torstai 14. marraskuuta 2019

"TÄYTTÄ ELÄMÄÄ" KOVISTA KIVUISTA HUOLIMATTA!

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa surutyötä

Alkuvaiheessa sairastumisesta kroonisiin kipuihin, en uskonut voivani enää koskaan elää "täyttä elämää" tyytyväisenä ja onnellisena. En ainakaan, ellei kroonisia kipuja saataisi jollain keinoin pois kokonaan tai niin lieviksi, että voisin tehdä lähes kaikkea sitä elämässäni, mitä terveenäkin ollessa. 

Muistan, kun eräs kipupoliklinikan hoitaja näytti minulle seinällä olevaa kuvaa kipukroonikon kiipeämisestä kohti vuoren huippua. Vuoren huipulla kipukroonikkoa odotti mielekäs ja onnellinen elämä kovista kivuista huolimatta. Matkan varrella vuoren huipulle oli erilaisia vaiheita, kuten esim. kriisitilanteissakin ihminen käy läpi. 

Hän näytti minun olevan vuoren rinteen melkein alimmalla tasolla sokkivaiheessa, missä en ollut vielä hyväksynyt kipuja osaksi elämää, mutta vakuutti, että ajan kanssa, erityisesti psyykepuolta hoitamalla ja vahvistamalla, pääsisin vielä joku päivä vuoren huipulle elämään onnellista elämää kovista kivuista huolimatta. 

Muistan ajatelleeni mielessäni, että "Hitto, mitä paskaa ja täyttä valetta!" Olin vakaasti sitä mieltä, että niin kovien jatkuvien kipujen kanssa, mistä minäkin kärsin, ei voisi elää millään tavalla onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä!

Silloinen reaktioni oli mielestäni inhimillinen siinä vaiheessa sairastumisprosessia, jolloin olin vielä sokissa kaikista suurista muutoksista elämässä ja omassa toimintakyvyssä. Olin myös vihainen ja surullinen sen vuoksi, mitä kaikkea olin menettänyt kipujen takia.

Luopumisen tuska ottaa koville

Kun sairastuin kroonisiin kipuihin, niin ensimmäiset vuodet olivat hirvittävän raskasta aikaa. Minun oli vaikeaa saada terveydenhuollosta ymmärrystä, tutkimuksia ja hoitoa. Kipujeni varmaa syytä/syitä ei löydetty tai osattu diagnosoida, joten se hankaloitti paljon asioita. Mm. hoitohenkilökunnan asenteet olivat etenkin ensimmäisinä vuosina kovin kipujani vähätteleviä.

Kipuni jatkoivat pahenemistaan ja toimintakykyni heikkeni vuosi vuodelta. Nuo vuodet olivat enimmäkseen pelkkää luopumisen tuskaa asia kerrallaan! Ensin meni kyky tehdä lähihoitajana töitä vanhuspuolella ja sitten jatko-opinnot sosionomiksi tyssäsivät kipujen taas pahennettua entisestään. 

Jouduin myös luopumaan kaikista liikuntaharrastuksistani, kuten esim. zumbasta ja juoksulenkeistä. En voinut enää pelata pallopelejä lasten kanssa vauhdikkaasti enkä käydä niin vaan aina halutessani ulkoilemassa heidän kanssaan, kuten aiemmin. Lopulta kävelymatkojakin oli lyhennettävä melko minimiin ja jossain vaiheessa tilanne oli jo niin paha, että minun oli anottava pyörätuolia ulkoilua ja asiointia varten.

En selvinnyt enää yksin arjenaskareista ja lastenhoidosta, mutta apua oli todella vaikeaa saada ennenkuin tilanne oli niin huono, että täytin kriteerit vammaispalvelulain vaikeavammaisuudesta ja sain avukseni avustajan. Pojille sain tukihenkilön vain suostumalla lastensuojelun asiakkaaksi, mikä oli mielestäni melko hullua ja aiheutti minulle myöhemmin muuta hankaluutta.

Kaikista tukitoimista huolimatta vuosien sinnittelyn jälkeen oli jossain vaiheessa pakko miettiä poikien muuttamista isänsä luokse. Niin minusta sitten tuli pitkän harkinnan jälkeen etä-äiti lapsilleni jokunen vuosi sitten. Se oli minulle todella kova paikka! Tuntojani etä-äitiydestä voit lukea lisää täältä "Etä-äitinä vastentahtoaan"

Samaan aikaan Kuopiossa terveydenhuollossa oli taas se tilanne, että olin melkein "tyhjän päällä" psykiatrista hoitokontaktia lukuunottamatta (Olin sairastunut kaiken seurauksena myös toistuvaan vakavaan masennukseen). Lisäksi olin kipupoliklinikan asiakas, mutta siellä asiat eivät olleet edenneet mihinkään suuntaan pitkään aikaan. 

Päätin, että minun on päästävä hoitoon jonnekin, missä kokeiltaisiin viimeisetkin jäljellä olevat kivunhoitokeinot ja lisäksi kaipasin enemmän tukiverkostoa ympärilleni jäätyäni yksin asumaan. 

Psyykkeeni oli aivan romuna jouduttuani luopumaan jopa lasteni kanssa asumisesta ja pääasiallisesta huoltajuudesta käytännöntasolla. Kaipasin etäisyyttä koko Kuopioon ja ikäviin asioihin, vaikka se tarkoittikin myös sitä, että en voisi tavata lapsiani viikolla tai useinkaan osallistua esim. koulun palavereihin.

Niinpä tein uhrauksen sen asian suhteen, mutta myös samalla "rohkean hypyn" ja muutin Keski-Suomeen. Löysin ihanan vanhan asunnon omalla pihalla hyvältä paikalta vanhempieni naapurista. Kuopiossa olisin joutunut budjettini takia muuttamaan todennäköisesti jonnekin lähiön kerrostaloyksiöön, missä en olisi viihtynyt.

Vaikka surin valtavasti sitä, että minusta oli tullut etä-äiti ja näin poikia vain joka toinen viikonloppu ja koululomilla, niin se kaikki oli henkisesti helpompaa kestää lähellä perhettäni ja keskittyen saamaan asioitani terveydenhuollossa eteenpäin. Kuopiossa psyykkeeni tuskin olisi päässyt kaiken keskellä toipumaan.

Sokki kivunhoitokeinojen loppumisesta kohdallani 

Keski-Suomeen muuton yksi tavoitteistani oli saada parempaa kivunhoitoa terveydenhuollon puolelta ja kokeiltua kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Kokemukseni mukaan siellä oli ihan erilainen ote kivunhoitooni ja halukkuutta kokeilla ja tehdä kaikki voitava, mistä olen kiitollinen.

Mutta ikävä kyllä erilaiset jäljelläolevat kivunhoitokeinot kokeiltuamme, oli pakko todeta, että ne eivät joko laisinkaan sopineet minulle tai tuoneet riittävää apua. Kun lääkäri sitten ilmoitti, että hänellä ei ole enää keinoja jäljellä, mitä voisimme kokeilla, koin jälleen melkoisen tunnemylläkän! 

Olin tietenkin kiitollinen ja helpottunut, että kaikkea oli yritetty vihdoin kohdallani eikä minun tarvitsisi jossitella enää asiaa, mutta myös surullinen ja jopa paniikissa. Tätäkö loppuelämäni todella olisi? Sen kyllä tiesin ettei kipujani saataisi enää pois, mutta en sitä ettei kipuja saataisi milliäkään nykyistä lievemmiksi! 

Kipuni nimittäin ovat todella kovia, invalidisoivia ja rajoittavia silloisesta ja nykyisestä samasta lääkecoctailista huolimatta. Lääkkeet kuitenkin mahdollistavat sen, että kivut eivät ole sietämättömän kovia ja ovat auttaneet säilyttämään osan toimintakyvystä. 

Sokin jälkeen aloin masentua ja pelkäsin vajoavani niin pohjalle, että joutuisin psykiatriselle osastolle hoitojaksolle. Mutta muutaman päivän asiaa murehdittuani ja surtuani, päätin hyväksyä tilanteeni ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Minulla oli nimittäin vain tasan kaksi vaihtoehtoa: joko olla hyväksymättä tosiasioita ja tilannettani, surkutella itseäni, masentua ja "heittää hanskat tiskiin" tai päättää hyväksyä kipuni sellaisena, kuin ne olivat, sisuuntua ja mennä eteenpäin kivuista huolimatta. Valitsin jälkimmäisen ja päätin monen vuoden sairaalarumban jälkeen ottaa etäisyyttä itse terveydenhuoltoon niin paljon kuin mahdollista ja keskittyä kaikkeen muuhun, kuin kipuihin.

Ei enää olosuhteiden uhrina olemista, vaan kohti unelmia!

Kaikesta huolimatta tuo uhkauksia ja pettymyksiäkin sisältänyt rohkea "hyppy" eli muutto toiselle paikkakunnalle oli yksi käännekohta elämässäni. Siitä alkoi ajanjakso, missä en suostunut olemaan jatkuva olosuhteiden uhri, vaan pyristelin kohti parempaa elämää ja unelmiani. Aloinkin pikkuhiljaa saamaan asioita menetettyjen tilalle. Elämä ei ollutkaan enää pelkkää alamäkeä ja luopumisen tuskaa! 

