä kyllä minulla ei ole varaa ostaa mökkiä eikä meillä ole esim. suvun omistamaa yhteistä kesäpaikkaa tms. Mutta jospa joskus pääsisin jonkun kaverin vieraaksi mökille.

Minulle oli yllätys myös se, kuinka paljon kaipasinkaan perhettä, poikia ja sosiaalista elämää, vaikka toisaalta se myös väsyttää minua ja aiheuttaa fatiikkioireita. Luulin, että minulle riittäisi puhelut ystävien ja sukulaisten kanssa. Kuvittelin, että parisuhde, Nemin läsnäolo ja maalla voinnin mukaan puuhastelu ja luonnon ihastelu olisivat ne asiat, mitä loppuelämältäni haluaisin. Luulin niiden riittävän minulle, niin etten kaipaisikaan enempää sosiaalista elämää tai mitään muuta. Toisin kuitenkin kävi.

Näin jälkikäteen ajateltuna toiseksi viimeinenkin kotini oli hieman liian "syrjässä" sosiaalista elämää ajatellen. Minua häiritsivät myös jatkuva Hornettien lentäminen ja siitä aiheutava kova meteli, koska asunto sijaisi aivan lentokentän vieressä. Mutta se oli ainoa budjetilleni sopiva asunto Kuopio-Siilinjärvi-akselilla, missä oli oma piha. Naapurustossa ei asunut oikein samanhenkistä porukkaa eikä siellä ollut Nemillekään yhtään koirakaveria. Lenkkipolut olivat huonot, koska vaihtoehtoja ei paljon ollut. Joten luulen, että olisin jossain vaiheessa muuttanut sieltä pois, vaikka se alkuun tuntui oikein kodikkaalta paremman puutteessa. Nyt vain muutto tapahtui mutkan kautta tänne, missä minun on oikeasti hyvä olla!

Ongelmia toi myös sopivan avustajan puuttuminen, koska asuimme syrjässä pienessä kylässä kaukana palveluista eikä avustajaehdokkaita ollut paljon tarjolla. Onneksi minulla oli ihana "anoppi", joka ensialkuun tuli apuun avustajakseni (mistä olen kiitollinen), mutta minusta olisi ollut mielekkäämpää palkata joku täysin ulkopuolinen henkilö. En usko, että sellainen "anoppi-miniä"-asetelma toimisi pidemmän päälle hyvin, ainakaan minun kohdallani.

Täällä sen sijaan sain todella paljon hakemuksia avustajan paikasta ilmoitettuani, joten sain valita itselleni mieluisimmat ja sopivimmat avustajat. Olen valintaani enemmän, kuin tyytyväinen! Toinen on mies ja toinen on nainen ja he molemmat ovat "pitkänlinjan" koiraihmisiä, joten meillä on paljon yhteistä ja persoonamme sopivat muutenkin oikein hyvin yksiin. Niitä asioita halusinkin painottaa entistä enemmän tällä kertaa avustajia valitessani.

Eli minulle todellakin kuuluu hyvää, otin kokemuksesta opikseni ja nautin täysillä kesästä ja elämästä koronasta huolimatta! Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä! Näin aivoverenvuodon kolmannen vuosipäivän lähestyessä tunteet ja kiitollisuus elämäni "jatkoajasta" ovat todella pinnalla. Muistakaa, että aikamme täällä on rajallinen! Tehkää asioista, mistä nautitte ja miettikää, mikä on elämässä tärkeintä. Ihanaa kesää kaikille!

Rakkaudella, Anne

ELÄMÄN TARKOITUS EI OLE JATKUVA ONNELLISUUS!

Jotenkin tuntuu, että tämä jokunen kuukausi sitten luonnostelemani teksti on nyt vallitsevassa maailmantilanteessa ajakohtainen. Koronaviruksen aiheuttama tilanne on vaikuttanut ja vaikuttaa meidän kaikkien elämään ja joudumme ihmisinä palaamaan ns. elämän peruskysymysten äärelle ja tarkastelemaan, onko arvomaailmamme kunnossa. 

Emme asukaan enää turvallisessa Suomessa kaukana kaikista vaaroista, joista olemme maailmalta kuulleet, kuten luonnonkatastrofit, nälänhätä, sodat ja epidemiat. Meitä on nyt kohdannut ensimmäinen isompi "katastrofi" sitten sodan (eikä näitä kahta koettelemusta voi edes verrata toisiinsa!)

Joten tässäpä teille luettavaksi kauan ennen koronapandemiaa aloittamani ja myöhemmin viimeistelemäni  teksti elämäntarkoituksesta minun tämän hetken näkemykseni mukaan. En ole tarpeeksi viisas väittääkseni tietäväni syvällisesti elämäntarkoitusta, mutta sen tiedän ettei se voi ainakaan olla jatkuva onnellisuuden tunteen ja elämysten "metsästäminen"!