Silloisessa elämäntilanteessani minulle mahdollistui vihdoin toteuttaa vuosien haaveeni omasta koirasta. Monet kauhistelivat päätöstäni ottaa melko iso sekarotuinen koira suhteellisen vaativalla rotuyhdistelmällä ja ehdottivat minulle monia pieniä koirarotuja. Mutta minä tiesin mitä minä halusin ja sydämeni ei sykkinyt silloin niin paljon pienille koiraroduille. Ajattelin, että kun vihdoin saan oman koiran, niin sen on oltava "koiran kokoinen" ja juuri sellainen, mitä sydämeni tahtoo eikä pelkästään järkeni. 


 Kuvassa Nemi ennen luovutusikää. Eikö olekin söpö pentu? 


Tiesin, että olin asiaan niin motivoitunut ja hyvin valmistautunut, että selviäisin kyllä isommankin koiran kanssa ja sen kaikki tarpeet tulisi täytettyä. Niinpä ihana Nemi päätyi koirakseni ja siitä on ollut minulle sanoinkuvaamattoman paljon iloa ja se on tukenut niin psyykkistä, kuin fyysistä terveyttäni.

Sain Nemin myötä takaisin niin paljon itsetuntoa, rohkeutta ja mielenterveyttä, että olen jatkanut edelleen uudenlaista elämää toteuttaen haaveitani ja mennen kohti unelmiani kovista kivuista huolimatta. Fyysisen toimintakyvyn huononeminenkin on pysähtynyt ellei lasketa mukaan sitä, että sairastin välissä aivoverenvuodon Nemin ollessa vuoden ikäinen. Tuosta rankasta kokemuksestani voit lukea täältä Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1 Nemillä ja pojillani oli iso rooli siinä, että toivuin tuostakin kokemuksestani suhteellisen nopeasti ja sain käännettyä senkin jollain tapaa "voitoksi". 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja toivonut voivani jotenkin tuoda julki kokemuksiani kroonisten kipujen kanssa elämisestä ollen muille vertaistukena,  lisätäkseni ihmisten tietoa asioista ja kyetäkseni vaikuttamaan hyvän kivunhoidon saamiseksi Suomessa. Minulle oli/on tärkeää saada käännettyä edes osan kärsimyksestäni joksikin hyväksi. Siksi päässäni alkoi pikkuhiljaa muhia ajatus oman blogin perustamisesta, missä voisin toteuttaa tuota kaikkea. Blogini onkin ollut yksi unelmieni täyttymys lisää! 

Koska olen ottanut rohkeasti askeleita kohti unelmiani ja todennut niiden olleen kannattavia ratkaisuja, niin uskallan luottaa jälleen paremmin siihen, että "elämä kantaa". Nämä korvaavat positiiviset kokemukset ovat olleet äärimmäisen tärkeitä mielenterveyden ja hyvinvointini kannalta kaiken sen vuosia kestäneen luopumisen tuskan jälkeen. Mutta ilman rohkeita päätöksiä en olisi saavuttanut mitään näistä! Osaan on sisältynyt myös joitakin uhrauksia, että olen voinut saavuttaa jotain parempaa tilalle. 

Terveetkin ihmiset joutuvat etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen

Ei ole itsestäänselvyys, että terveetkään ihmiset kokisivat elämänsä "täyttä", ja merkityksellistä elämää siihen tyytyväisinä. Jokainen meistä etsii täällä elämäntarkoitusta sekä paikkaansa vallitsevassa yhteiskunnassa ja yhteisössä, missä elää. Kipukroonikko vaan joutuu siinäkin asiassa tekemään enemmän töitä terveeseen ihmiseen nähden, koska ei voi ehkä tehdä ja toteuttaa kaikkia niitä asioita, mistä on haaveillut ja mitä pitää tärkeänä elämässä. Lisäksi, jos on menettänyt kokonaan työkyvyn ja "tippunut yhteiskunnan rattaista", voi kokea helposti ettei ole tasavertainen yhteiskunnan jäsen. 

Onneksi nuo kaikki em. haasteet ovat vain hidaste eivätkä este! Kun päästää irti peloista ja katkeruudesta, niin voikin löytää tilalle paljon muuta uutta ja merkityksellistä tai ehkä löytää keinoja toteuttaa itseään ja haaveitaan hieman eri tavalla, kuin oli alunperin ajatellut. Tärkeintä on ettei katkeruudella valtaa eikä periksi, vaan sinnikkäästi ja avoimin mielin jatkaa kohti unelmiaan.



Kroonisten kipujen kanssa on mahdollista elää mielekästä elämää!



Tässä joitakin keinoja ja vinkkejä mielekkään elämän saavuttamiseksi kivuista huolimatta!

Anna surutyölle- ja prosessille aikaa. 
Sure, vihaa ja raivoa (jos siltä tuntuu), mutta älä       anna katkeruudella valtaa. 

Etsi tietoa kroonisten kipujen hoidosta ja taistele saadaksesi hyvää kivunhoitoa, niin että se on monipuolista, asiantuntevaa ja kaikki keinot kokeilevaa. Anna periksi vasta, kun kaikki keinot on kokeiltu (, jolloin on aika hyväksyä ettei terveydenhuolto voi enempää tehdä kipujesi vähentämiseksi, mutta sinä voit!) Minulla tuo taisteleminen vaati jopa muuton toiselle paikkakunnalle pariksi vuodeksi 170 kilometrin päähän lapsistani. Sitä ennenkin jouduin todellakin pitämään kovasti puoliani ja olemaan itse aktiivinen.

Taistelu kivunhoidosta on pitkä prosessi, joka voi kestää pahimmillaan vuosia, joten asennoidu siihen, kuin maratooniin pikajuoksun sijaan. Pidä taistelussa välillä taukoja keskittyen ihan muihin asioihin, koska muuten uuvut. Lisäksi kipusi vain pahenee, jos keskityt jatkuvasti kivunhoidon saamiseksi terveydenhuollosta ja ravaat lääkäriltä toiselle ja elät hoitoyrityksestä toiseen. Kerää siis välillä lisää tietoa kivunhoidon mahdollisuuksista, etsi omia keinoja vähentää ja hallita kipuja ja vain lepää välillä. Ota myös huomioon se mahdollisuus, että aina terveydenhuollolla ei ole enää tarjota keinoja saada kipujasi vähemmäksi. 

Harjoittele ahkerasti sitä, miten voisit nykyisessä tilanteessasi saada itse paremmin kipujasi hallintaan ja elää mielekästä elämää kivuista huolimatta. 

Etsi vaihtoehtoista mielekästä tekemistä, mihin kykenet kivuista ja mahdollisista toimintakyvyn rajoituksista huolimatta! Minä aloitin pahimpina aikoina siitä, että leikkelin lehdistä mielekkäitä kuvia ja tein niistä kollaaseja vihkoon liimaten. Siitä poikikin ensimmäistä kertaa innostus askartelemiseen, mitä monipuolistin pikkuhiljaa.

Älä luovu kaikista unelmistasi, vaan etsi vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa ne! Voit myös päivittää unelmiasi, koska ehkä et haluakaan kaikkia entisiä asioita. Ole luova etsiessäsi keinoja toteuttaa unelmiasi ja päätä ettet anna periksi rajoituksistasi huolimatta. Kivut eivät ole este, vaan hidaste! 

Auta muita ja koe olevasi hyödyksi. Pelkkä "omaan napaan tuijottaminen" ei ole hyväksi. Minulla esim. bloggaaminen on yksi niistä tavoistani yrittää auttaa muita. Jos minulla olisi voimia ja aikaa, niin mielelläni tekisin jotain vapaaehtoistyötäkin pitkästä aikaa, mutta elämäni on kovin täyttä tällä hetkellä voimavaroihini nähden. Auttamiseen löytyy kyllä monia väyliä ja mahdollisuuksia! Se voi olla sitoutunutta ja toistuvaa tai kertaluontoista. Käytä mielikuvitustasi vaikka vaan ilahduttaaksesi läheisiäsi. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli! 

Rakkaudella, Anne




keskiviikko 9. lokakuuta 2019

MINUN YSTÄVYYSSUHTEENI KIPUKROONIKKONA

Miten kipukroonikon ystävyyssuhteet eroaa muista ystävyyssuhteista? 

Krooniset kivut hankaloittaa sosiaalista elämää ja kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Kovat kivut vie paljon voimia, vaikeuttaa yhteydenpitoa ja voi estää osallistumisen entisiin aktiviteetteihin joko osittain tai kokonaan. Yhteisiä suunnitelmia on vaikeaa tehdä etukäteen, koska ei voi koskaan tietää estääkö kivut suunnitelmat. 

Peruuntumiset puolestaan tuntuu kipukroonikosta itsestäänkin pahalta ja saattaa aiheuttaa syyllisyydenkin tunteita, vaikka tilanteelle ei voikaan mitään eikä se ole kipukroonikon syytä. Itse olen ratkaissut asian siten, että pidän huolen siitä, että ystävä ymmärtää, että saavun tapaamiselle, juhliin jne. vain mikäli vointini sen mahdollistaa. Vältän myös tilanteisiin lupautumista, missä poissaoloni olisi täysi katastrofi. Siksi olen kieltäytynyt aikoinaan esim. kunniasta toimia kaasona. 

Sen lisäksi, että krooniset kivut vaikeuttaa ylipäätään sosiaalisuutta ja osallistumista ihan käytännön tasolla, niin kipukroonikko voi kokea herkästi ulkopuolisuuden tunnetta menetettyään mahdollisesti työ-tai opiskelupaikan ja ylipäätään työkykynsä. Ihmissuhteiden mahdolliset katkeamiset sairastumisen jälkeen lisää entisestään ulkopuolisuuden tunnetta. 

Kovat kivut saattaa eristää kipukroonikkoa toisista myös henkisellä tasolla, koska sitä kokee elävänsä niin erilaista elämää suhteessa terveisiin ihmisiin ja olevansa kuitenkin niin yksin lopulta kipujensa kanssa, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä ja tukiverkostoa. Kukaan kun ei voi tarkalleen kuitenkaan tietää, miltä kroonisten kipujen kanssa eläminen juuri sinusta tuntuu, ei edes toinen kipukroonikko.

Pahimpina aikoina olo voi olla hyvin yksinäinen hyvästä tukiverkostosta huolimatta ja vaikka läheiset tekisivät parhaansa helpottaakseen oloasi. Nuo tunteet ovat voimakkaimmillaan sairastumisen alkuvaiheessa kaiken luopumisen tuskan ja surutyön keskellä, mitä kipukroonikko joutuu käymään läpi sekä erittäin vaikeina kipujen pahenemisvaiheina.

Ystävyyden ei pitäisi perustua riippuvuuteen tai olla ns. hoivasuhde. Ystävyydessä kipukroonikon kanssa riskit siihen on ehkä kuitenkin hieman isommat, jos asiaa eivät molemmat osapuolet tiedosta. Terve osapuoli saattaa ottaa helposti ns. "hoivaajan" roolin ja kipukroonikko suostua "hoivattavaksi". Tällaisia ystävyyssuhteita voi myös syntyä ei kipukroonikoiden kesken ja ne ihmissuhteet pysyvät kasassa niin kauan,  kuin hoivaaja jaksaa hoivata tai kunnes hoivattava pääsee jaloilleen eikä tarvitsekaan enää hoivaajaa. Rehellisiksi ystävyyssuhteiksi niitä ei voi kutsua, koska niistä puuttuu ystävyyteen kuuluva vastavuoroisuus ja tasa-arvoisuus.


Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Kuinka sitten voisi välttää ettei ystävyyssuhde muutu hoivasuhteeksi? Asian ymmärtäminen ja tiedostaminen sekä avoin ja rehellinen keskustelu aiheesta on tärkeää. Koska esim. suurin osa kroonisiin kipuihin sairastuneista kärsii jossain vaiheessa ainakin ajoittain tai pysyvämmin masennuksesta, on tärkeää tunnistaa hoitoa vaativa masennus ja hakea siihen ammattiapua. Ystävä ei voi toimia terapeuttina eikä se ole hänen tehtävänsä, vaikka ystävyys ja keskustelu ovatkin usein monella tapaa "terapeuttista" jo itsessään. Parhaimmillaan se on sitä vastavuoroisesti puolin ja toisin. 


Miksi osa ystävyyssuhteistani päättyi sairastuttuani kroonisiin kipuihin? 

Kipujeni pahennuttua radikaalisti ja jouduttuani pois niin työ- kuin opiskeluelämästä, ystävä- ja kaveripiirini muuttui paljon. Uuden tilanteen hyväksymisprosessin alkuvaiheessa kaipasin paljon vertaistukea ja koin joidenkin terveiden ihmisten suhteen yhdistävien asioiden vähenevän tai loppuvan kokonaan. Minä myös muutuin ja kasvoin ihmisenä osaten pitää paremmin puoleni ja ilmaisten rohkeammin mielipiteeni. Minusta tuli myös vielä entistä vähemmän pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen. Arvomaailmani ja asioiden tärkeysjärjestys kirkastui minulle entistä vahvemmaksi. 

Uskon, että osa tuosta kasvuprosessista ja muutoksista olisi tapahtunut ilman sairastumistanikin iän myötä, mutta sairastuminen varmasti joudutti asiaa. Kasvuni ja muuttumisen ihmisenä oli osa syy joidenkin ystävyyssuhteiden päättymiseen. Jotkut eivät kestäneet sitä etten myötäillytkään ja joustanut enää joka asiassa. Joidenkin ihmisten suhteen puolestaan totesin ettei meidän arvomaailmat sopineet yhteen enkä ollut valmis olemaan enää noteeraamatta niitä asioita. Osa ystävyys-ja kaveruussuhteistani siis päättyi tai hiipui pois omasta tahdostani tai yhteisestä tahdosta. 

Halusin yhä enemmän viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa pystyin olemaan täysin oma itseni ja puhumaan syvällisistä asioista. Jossain vaiheessa vertaistuen tarve oli niin kova etten jaksanut ollenkaan itsekään kivuttomien kavereiden seuraa (todelliset ystävät olivat poikkeus), missä jouduin yhtään pinnistelemään. Huomasin näiden kavereiden kokevan samoin etteivät jaksaneet kuunnella minun juttujani enää, eivätkä kestäneet sitä, kun en voinut osallistua erilaisiin kekkereihin ja tapaamisiin. Jopa livetapaamiset ylipäätänsä olivat työn takana, joten yhteydenpito roikkui välillä puheluiden varassa eikä se sopinut kaikille. 

Mutta sen lisäksi jotkut ihmiset lähtivät elämästäni, koska eivät kestäneet sairastumistani kroonisiin kipuihin ja sen mukanaan tulleita "lieveilmiöitä". Sairastuin vakavaan masennukseen kipujen seurauksena enkä ollut parhaimmillani ajoittain ystävänä itsekään. Toki en voinut itse tilanteelle mitään. Ymmärrän kyllä sen täysin, että ystävän sairastuminen vakavasti voi olla enemmän tai vähemmän raskas asia myös lähipiirille. Mielestäni ystävyyteen kuitenkin kuuluu toisen rinnalla kulkeminen niin hyvinä, kuin huonoina aikoina. Jos omat voimavarat toisen rinnalla alkaa hiipua, niin on toki "ladattava akkuja" välillä ja ehkä hetkellisesti pitää vähemmän yhteyttä, mutta täysi hiljaisuus hyvin pitkiä aikoja selittämättä asiaa tai välien katkaiseminen toisen sairastumisen vuoksi, on mielestäni itsekästä. On hyvä miettiä, mitä toivoisi lähipiiriltään, jos olisikin se sairastunut osapuoli! 

Olenko saanut jotain menetettyjen ystävyyssuhteiden tilalle? 

Huomasin prosessin aikana, että ne ystävät, ketkä jäivät elämääni ja keiden myös halusin jääväni elämääni, tuli minulle entistäkin läheisemmijsi. Olen saanut myös paljon uusia ihmisiä elämääni niin ystäväksi, kuin kavereiksi. Olen myös kasvanut ihmisenä pitämään parempaa huolta siitä, millaisia ihmisiä haluan päästää lähelleni. Haluan lähimpien ihmissuhteideni olevan tasapainoisia, tasa-arvoisia, toisia kunnioittavia ja vastavuoroisia, missä jaetaan suurinpiirtein sama arvomaailma. 

Enää tässä vaiheessa sairastumista minulla ei ole niin suuri tarve pelkästään vertaistuelle, vaan toisin, kuin alussa, kuuntelen mielelläni terveiden ihmisten asioita esim. työelämästä. Enää en jaksaisi puolestaan puhua liikaa vain kroonisista kivuista ja siihen liittyvistä asioista. Siksi olen vähentänyt Facebookin kipuvertaistukiryhmissä ajan viettämistä. 

Millainen on minun paras ystävyyssuhteeni? 

Paras ystävyyssuhteeni on alkanut aikuisiällä 9 vuotta sitten. Niina on vähän minua vanhempi ja asumme tällä hetkellä lähekkäin, mutta ystävyytemme säilyi yhtä vahvana senkin parin vuoden ajan, kun asuin Keski-Suomessa asti. 

Tutustuimme yhteisen tuttavan kautta, joka ehdotti puhelinnumeroidemme vaihtoa vertaistuen merkeissä, koska olimme molemmat kipukroonikoita. Niina parani kroonisista kivuista ja pääsi hetkellisesti takaisin työelämään, kunnes sairastui uuteen vakavaan sairauteen ja joutui pysyvästi myöskin työkyvyttömyyseläkkeelle. Minä puolestaan kärsin yhä vain pahenevista kivuista ja sairastin 2017 aivoverenvuodon.

Ystävyytemme aikana ovat siis sairaudet koetelleet molempia ja tuoneet mukanaan ajoittain vakavaa masennustakin. Minä olen käynyt lisäksi läpi paljon muita kriisejä. Ystävyytemme on kestänyt tuon kaiken ja ollut molemmille yksi merkittävä tekijä, että olemme jaksaneet elämässä eteenpäin.