Ei ole tietenkään väärin yrittää elää mielekästä ja onnellistakin elämää ja niin yritän itsekin tehdä, mutta jatkuva onnellinen olotila ei ole realismia! Elämään kuuluu niin paljon kaikkia muitakin tunteita, kuten ilo ja suru ja kaikkea siltä väliltä. Siihen kuuluu myös epävarmuus huomisesta. Meitä voi yhtä hyvin kohdata niin onni, kuin onnettomuus. Koskaan emme voi tietää mitä huominen tai edes tämä päivä tuo tullessaan!

Mikä on elämän tarkoitus?
 
Ihmiset etenkin nykyaikana teollistuneissa/vauraimmissa maissa etsivät jatkuvasti onnellisuutta ja hyvää oloa tuottavia kokemuksia ja elämyksiä. Sellaiseen jatkuvaan onnellisuuden tunteen ja elämyksien metsästämiseen ei ollut aikaa ja tarvetta silloin, kun elämässä suurin osa energiasta meni "leivän saamiseksi pöytään" ja elämä vaati muutenkin enemmän fyysistä ponnistelua.

Mielestäni elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen, vaan elää ja kokea elämä iloineen ja suruineen. Elämä on kuin vuoristorata, toisilla on vain hurjemmat kiemurat sekä ylä-ja alamäet, kuin toisilla. Osa asioista tapahtuu tahdostamme ja valinnoistamme riippumatta. Osaan asioista puolestaan vaikuttaa myös omat päätöksemme ja valintamme elämänmatkan varrella.

Elämä on kuin vuoristorata kaikkine kiemuroineen!

Tehkäämme elämästämme elämisen arvoista suuristakin vaikeuksista, koettelemuksista ja mahdollisista sairauksista ja rajotteista huolimatta. Vaikkakin kaikki elämä on arvokasta jo itsessään, niin yksilöinä meille on tärkeää kokea elämämme olevan merkityksellistä myös omien tekojemme kautta. On tärkeää voida elää elämää, millä kokee olevan merkitystä ja, mistä voi olla ylpeä! Ne voivat tarkoittaa eri ihmisille eri asioita ja osittain muuttuakin matkamme varrella sen mukaan, mitä olemme elämässä kokeneet ja oppineet.

Minulle se tarkoittaa sitä, että olen äiti, joka on ylpeä aikuistuvista pojistaan. Elämäni jatkuu tavallaan lapsissani. Haluan myös elää "täyttä elämää" kovista kivuista huolimatta, antaa ja vastaanottaa rakkautta sekä auttaa lähimmäisiäni. 

Haluan myös olla vaikuttamassa siihen, että ihmisillä olisi "pehmeämmät arvot", hyväksyisimme paremmin erilaisuutta, kasvaisimme ja kehittyisimme ihmisinä yhä paremmiksi ja voisimme olla inspiraationa muille. 

Myös empaattisuus ja muiden auttaminen ovat olleet minulle aina tärkeitä asioita. Toki kroonisten kipujen ja aivoverenvuodon aiheuttama huono toimintakyky, avuntarve arjessa ja taloudellinen tiukkuus ovat vähentäneet keinojani auttaa muita. Jotain voi kuitenkin aina tehdä muiden eteen, jos vain haluaa!

Tuossa tärkeimmät asiat tällä hetkellä, mitä mieleeni tuli. Tuo lista voi hieman elää ja muuttua elämänkokemusten myötä matkan varrella. Voi esim. olla, että siihen tulee jotain lisää tai jokin teema nousee muita ajankohtaisemmaksi ja tärkeämmäksi. Jos olisin työkykyinen, niin siellä lukisi lisäyksenä "Haluaisin tehdä palkkatyökseni jotain sellaista, missä voisin auttaa ihmisiä". 

Olen ammatiltani lähihoitaja, joka on työskennellyt vanhusten parissa. Nyt, kun pojat ovat isompia, niin haluaisin työskennellä esim. lastenkodissa, mikäli siis olisin työkykyinen. Se on ollut haaveenani nuoresta lähtien, mutta kun omat lapseni olivat pieniä, koin etten olisi jaksanut tehdä töitä silloin lasten ja nuorten parissa samaan aikaan.

Kukaan ei ole luvannut, että elämä olisi helppoa!

Kenenkään elämä ei ole jatkuvaa auringonpaistetta, vaikka se joskus ulkopuolisen silmään näyttäisikin siltä, että toisten elämä on niin helppoa ja mukavaa. Totta kyllä sekin ettei elämä kohtele kaikkia samanarvoisesti. Mutta kukaan ei ole itseasiassa luvannutkaan elämän olevan edes oikeudenmukaista, tasapuolista ja helppoa. 