Sairaudet ovat aiheuttaneet sen ettemme ole voineet nähdä kasvotusten kovin usein, mutta jo vuosien ajan olemme puhuneet puhelimessa vähintään tunnin joka aamu. Poikkeuksena on se, jos jompikumpi ei voinnin takia ole jaksanut mitenkään puhua tai on ollut sairaalahoidossa, reissussa tms. Kuitenkin silloinkin olemme pyrkineet jossain välissä lyhyesti puhumaan tai ilmoittaneet itsestämme edes viestein. 

Ystävyytemme on paras ystävyyssuhde, minkä olen elämässäni kokenut, koska olemme tasa-arvoisia suhteessa toisiimme, kunnioitamme toisiamme, voimme näyttää negatiivisetkin tunteet ja puhua kaikesta avoimesti ja rehellisesti. Uskallamme olla eri mieltä, mutta kunnioitamme silti toisen eriävää mielipidettä. 

Ystävyytemme ei ole hoivasuhde, vaan kannattelemme ja tuemme toisiamme vastavuoroisesti. Emme hylkää toista koskaan hädän hetkellä, mutta huolehdimme myös omasta jaksamisestamme. Voimme puhua siitäkin avoimesti ja rehellisesti, jos jompikumpi ei jaksa sillä hetkellä kannatella toista tai pitää niin tiiviisti yhteyttä. 


Kuva minusta ja ystävästäni Niinasta pian tutustumisemme jälkeen aikana, jolloin molemmat kärsimme kroonisista kivuista. 


Meitä yhdistää moni asia, kuten samanlainen arvomaailma, huumorintaju, sinnikkyys, avoimuus, ja sosiaalisuus (vaikka sairaudet ovatkin verottaneet siitä siivun). Meillä on todella hauskaa yhdessä ja saamme nauraa "vedet silmissä", mutta osaamme puhua myös hyvinkin syvällisistä aiheista. Meitä kiinnostaa aidosti kaikki toiselle tärkeät asiat, vaikka ne ei meitä henkilökohtaisesti muutoin innostaisikaan.  Meillä on osittain samoja mielenkiinnon kohteita, kuten koirat ja kirppistely, mutta myös ihan omat juttumme.

Meillä molemmilla on taito kuunnella toista. Kuuntelemme paljon enemmän, kuin neuvomme, paitsi jos toinen nimenomaan haluaa kuulla johonkin toisen mielipiteen. Eriävät mielipiteet ilmaisemme hienovaraisesti, vaikka onkin ok olla eri mieltä. Näin toimimme etenkin silloin, jos asia on toiselle kovin "herkkä paikka". Emme ole koskaan todella riidelleet ja ärsyyntyneetkin olemme vain harvan kerran. Osaamme pyytää tarvittaessa toisiltamme anteeksi.

En tiedä, miten olisin selvinnyt kaikesta kokemastani ilman Niinaa! Varmasti paljon heikommin ja olisin tarvinnut enemmän psyykepuolen ammattiapua keskustelun muodossa, vaikka en haluakaan Niinan toimivan "terapeuttinani", mutta keskusteleminen on usein terapeuttista jo itsessään luotettavan ihmisen kanssa, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena, kuin olet. Koen olevani erittäin siunattu, saatuani elämääni niin ihanan parhaan ystävän, kuin mitä Niina on. Mikä parasta, niin hän kokee samoin minusta. 


Mitä kipukroonikkona toivoisin ystäviltä (ja osittain muiltakin ihmisiltä) ? 

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa etenkin alkuun surutyötä kaikkine sen eri vaiheineen. Siksipä tilanteeseen kannattaa suhtautua niin, kuin menetyksen kokeneeseen surevaan ystävään. Kroonisten kipujen hyväksyminen osaksi elämää sekä uudestaan elämänilon ja onnen löytäminen kivuista huolimatta, on pitkä prosessi. 

Kipukroonikko kaipaa enemmän läsnäoloa ja kuuntelemista, kuin neuvonantajaa. On ok vinkata lukemastaan kipua käsittelevästä artikkelista tai kertoa, mikä on auttanut itsellään tai jollakulla läheisellä kroonisiin kipuihin. Mutta jatkuva neuvojen tulva, hoitavan tahon kyseenalaistaminen ja mitä erilaisemmat vaihtoehtohoitojen tyrkyttämiset eivät tunnu mukavalta. 

Minäkin olen näiden kipuvuoden aikana kuullut niin paljon "hyvää tarkoittavia neuvoja", etten enää jaksaisi niitä kuulla! Olen kuitenkin oman elämäni paras kipuasiantuntija, tehnyt varmasti kuntoutumiseni eteen kaiken voitavani ja ylivoimienkin, ottanut selvää asioista ja olen perillä uusimmista kivunhoidon "tuulista" yleensä ennenkuin sinä kuulet niistä ensimmäistä kertaa. Olen kokeillut epätoivoisina aikoina monia eri vaihtoehtohoitoja ja todennut ne yksitellen toimimattomiksi. Enää en lähde kokeilemaan ihan mitä tahansa vähäisellä budjetillani ja runsaalla elämänkokemuksella. 

Toivoisin myös kärsivällisyyttä ja ymmärrystä sen suhteen, että krooniset kivut rajoittavat paljon jaksamistani ja sitä myöten vähentävät yhteydenpidon mahdollisuuksia etenkin livetapaamisten suhteen. Se hankaloittaa myös osallistumistani etenkin kodin ulkopuolisiin menoihin.

Jos itselläsi on vaikeaa ja olen liian raskasta seuraa sinulle oman hankalamman kipuvaiheen takia, niin toivon sinun puhuvan asiasta avoimesti, mutta ystävällisesti kanssani. Tai, jos olen puhunut liikaa vain omista asioistani ja kuunnellut liian vähän mielestäsi sinua. Ystävyyden, kun pitäisi olla kuitenkin vastavuoroista tukemista ja kuuntelemista. Otathan kuitenkin huomioon sen, jos elän erityisen vaikeaa kipujaksoa ja voimani ovat vähissä tai käyn sairastumisen myötä läpi vasta alkuvaiheen rankkaa "surutyötä" ja hyväksymisprosessia. 

Huolehdithan myös omasta jaksamisestasi, koska elämä kipukroonikon rinnalla on ajoittain raskasta! Terveen ja kivuttoman osapuolen tulee huolehtia omasta jaksamisestaan, mutta tehdä se rehellisesti asiasta ääneen puhuen eikä vain "hävitä yhtäkkiä linjoilta". Oman jaksamisen huolehtiminen voi olla esim. sitä, että kertoo rohkeasti myös omista asioistaan eikä keskity liikaa vain toisen kuulumisiin, vaikka omat murheet tuntuisikin pieniltä toisen kipujen rinnalla. Yhteydenpidon harventaminen voi tulla joskus hetkellisesti tarpeen.

Ole mahdollisimman avoin ja rehellinen tuntemuksistasi eläessäsi rinnallani, mutta muista myös hienovaraisuus etenkin sairastumisen alkuvaiheessa (aivan kuten surevaan ihmisen kanssa). Avoimuuden ja rehellisyyden kautta ystävyytemme selviää eri vaiheista ja voi hyvin vaikeimpinakin aikoina. Jos asioita panttaa sisälleen, ne tuppaa purkautumaan ennen pitkää ikävällä tavalla. 

Terveen ja kivuttoman ystävän olisi hyvä tietää joitain perusasioita kroonisiin kipuihin sairastumisesta, jotta hän voisi paremmin ymmärtää sitä, mitä kipuileva ystävänsä käy läpi. Netistä löytyy varmasti tietoa sen lisäksi, mitä kipukroonikko itse ymmärtää, tietää ja kokee haluavansa sairaudestaan kertoa. 


Kaikkein tärkeintä on mielestäni ymmärtää se, mistä jo aiemmin mainitsinkin, että kroonisiin kipuihin sairastuminen ja kivun hyväksyminen elämäänsä on pitkä monivaiheinen prosessi, mitä voi verrata surutyöhön! Kipukroonikko käy läpi erilaisia vaiheita ja tunteita, kuten ihminen surussakin. Niitä ovat sokki, kieltämisvaihe, vihan tunteet, katkeruus, suru ja lopuksi hyväksymisvaihe, jolloin ihminen "oppii hyväksymään kivut osaksi elämää ja elämään kivuista huolimatta (toivottavasti mielekästä elämää). Kipujen pahenemisvaiheina saattaa taantua aiempiin tuntemuksiin hetkellisesti. Ainakin itse olen huomannut sellaista. 

Koitko vinkkini hyödyllisiksi? Opitko jotain uutta kipukroonikon ystävänä ja rinnalla kulkemisesta? Entäpä millaisia kokemuksia sinulla on ystävyyssuhteista kipukroonikkona tai kroonisia kipuja sairastavan kanssa? Kiitos etukäteen, jos jaksat jättää minulle kommenttia! 

Rakkaudella, Anne


perjantai 23. elokuuta 2019

10 VINKKIÄ PAREMPAAN ITSETUNTOON - OLE YLPEÄSTI ERILAINEN!


Syksy on arkeen palaamisen ja liikuntaharrastusten "kulta-aikaa"! 

Syksyllä koittaa arki ja hämärtyvät illat kesän jälkeen. Se on tunnetusti arkeen palaamisen, uusien alkujen ja liikuntaharrastusten aloittamisen aikaa! Moni innostuu joko palaamaan entisten liikuntaharrastuksien pariin tai aloittamaan jonkin aivan uuden liikuntalajin. Kuntosalit ja ryhmäjumppatunnit pursuavat innostuneita asiakkaita. Moni päättää alkaa jälleen kerran laihduttamaan tai aloittaa elämäntaparemontin. 

Itselläni syksy herättää kipukroonikkona monenlaisia tunteita. Voin vaan haaveilla kuntosalista, jumppatunneista, opiskelusta tai työelämästä. Ei ole aina helppoa katsoa vierestä, kun suurin osa ihmisistä ympärillä toteuttaa unelmiaan ja itseään monin tavoin, tienaa elantonsa ja vähän enemmänkin, harrastaa jne. 


Mieleeni muistuu eräs tapahtuma vuosia sitten alkusyksystä, kun olin raahautumassa lähikauppaan yksin pyörätuoli apunani. Sitä oli liian raskasta rullata ulkona istualleen, joten työnsin tyhjää pyörätuolia ja istahdin välillä "parkkiin" tasaamaan kävelystä pahentuvia kipuja. 

Risteyksessä näin jonkun rullaluistelevan pyörätiellä kovaa vauhtia. Tajusin vasta hänen hujahtaessa ohitseni, että rullaluistelija on entinen urheilullinen naapurini, jonka kanssa kävimme aikoinaan yhdessäkin paljon lenkkeilemässä. Yritin moikata hänet tunnistettuani, mutta hän oli jo mennyt.  Jälkeenpäin mietin tunnistiko hän enää edes minua muuttuneen ulkoisen habitukseni takia. 


Pyörätuolilla liikkumiseni on hidasta, mutta ilman sitä se olisi usein mahdotonta. 

  
Voin vain haaveilla suurimmasta osasta liikuntalajeista kovien kipujeni takia! 



Minulle tuli kohtaamisesta paha mieli, koska tajusin, miten huonoa liikkumiseni jo tuolloin oli verrattuna terveisiin ihmisiin. En ollut tuohon aikaan vielä "sinut" lääkityksen aiheuttaman painonnousun ja pyörätuolin tarpeeni kanssa. Mietin, kuinka erilainen tuo syksy olisi ollut, jos olisin vielä terve! Olisin voinut liikkua ja urheilla monin eri tavoin ja olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Olinhan aina rakastanut harrastaa etenkin hikiliikuntaa eri muodoissa ja nauttinut niiden tuomasta adrenaliiniryöpystä sekä sen jälkeisestä rentoutuneesta olosta. 

Mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että terveille ihmisille kateelliseksi ei auta heittäytyä, vaan sen sijaan yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin, mitä elämässä vielä on jäljellä. Niitä on kuitenkin vielä paljon, kun asiaa oikein pysähtyy pohtimaan. 

Jos kipukroonikkona (tai terveenäkin) kaipaat syksyn tullen elämääsi jotain uutta, niin muista, että se voi olla jotain pientäkin, mihin sinulla on resursseja! Se voi olla uusi asenne elämään, itsensä kehittämistä jossain asiassa tai erilainen kampaus. Hyväksy siis se, mitä et voi muuttaa ja muuta se, minkä voit ja haluat!

Sairastuminen vaikuttaa itsetuntoon


Etenkin kroonisesti sairastuminen vaikuttaa usein itsetuntoon heikentävästi. Se riippuu kuitenkin sairaudesta ja siitä, miten paljon se muuttaa elämää negatiivisesti. Kovien, kroonisten ja invalidisoivien,  kipujen vuoksi, menetin elämässäni paljon asioita vuosien ajan ja moni asia muuttui pysyvästi.

Minulta meni työ-ja opiskelukyky sekä liikuntakykykin minimiin. Jouduin ottamaan käyttöön ulkona ja asioilla pyörätuolin, mikä kiinnitti ihmisten huomion (eikä aina niin kovinkaan positiivisessa mielessä).  En selvinnyt yksin enää arjestani, vaan tarvitsin avustajan avukseni. En kyennyt edes huolehtimaan lapsistani pääsääntöisesti, joten he joutuivat muuttamaan isänsä luokse ja minusta tuli etä-äiti. Ulkonäkö ja kroppani muuttui paljon lääkityksen ja liikkumattomuuden aiheuttaman painonnousun ja lihaskunnon heikentymisen takia. Minusta tuli köyhä työkyvyttömyydestä johtuen ja tarvitsin toisinaan toimeentulotukea KELALTA. 

Tipuin pois entisistä porukoista ja osa kaveruussuhteistani hiipui, kun olin enimmäkseen kipujen ja kodin vankina. Alussa myös lähes kaikki energiani meni elämästä selviytymiseen ja avun hakemiseen, niin kipuihin, kuin arkeeni. Menetin myös silloisen pitkän parisuhteeni ja minusta tuli sinkku täysin muuttuneessa elämässäni. Ja, koska nuo kaikki isot muutokset olivat tuhonneet valmiiksi heikohkon itsetuntoni, niin se ei ollut "helppo paikka". Varsinkin, kun tajusin, miten paljon miehillä oli ennakkoluuloja minua kohtaan työkyvyttömänä kipukroonikkona, joka tarvitsi monenlaista apua. Noista kokemuksistani "sinkkumarkkinoilla" voit lukea täältä: "KIPUKROONIKKO KUMPPANIA ETSIMÄSSÄ!"


Sairastumisen alussa itsetuntoni huononi radikaalisti! 

Jotkut äkilliset sairaudet voivat muuttaa itsetuntoa sen sijaan päinvastaiseen suuntaan, kuten minulla myöhemmin hengenvaarallinen aivoverenvuoto teki. Kuoleman edessä viimeistään tajuaa, millaisilla asioilla elämässä on oikeasti merkitystä! Ei silloin ole enää väliä oletko rikas vai köyhä, hoikka vai ylipainoinen, työkykyinen vai työkyvytön jne. 


Vain sillä on merkitystä, miten olet elämäsi elänyt. Oletko ollut muita kohtaan hyvä? Oletko elänyt elämää, mistä voit olla ylpeä? Jääkö sinua joku kaipaamaan, jos aikasi on "nukkua pois"? Oletko viettänyt mahdollisimman paljon aikaa läheistesi kanssa?

Aivoverenvuoto ei siis vaikuttanut itsetuntooni negatiivisesti. Pikemminkin se vahvisti sitä, kun tajusin yhä kirkkaammin elämäni tarkoituksen ja minulle elämässä tärkeimmät asiat. Ymmärrän nykyään myös paremmin sen, kuinka lyhyt ja rajallinen aikamme täällä maan päällä on. Käyttäkäämme se siis mahdollisimman hyvin tehden niitä asioita, mitkä ovat merkityksellisiä. Eläkäämme elämää, mistä voimme olla ylpeitä! 

Ulkonäkö- ja suorituspaineet nykymaailmassa ja itsetuntoni kehityskaari

Nykyaikana on mukamas niin tärkeää olla menestynyt, tehokas ja itsenäisesti pärjäävä aikuinen. Lisäksi sekä etenkin naisilla on kovat ulkonäköpaineet. Sosiaalinen media on omiaan lisäämään noita paineita siloteltuineen ja muokattuineen kuvineen. Lisäksi meillä vallitsee asenneilmapiiri, missä ihannoidaan hoikkuutta, fitnesstyyppisiä lihaksia ja ei niin kovin luonnollista kauneutta ja ne liitetään usein onnelliseen elämään ja menestykseen. 

Body positivity-liike on syntynyt päinvastaisen ajatuksen pohjalta, missä jokaisella tulisi olla oikeus hyvään kehonkuvaan vartalonsa koosta ja mallista riippumatta! Minusta sille on todellakin tilausta. On hullua, että meillä kyllä vouhkataan isoon ääneen suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta niinkin normaali asia, kuin erilaiset vartalot eivät ole asennetasolla ok ja esillä enemmän sosiaalisessa mediassa. 

Te terveet työssäkäyvät ihmiset, jotka kamppailette näiden ulkonäkö- ja suorituspaineiden kanssa, voitte vain kuvitella, miltä jostakusta sairastuneesta tai vammautuneesta,  työelämästä pois joutuneesta, ehkä liikuntakyvyn osin tai kokonaan menettäneestä ja paljon muiden apua tarvitsevasta ihmisestä tuntuu! Siihen, kun lisätään vielä se, että vahvan lääcoctailin, liikuntakyvyttömyyden ja mahdollisen masennuksen takia ennestään hoikka ihminen, on saattanut lihoa reilusti ylipainoiseksi. 