Siksi mielestäni on niin tärkeää, että vahvemmat auttaisivat heikompiaan! "Kenelle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan!": sanotaan muistaakseni Raamatussakin. 

Laittakaamme siis hyvä kiertämään! Siitä tulee hyvä mieli saajalle, mutta vielä parempi mieli antajalle. Keinoja auttamiseen on monia ja meidän kannattaakin olla siinä luovia. Joillekin elämäntarkoitus tai ainakin arvojärjestyksessä hyvin korkealla on muiden auttaminen. Siinäkin on tosin vaara, että unohtaa kokonaan huolehtia omasta hyvinvoinnista ja uupuu. Mutta, kun nuo kaksi ovat tasapainossa eli itsestään huolehtiminen ja muiden auttaminen, niin sivutuotteena saatammekin yhtäkkiä huomata olevamme todella onnellisia suurimman osan ajasta!

Kivut pakottivat etsimään uudelleen elämälleni merkitystä

Elämässä on tärkeää voivansa kokea suuristakin vaikeuksista huolimatta, että elää elämisenarvoista, arvokasta ja merkityksellistä elämää. Minulta se on vaatinut paljon opettelua ja uuden ajattelutavan omaksumista sairastuttuani vaikeisiin, kroonisiin ja invalidisoiviin kipuihin. Kun elämäni oli vuosien ajan pelkästään luopumista asioista toinen toisensa perään, vaati se aikaa voida kokea elävänsä jälleen arvokasta ja merkityksellistä elämää sekä kokea itsensä hyödylliseksi ja aivan yhtä arvokkaaksi, kuin kaikki muutkin.

Se ei ole aina kovin helppoa työ-ja tehokkuusorientoituneessa yhteiskunnassamme, missä laitetaan liikaakin painoarvoa yksilökeskeisyydelle ja yksinpärjäämiselle.

Arvostusta on turha odottaa niinkään ulkopuolelta, joten sen täytyy lähteä meistä itsestämme. Nimittäin ikävä kyllä olen itsekin saanut kokea "alaspainamista" joidenkin ihmisten taholta, koska olen joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle jo alle 40-vuotiaana! Yhteiskunnassamme vallitsee muutenkin sellainen ilmapiiri, että "jos et ole työelämässä, niin et ole mitään!". Tai siltä se ainakin vaikuttaa.

Sairastuin kroonisiin kipuihin ja menetin työkykyni nuorena, joten se pakotti uudelleen etsimään elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Mutta sellaista moskaa ja alaspainamista ei kannata jäädä kuuntelemaan. Sairaus tai vakava vammautuminen ja sen mukanaan mahdollisesti tuoma työkyvyttömyys voi kohdata ketä tahansa, milloin tahansa, joten kenelläkään ei ole syytä nostaa itseään "jalustalle" muita alaspainaen!

Nykyisin kyllä koen itseni ihan yhtä arvokkaaksi, kuin kuka tahansa terve työssäkäyvä ja paljonaikaansaava ihminen. Elämä itsessään on aina arvokasta, mutta on tärkeää voida olla itsestään ylpeä, vaikka ei kykenisi olemaan työelämässä ja tarvitsisi paljon muiden apua selviytyäkseen ihan tavallisista arkisista asioista.


Vinkkejä hyvinvointia ja onnellisuutta tuoviin asioihin

Kerron teille nyt omia vinkkejäni, miten minä ylläpidän hyvää oloa ja onnellisuutta elämässä kroonisista kivuista ja monenlaisista koettelemuksista huolimatta:

- kiitollisuus siitä, mitä minulla on, eikä niinkään sen miettiminen, mitä minulta puuttuu

- epäitsekkyys ja toisten auttaminen

- rentoutuminen

- hyvää mieltä tuottavien asioiden tekeminen

- kirjoittaminen

- ystävyyssuhteet

- perhe

- toivon ylläpitäminen

- unelmointi ja haaveilu

- "tässä hetkessä" eläminen

- kaiken kauniin ja hyvän havannoiminen ympärillään

- negatiivisen ajatuskierteen katkaiseminen nopeasti

- kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta pahaan oloon märehtimään jääminen ei hyödytä!

Olisi mukava kuulla kommenttikentässä tai blogini somekanavissa siitä, mikä on sinun mielestäsi elämäntarkoitus ja mitä ajatuksia postaukseni herätti! Onko koronapandemia muuttanut käsitystäsi elämäntarkoituksesta? Kiitos kommenteista jo etukäteen ja voimia jokaiselle tässä hankalassa vallitsevassa tilanteessa!

Rakkaudella, Anne