Minulle kävi juurikin niin! Olin aikoinaan hoikka, kohtalaisen lihaksikas ja urheilullinen nuori nainen ja ollut sitä koko siihen astisen elämäni lastensaannistakin huolimatta. Liikunta ja suhteellisen terveellinen ruokavalio olivat elämäntapani. Mutta, kun kivut kroonistuivat vieden kykyni liikkua pikkuhiljaa ja minulle aloitettiin monenkirjava lääkehoito, niin lihoin melko lyhyessä ajassa 20 kg.


Parin vuoden jälkeen painonnousu onneksi pysähtyi, mutta toisaalta taas ei ole suostunut siitä inahtamaankaan alaspäin erilaisista yrityksistäni huolimatta! Ulkonäkö muuttui monella tavalla painonnousun myötä, mutta myös siksi, että lihakseni alkoivat kadota erityisesti keskivaratolasta ja ryhti painua kasaan. Koska kipualueeni on keskellä alavatsan lantionalueen "uumenissa", niin en kärsi jännittää keskivartalon lihaksia juuri lainkaan. Istuessanikin pyörätuolissa, joudun "rönöttämään" ja etsimään asennon, missä paine ei kohdistu kipualueelle. 

Olin ensimmäiset kipuvuodet masentunut ja ahdistunut kaiken luopumisen tuskan, epävarmuuden keskellä ja kroppani muutosten takia. Minulla oli täysi työ pitää itseni jotenkuten kasassa. Itsetuntoni romahti "nollalukemiin" enkä uskonut kelpaavan enää mihinkään ja kenellekään. Samaan aikaan jouduin taistelemaan saadakseni edes jonkinlaista hoitoa terveydenhuollosta kipuihini. Osa ihmisistä kaikkosi ympäriltäni, koska rinnallani oli tuohon aikaan raskasta kulkea. Se ei kyllä lohduttanut minua, mutta toisaalta näin jälkikäteen ymmärrän jollainlailla heitäkin. Onnekseni kaikkein tärkeimmät ihmiset pysyivät rinnallani ja ovat pysyneet kaikki nämä vuodet! Aivan, kuten minäkin olen pysynyt heidän vierellään tapahtui elämässämme mitä tahansa!  

Mutta, kun sain surutyön tehtyä suhteessa sairastumiseeni ja terveydenhuollosta todettiin ettei minua voida tämän kivuttomammaksi saada, niin päätin hyväksyä kohtaloni ja elää mahdollisimman täyttä elämää kivuista huolimatta! 

Samalla aloin rakentamaan itsetuntoani uudelle vankemmalle pohjalle ja ilokseni voin tänä päivänä todeta, että itsetuntoni on parempi, kuin koskaan ennen. Vaikka toki minullakin on edelleen ns. huonoja päiviä/hetkiä ja itsetuntoni hieman ailahtelee edelleen olosuhteista riippuen niin, vihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni olen aikalailla sinut itseni ja oman kroppanikin kanssa! Vaikka voisi luulla, että nyt sitä vasta vähiten olenkin, koska sairastunut vaikeasti ja menettänyt elämässä niin paljon. Mutta hyvä itsetunto ei tarkoita elämässä menestymistä ja hoikkuutta, vaan on itsensä hyväksymistä ja itseään rakastamista (eikä sitä pidä sekoittaa itsekkyyteen!). 

Olen oppinut hyväksymään itseni tämän kokoisena ja näköisenä, mutta ikävä kyllä tuntuu, että jotkut vanhat tuttavani eivät. He ovat saattaneet muistuttaa minua siitä, kuinka hoikka ja hyväkuntoinen joskus olin tai luovat minuun hiljaa pitkiä katseita puhuessamme jotain ulkonäköön liittyvää. Jopa kivunhoidostani jossain vaiheessa pitkään vastannut lääkäri ei ehdottanut minulle mitään muuta hoitoa, kuin terapiaa ja laihduttamista! Onneksi en ole kyseisten ihmisten kanssa juurikaan enää tekemisissä. En tarvitse elämääni ihmisiä, ketkä "painavat minua alaspäin" oman huonon itsetuntonsa ja pinnallisuutensa takia. 

Minä en aio enää edes yrittää laihduttaa tai haaveilla laihtumisesta, niin kauan, kuin tarvitsen nykyistä lääkecoctailiani. Enkä edes haluaisi olla yhtä pienikokoinen ja "pikkutytön näköinen", kuin ennen. Jos saisin valita, niin painoni putoaisi korkeintaan sen verran, että olisin normaalipainon ylärajoilla terveydellisistä syistä.  Pidän etenkin näin 40 ikävuoden lähestyessä naisellisimmista muodoistani.  Lihas- ja kestävyyskuntoa tietenkin haluaisin parantaa, jos siihen vain vielä joskus kivuiltani pystyisin edes vähäsen. Mutta laihduttamisyritysten sijaan, aion opetella yhä paremmin hyväksymään itseni juuri tällaisena, kuin olen! 


Yksi motoistani onkin nykyään, että opi rakastamaan ensin itseäsi ja hyväksymään itsesi sellaisena, kuin olet ja tee elämäntapamuutoksia vain, koska haluat sitä itsesi takia, elää terveellisemmin jne. eikä muiden ihmisten tai sosiaalisen median antamien vääristyneiden paineiden vuoksi. 


Elämänohje "Rakasta itseäsi!" 


Miksi itsetuntoni sitten on nykyään parempi, kuin ennen sairastumista ja työkyvyttömyyttä? Koska se on ensin "romutettu" täysin kroonisten kipujen seurauksena ja jouduin rakentamaan sen "pala palalta"  uudestaan paremmalle ja vahvemmalle pohjalle. Itsetuntoani ei ole enää rakennettu pelkästään sen varaan, miltä minä hoikkana ja hyväkuntoisena näytin ja minkä verran sain ihmisiltä kehuja sen perusteella. Eikä sitä ole rakennettu enää myöskään sen varaan, mitä olen elämässä saavuttanut tai mihin kykenen. 

Sen sijaan itsetuntoni perustuu ajattelutavan muutoksen pohjalle, että olen aivan yhtä arvokas ihminen, kuin kuka tahansa muu ja riittävän hyvä sellaisena, kuin olen. Lisäksi sairaudet ovat kirkastaneet minulle mieleeni myös sen, millä elämässä on oikeasti merkitystä/väliä! Haluan mieluummin keskittyä iloitsemaan elämästäni juuri nyt, viettää aikaa perheeni ja läheisteni kanssa ja olla hyvä toisia kohtaan, kuin yrittää laihtua, näyttää mahdollisimman muodikkaalle tai saavuttaa elämässä menestystä. 




10 vinkkiä parempaan itsetuntoon! 



                         10 VINKKIÄ PAREMPAAN ITSETUNTOON:


1. Levitä ympärillesi hyvää ja saat sitä toivottavasti myös itse takaisin. Minulla on tapana sanoa herkästi, mistä toisessa pidän. Siitä tulee hyvä mieli niin itselleen, kuin toiselle. Haluathan sinäkin olla osana "positiivista kierrettä" ja mukana vahvistamassa toisten itsetuntoa? 

2. Kirjoita ylös (ja paina mieleesi) positiivisia asioita itsestäsi ja, kun onnistut jossakin(olkoon miten pieni asia tahansa).  Lue sitä muistutuksena itsellesi aika-ajoin. Halutessasi voit tehdä kirjauksia päiväkirjaan tai ihan omaan sille varattuun paikkaan. 

3. Minimoi myrkylliset ja sinua alaspäinpainavat ihmiset elämästäsi! Minä olen joutunut tekemään niin, eikä kaduta yhtään, päinvastoin. Älä anna ilkeiden ihmisten määrittää arvoasi ja itsetuntoasi. 

4. Mieti, millä elämässä on oikeasti merkitystä! 

5. Puhu ja ajattele itsestäsi kauniisti!  Ne muuttuvat todeksi käyttäytymisessäsi ja vaikuttavat siihen, miten muut sinuun suhtautuvat ja kuinka sallit itseäsi kohdeltavan. 

6. Ole ylpeästi erilainen! Jos sinussa on jokin piirre tai asia, mikä tekee sinusta erilaisen, kuin keskiverto tyyppi, niin käännä se vahvuudeksesi äläkä häpeile erilaisuuttasi! Jätä ahdasmielisten mahdolliset kommentit ja asenneongelmat omaan arvoonsa. 

7. Uskalla yrittää ja epäonnistua! Opi nauramaan itsellesi! Jos ei edes yritä, niin ei voi mitään saavuttaakaan. Epäonnistuminen ei ole maailmanloppu! Opi myös nauramaan itsellesi äläkä ota asioita aina liian vavakavasti. 

8. Kehitä itseäsi vielä lisää niissä asioissa, missä olet hyvä tai missä haluaisit kehittyä. Ne voivat olla pieniä tai isompia asioita ja tavoitteita, kunkin kykyjen ja voimavarojen mukaan. 

9. Älä vertaile itseäsi muihin! Älä ainakaan negatiivisesti miettien, kuinka muut ovat sinua niin paljon taitavampia tai kauniimpia. Jos katsot ihmisiä "ylöspäin", niin katso iloiten ja inspiroituen mollaamatta kuitenkaan itseäsi.

10. Muista, että sosiaalisen median antama "kuva" on vain pintaraapaisu ja mielikuva, minkä joku haluaa itsestään sitä kautta luoda. Siellä harrastetaan paljon myös kuvanmuokkausta tai taidokkaiden ammattilaisten ottamia ja edustavia valokuvia ja jaetaan enimmäkseen elämästään vain ne parhaimmat asiat. Muista, että voit myös itse valita, millaisia ihmisiä siellä seuraat! Minä seuraan tarkoituksella mahdollisimman monipuolisesti erilaisia ihmisiä esim. Instagramissa. 

Loppusanat

Kerro kommenttikentässä, mitä ajatuksia postaukseni sinussa herätti? Onko sinulla hyvä, kohtalainen tai kenties huono itsetunto? Kuulostaako vinkkini parempaan itsetuntoon hyödyllisiltä tai inspiroivilta? 

Muista, että jatkuva huono itsetunto rajoittaa turhaan sinua elämästä täysillä ja tässä hetkessä! Huono itsetunto ajaa helposti elämään "sittenkun" - elämää, missä kuvittelee toteuttavansa haaveitaan tai olemaan onnellisempi sitten, kun on esim. laihtunut tai saavuttanut elämässään jonkun asian. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt emmekä huomisesta tiedä. Hyväksy itsesi sellainena, kuin olet. Ei ole olemassa toista sinua ja se,  jos mikä on arvokasta ja vaalimisen arvoista:) Ole mieluummin paras versio itsestäsi, kuin kopioyritys jostakusta toisesta. Ole ylpeästi erilainen! 

Rakkaudella, Anne 

torstai 8. elokuuta 2019

EPÄSEKSIKÄS KIPUBLOGINI TÄYTTI 1 VUOTTA!

"Kivun kahdet kasvot" - blogini täytti heinäkuussa vuoden!  Sen kunniaksi en järjestä arvontaa, kuten moni bloggaaja tekee. Sen sijaan kerron vähän uusille lukijoille siitä, kuka minä oikein olen ja kertaan "ääneen" sitä, miksi minä oikeastaan bloggaan. Analysoin kulunutta vuotta taaksepäin ja pohdin kannattaako minun jatkaa bloggaamista! Mietin onko blogini tavoitteet pysyneet ennallaan ja olenko saavuttanut ensimmäisen vuoden tavoitteeni. Kerron myös siitä, millaista bloggaaminen on ollut ylipäätään ja viekö se esim. minulta paljon aikaa.

Kuka minä olen? 


Kivun kahden kasvot bloggaaja Anne



Nimeni on Anne-Mari Valta ja asun Kuopion lähettyvillä ihanan sekarotuisen koirani Nemin kanssa. Ikää minulla on 37 vuotta. Minulla on kaksi poikaa, joille olen ollut viime vuodet etä-äiti kroonisten kipujen ja vähäisten voimavarojen takia. Kasimir täytti juuri 18 vuotta ja valmistui oppisopimuskoulutuksella rakennusalalta jo vuosi sitten. Hän muuttaa tänä syksynä omaan asuntoon. Joonatan on 16-vuotias ja pääsi lukion IB-linjalle opiskelemaan. Äitiys on ollut ja on elämäni tärkein ja hienoin asia enkä voisi olla pojistani ylpeämpi, millaisia nuoria miehiä heistä on kasvanut! 

Olen kärsinyt jatkuvista ja kovista kroonisista kivuista jo yli 10 vuoden ajan ja sitäkin ennen vaihtelevasti synnytyksestä lähtien. Kipuni ovat lantionalueen "uumenissa" keskellä, alavatsan puolelle säteillen sekä virtsarakossa. Lisäksi lantion luusto selän puolelta samassa kohtaa kipuilee ajoittain kovasti.

Kipuni alkoivat hitaasti ja ajoittain ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Lääkärit eivät ottaneet niitä aluksi tosissaan saatika nähneet estettä uudelle raskaudelle, koska kipujen ajateltiin liittyvän hormonitoimintaan.  Kivut kuitenkin pahenivat radikaalisti toisen synnytyksen jälkeen, kunnes myöhemmin työelämässä lähihoitajana ollessa kroonistuivat sietämättömiksi ja jatkuviksi. Lääkärit eivät ole tänäkään päivänä varmoja siitä, mistä kipuni johtuvat eikä minulla ole siksi selkeää diagnoosia. Pidemmän version siitä, kuinka kipuni alkoivat ja niiden mahdollisista syistä voit lukea täältä: SYNNYTYKSESTÄ ELINIKÄINEN TUSKA 

En ole vielä kirjoittanut blogissani siitä, kuinka kipujani on hoidettu ja mitä kaikkea on tutkittu/sairauksia poissuljettu, mutta sen verran voin kertoa tässä kohtaa, että matka on ollut hyvin takkuinen! Nuorena kipukroonikkona kipujani aluksi vähäteltiin eikä minulle meinattu uskaltaa aloittaa riittävää kivunlievitystä, koska kipujen syytkin olivat epäselviä ja nykyajan lääketiede on kovin diagnoosikeskeistä. Jos kipujen syitä ei voida lääketieteellisin tutkimuksin osoittaa, niin niitä ei vaan ole (joidenkin mielestä) ! 

Kroonisten kipujen lisäksi, olen sairastanut hengenvaarallisen aivoverenvuodon heinäkuussa 2017. Aivoverenvuodosta olen kirjoittanut kolmen postauksen sarjan, minkä ensimmäisen osan pääset lukemaan tästä KOKEMUKSENI HENGENVAARALLISESTA AIVOVERENVUODOSTA OSA 1 Työkyvyttömyyseläkkeelle jouduin kuitenkin jo ennen sitä. Onnekseni aivoverenvuodosta huolimatta sain säilyttää henkeni lisäksi fyysisestä toimintakyvystäni sen, mitä siitä on jäljellä!  Sen sijaan se jätti jälkeensä ongelmia kognitiivisessa toimintakyvyssä ja rajua väsymysoireilua eli fatiikkioireita. Uuvun esim. blogipostauksen kirjoittamisesta ihan hirveästi ja ylipäätään kaikesta keskittymistä ja tarkkuutta vaativasta hommasta.

Tarvitsen jonkin verran avustajan apua arkiaskareissa selviytymiseen sekä vapaa-ajalla. Ulkona minulla on käytössäni pyörätuoli vähänkään pidemmillä matkoilla tai kipujen ollessa muuten vaan kovemmat. Kaikki mahdollinen rasitus lisää kipuja ja aiheuttaa myöskin rasituksen jälkeistä kovempaa kipuilua, mikä voi kestää tunteja tai päiviä riippuen rasituksen määrästä. Vointini vaihtelee rajusti päivän mittaan ja eri päivien välillä. Minulla ns. toimintakykyistä aikaa noin 3 tuntia vuorokaudessa aamupäivisin. Sen jälkeen tarvitsen ehdottomasti pitkät päiväunet eikä kroppani silti palaudu enää riittävästi, vaan joudun pötköttelemään yleensä iltapäivän ja illan sängyssä. Iltaisin edes istuminen ei enää kivuilta onnistu! 


Ulkona tarvitsen yleensä pyörätuolia
Olenhan minä toki niin paljon muutakin, kuin kipuni ja fyysiset rajoitteeni!  Mutta koska blogini kertoo minusta kipukroonikkona sekä erilaisesta elämästäni,  niin halusin kertoa teille edellämainitut asiat. Luonteeltani olen sosiaalinen, avoin, empaattinen ja huumorintajuinen. Olen myös kuulemma vähän "höyry" ja "latvakakkonen" (mistä ei voi kyllä syyttää enää blondeja hiuksiani, koska olen kasvattanut jo pari vuotta omaa maantienharmaata hiusväriäni!) 

Miksi bloggaan näin epäseksikkäästä aiheesta? 

Bloggaan epäseksikkäästä kipukroonikon elämästä, koska kroonisista kivuista kärsii Suomessa jopa miljoona ihmistä ja sen hoidossa on vielä parantamisen varaa,  samoin kuin kipukroonikoihin suhtautumisessa. Kun mukaan lasketaan vielä kipukroonikoiden hoitohenkilökunta ja lähipiiri, on ihmisjoukko vieläkin suurempi, ketä asia erityisesti koskettaa. 

Blogini tarkoitus ei ole silti olla pelkästään vertaistukiblogi, vaan erilainen lifestyleblogi. Blogini kertoo kipukroonikon elämästä iloineen ja suruineen, avoimesti ja rehellisesti sekä kaikesta kroonisten kipujen ympärillä olevista asioista. Viimeisimmässä postauksessani kerroin esimerkiksi kipukroonikon köyhyydestä Suomessa, minkä voi lukea täältä Miltä kipukroonikon köyhyys tuntuu Suomessa? Moni ei osaa arvatakaan, mihin kaikkeen kipukroonikon elämässä krooniset kivut vaikuttaa ja miten paljon luopumisen tuskaa siihen sisältyy.

Blogini tavoitteet ja ovatko ne täyttyneet? 

Alunperin blogini ensisijaisena tavoitteena oli olla vertaistukiblogi, joka kuitenkin tavoittaisi myös monenlaisia lukijoita. Matkan varrella tavoittelin kuitenkin yhtälailla kaikenlaisia lukijoita ja olenkin onnistunut siinä hyvin! Vertaistukea kipukroonikoille on kohtalaisen hyvin saatavilla, mutta on paljon ihmisiä, joilla ei ole käsitystä siitä, millaista on oikeasti sairastaa ja olla kipukroonikko nykypäivän Suomessa! Haluan lisätä tietoisuutta asioista ja avata ihmisille meidän etenkin nuorena sairastuneiden erilaista elämää. Tavoitteena onkin olla "äänenä" kipukroonikoiden ja vammaisten puolesta. Siinäkin olen mielestäni onnistunut. 

Haluaisin myös tuoda toivoa, että elämässä voi selvitä "voittajana" vaikeistakin kokemuksista ja haasteista huolimatta sekä elää elämisen arvoista ja hyvää elämää! Olen saanutkin siitä hyvää palautetta ja ettei kirjoituksistani näy läpi sellainen "uhriutuminen", vaan selviytyminen ja toiveikkuus! Siitäkin huolimatta, että olen kertonut hyvin avoimesti ja rehellisesti kipukroonikon elämästäni eri haasteineen, kuten esim. köyhyydestä, etä-äitiydestä ja törmäämistäni ennakkoluuloista "sinkkumarkkinoilla!" Jos jokin em. aiheista kiinnostaa ja haluat lukea lisää, niin blogin internetversiossa aiheet löytyvät avainsanoilla sivun oikeasta reunasta. 

Eräs tavoitteeni oli alunperin myös tuoda enemmän esiin humorististakin persoonaani hauskuuttaen välillä lukijoita. Musta huumori ja kyky nauraa itselleen ovat eräitä selviytymiskeinojani, mutta jostain syystä en olekaan halunnut kirjoittaa tähän mennessä sellaisia postauksista blogiini, kirjoittamaani humoristista runoa lukuunottamatta.  Sen voit käydä lukemassa täältä "KUIN KUOLLUT KANA"

Se on saanut etenkin muilta kipukroonikoilta palautetta, että on todella hauska se haluttiin julkaista Suomen kipu Ry:n "Kipupuomi" - lehdessä. Kipukroonikoiden on ollut varmaan helppo samaistua runon kuvaukseen elämästämme ja se muistuttaa itselleen nauramisen taidon tärkeydestä.

Se on kuitenkin ollut myös lyhin ja vähiten luettu postaukseni blogin puolella, joten ehkä sellaiselle ei ole" tilausta" blogissani, vaan ihmiset tulevat etsimään syvällisempää luettavaa. Mitä te lukijat olette mieltä kaipaisitteko blogiini myös huumoria? Koska se on iso osa persoonaani, niin saattaahan se täällä joskus vielä vilahtaa tai sitten ei. Aika näyttää, mistä milloinkin tekee mieli kirjoittaa! 

Eräs syy bloggaamiseeni on ollut alusta lähtien täysin itsekäs eli, KOSKA MINÄ RAKASTAN ILMAISTA ITSEÄNI KIRJOITTAMALLA! Se on edelleen "voimassa" ja kun alun ns. pakollisten "Kuka minä olen" -  postausten jälkeen, pääsin kirjoittamaan juuri sillä hetkellä mielessäni olevista aiheista, niin bloggaaminen on ollut entistäkin mielekkäämpää ja terapeuttisempaa! 


Yksi syy bloggaamiseen on se, että haluan toimia "äänenä" kipukroonikoiden puolesta ja lisätä tietoisuutta siitä, millaista on elää kroonisten kipujen kanssa.


Millainen ensimmäinen blogivuosi on ollut? 

Ensimmäinen blogivuosi on ollut mielenkiintoinen ja antoisa matka! Koska en ole voinut olla vuosiin töissä työkyvyttömyyteni takia, niin pidän bloggaamista kokemuksena joka muistuttaa minua hatarasti työnteosta, merkityksellisestä tekemisestä ja yhteisöön kuulumisesta. Koska vointini on mitä on ja opin/muistan hitaammin uusia asioita, niin bloggaaminen on kyllä käynyt hetkittäin työstä! 

En kirjoita blogia vain itseni takia saatika itselleni, vaan tahdon tavoittaa sillä lukijoita aiemmin mainitsemistani bloggaamisen syistä johtuen. En myöskään ole oppinut vielä tehokkaampaan ajanhallintaan, suunnitelmallisuuteen ja tuotteliaisuuteen, joten bloggaaminen on vienyt minulta paljon aikaa!

Kenelläkään ei varmaan kestä yhtä kauan aikaa saada tehtyä yhtä blogipostausta valmiiksi, kuin minulla! Tiheämmän postaustahdin saavuttamiseksi minun on opeteltava tehokkaammaksi ja tuotteliaammaksi. Sen avuksi etsin parhaillaan keinoja muilta bloggaajilta niin netistä, kuin Youtubesta ja tein oman kalenterin blogiasioita ja suunnitelmia varten. 

Laittakaa ihmeessä kommenttikenttään parhaat vinkit tehdä blogipostaus lyhyemmässä ajassa sekä keinot ajanhallintaan! Opiskelen parhaillaan aiheesta Tiia Konttisen blogista sekä Youtubesta.  Jos kaipaat hyviä vinkkejä bloggaamiseen, niin käy ihmeessä kurkkaamassa TIIA KONTTISEN SIVUT


Miksi harkitsin hetken blogini lopettamista? 

Kipujen, jatkuvan väsymyksen, aivoverenvuodon jättämien jälkien sekä jatkuvien elämänmuutosten ja raskaan arkeni takia, bloggaaminen on välillä haastavaa! Varsinkin, jos sille on asettanut vähänkään tavoitteita olla muutakin,  kuin "julkinen päiväkirja". Minulta on mennyt siihen paljon aikaa ja bloggaaminen saattaa myös helposti "viedä mennessään", mikä on sitten poissa muusta elämästä. 

Tosin minun tapauksessani, koska joudun makaamaan paljon sängyssä muutenkin, se on poissa vaan television katselusta tai joskus maratonpuheluista ystäville. Nyt, kun minulla on pitkäaikaislainassa ystävältäni tabletti, on mahdollisuuteni tuottavampaan bloggaamiseen parantumassa! Kipujen takia on useimmiten vaikeaa istua tietokoneen äärellä. Aiemmin kirjoitin sängyssä ollessani asioita pelkästään vihkoon, koska puhelimeni ei tuntunut siinä kovin kätevältä. Sieltä sitten kirjoitin tekstit tietokoneelle, kun vointi salli istumisen. 

Minua on harmittanut todella paljon se, miten harvakseltaan olen kyennyt ja ehtinyt postaamaan. Tiedän menettäneeni sen takia jonkin verran potentiaalisia lukijoita. Osa vanhoista lukijoistakin on myös saattanut lakata seuraamasta blogiani. 

Vaikka isommat lukijamäärät eivät ole minulle pääasia, niin haluaisin kuitenkin blogiani lukevan muutkin, kuin äitini! Koen, että minulla on paljon annettavaa ja ideoita postausaiheiksi on vaikka kuinka paljon,  rajatusta blogini aiheesta huolimatta! Postaustiheys on asia, mihin aion panostaa todenteolla jatkossa, mutta tietenkin vointini ja muun elämäni sallimissa rajoissa. Haluan kuitenkin voittaa niitä haasteita, mitä sairauteni on minuun esim. kirjoittajana jättänyt ja bloggaaminen on sitäpaitsi aivoilleni hyvää kuntoutusta! 

Mutta tovin blogini mahdollista lopettamista mietittyäni, päätin kuitenkin jatkaa ainakin toisen vuoden. Miksi luovuttaisin nyt, kun olen vasta "pääsemässä vauhtiin" bloggaamisessa? Miksi luopuisin tästä mielekkäästä ja mielestäni hyödyllisestä tekemisestä, mitä voin edes jollain tavalla toteuttaa huonommassakin kunnossa sängystä käsin? Mitä sen sijaan muka tekisin ja mihin aikani käyttäisin "petipotilaana" ollessa? Joten iloksenne ja kauhuksenne en ole häviävämässä blogimaailmasta:D

Päätökseeni jatkaa bloggaamista vaikutti myöskin saamani hyvä palaute lukijoilta sekä joiltakin muilta bloggaajilta. Ne mielessä pitäen ja kiitollisena lukijoilleni jatkan innostunein mielin eteenpäin! Kiitos teille lukijat mukanaolosta, palautteesta, kommenteista, postausteni jakamisesta sekä blogisivujen seuraamisesta sosiaalisessa medmedia. Haluan myös kiittää bloggaajia "Etä-äiti" ja "Frutti di mutsi" kaikesta tuesta ja avusta blogini kanssa! Apunne ja tukenne on ollut kultaakin kalliimpaa. 

Rakkaudella, Anne

"TÄYTTÄ ELÄMÄÄ" KOVISTA KIVUISTA HUOLIMATTA!

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa surutyötä Alkuvaiheessa sairastumisesta kroonisiin kipuihin, en uskonut voivani enää koskaan ...