maanantai 15. kesäkuuta 2020

ELÄMÄÄ AIVOVERENVUODON JÄLKEEN!

Sairastin kesällä 2017 vakavan ja hengenvaarallisen aivoverenvuodon (SAV). Kaikki tapahtui aivan yhtäkkiä ilman minkäänlaisia ennakko-oireita tai tietoa riskistäni saada aivoverenvuoto. Sukurasituksesta olin kyllä tietoinen, mutta en siitä, että minulla oli ollut jo jonkin aikaa aneurysma eli pullistuma aivoissani, mikä voisi aiheuttaa puhjetessaan aivoverenvuodon.

Mutta 2.7.2017 olin vessassa, kun minulle tuli yhtäkkiä siinä wc-pöntöllä istuessani outo ja pyörryttävä olo. Ehdin juuri huutaa täysillä "Apua, minä pyörryn!" silloiselle miesystävälleni ja esikoispojalleni Kasimirille, kunnes tunsin ikäänkuin jonkinlaisen "rusahduksen" päässäni. Sen jälkeen menetin tajuntani. 

Kun siitä heräsin, minulla oli niin raju päänsärky etten ollut mitään vastaavaa koskaan ennen kokenut! Minä myöskin oksentelin. Lisäksi minulla oli vaikeuksia tuottaa puhetta, mikä ilmeni kyvyttömyytenä muodostaa pitkiä monimutkaisia lauseita tai oma-aloitteellista puhetta. Pystyin lähinnä vain vastaamaan kysymyksiin "kyllä" tai "ei".

Aivoverenvuotokokemuksestani voit lukea enemmän aiemmin julkaisemani kolmen postauksen sarjasta, minkä ensimmäinen osa löytyy tämän linkin takaa:
KOKEMUKSENI HENGENVAARALLISESTA AIVOVERENVUODOSTA OSA 1

Tämänkertaisessa postauksessa keskityn kertomaan enemmän elämästäni aivoverenvuodon jälkeen. Millaisia oireita ja haasteita se minulle jätti? Miten kokemus vaikutti minuun ja lapsiini? Onko minulla aivoverenvuodon uusiutumisen vaaraa? Mm. näihin kysymyksiin vastaan tässä postauksessa.

Millaisia oireita ja haasteita aivoverenvuoto minulle jätti?

Minulla kävi hyvä tuuri siinä mielessä, että aivoverenvuoto jätti minulle fyysisesti "vain" fatiikkia eli aivosumua, väsymystä sekä kognitiivisia ongelmia, eli haasteita keskittymisessä, muistiongelmia ja tiedonkäsittelyn- ja uuden oppimisen vaikeutta. Minä olen onnekas, että en joutunut esim. opettelemaan uudestaan motorisia taitoja, kuten kävelykykyä tms. 

Pystyn tekemään tarkkuutta, keskittymista ja muistamista vaativia tehtäviä vain aamupäivisin virkeimmilläni ollessani. Väsyn tehokkaan aivotyöskentelyn jälkeen myös todella nopeasti, jonka vuoksi minun on tauotettava asioiden tekeminen hyvin ja mentävä pitkäkseen silmät kiinni tasaisin väliajoin. Blogitekstien kirjoittaminen on juurikin sellaista työskentelyä.

Muistiongelmat hankaloittavat elämääni päivittäin. En pärjäisi mitenkään ilman muistilappuja, mutta välillä tuntuu, että minulla pitäisi olla jokin muistilappu tai vastaava siihenkin, että muistaisin katsoa säännöllisesti muistilappuja! 

Lisäksi tarvitsen läheisten ja avustajan apua muistamisessa. Muistiongelmat lisääntyvät väsyneenä ja mitä enemmän minulla on muistettavia asioita. Pahimpima aikoina joudun kirjoittamaan muistilapulle niinkin itsestäänselviä asioita, kuten "Muista käydä suihkussa ja pestä hiukset!". Lisäksi minulla on hankaluuksia muistaa erityisesti asioita ja tapahtumia lähivuosilta. Todella vanhat asiat muistan paremmin.

Minulle ei jäänyt aivoverenvuodosta siis mitään näkyviä vammoja ja haasteita. Toisaalta taas se jätti paljon muita "näkymättömiä" ongelmia jo valmiiksi kivuista kärsineille osa-alueille. Koska vammani ja haasteeni eivät ole näkyviä ja koko ajan täysin samanlaisia, vaan riippuvaisia paljon virkeystasostani, niin ihmisten on toisaalta vaikeampi ymmärtää minua. Siitä taas olen joutunut kärsimään elämässäni muutenkin, koska krooniset kipuni eivät näy yleensä kovin paljon ulospäin ja olen sosiaalisissa tilanteissa vain parhaimmillani ollessani sekä tsemppaan itseäni äärimmilleni.

Esimerkkinä voisin kertoa yhdestä tilanteesta kaupan kassalla: Edes silloinen avustajani ei hoksannut, mistä on kyse, kun en osannutkaan toimia kassalla. Seistä toljotin vaan hölmön näköisenä ja yritin kuumeisesti miettiä, mitä kassalla ollut työntekijä oli minulta vailla. En siis meinannut ymmärtää, että minun olisi pitänyt maksaa ostokseni ja kuinka se kortilla tapahtuu. 

Selitin myöhemmin silloiselle avustajalleni, mistä oli kyse ja millaista apua olisin häneltä tarvinnut. Näitä tilanteita sattuu minulle usein asioilla ollessani, koska väsyn ihan hirveästi siellä eli saan fatiikkikohtauksia. Asioiden hoitamiseen keskittyminen, sosiaaliset tilanteet ja ihmisvilinä aiheuttaa fatiikkia.



Useiden ihmisten on vaikea ymmärtää fatiikkioireiluani.


Tunnen oloni välillä todella "typeräksi" ihmisten seurassa, kun en etenkään fatiikkioireiden ollessa pahimmillaan, meinaa ymmärtää asioita ja muistiongelmat pahenevat. Joskus sanatkin ovat "hakusessa", mutta se oire on hieman helpottanut alkuajoista kuntoutumisen myötä.


En ole voinut ajaa enää vuosiin autoa kovan kipulääkityksen haittavaikutusten takia. Mutta vasta aivoverenvuodon jälkeen minulta otettiin ajokortti virallisesti pois kolmeksi kuukaudeksi, mutta en todellakaan voisi ajaa enää autolla turvallisesti, koska aivoverenvuoto pahensi vielä tilannetta entisestään.

Matkustajan roolissakin olemiseen on jäänyt pysyviä haasteita, koska vauhti tuntuu minusta paljon kovemmalta, kuin mitä se on ja en voi matkustaa ilman pahoinvointilääkettä. Ensimmmäisinä kuukausina sain myös kovaa päänsärkyä automatkoilla, joten pidemmät matkat olivat todella tuskaisia ja taukoja täytyi pitää useasti.

Luulen, että jos olisin ollut terve työssäkäyvä ihminen ennen aivoverenvuotoa, niin viimeistään se olisi aiheuttanut minulle enemmän psyykkisiä haasteita, koska elämä olisi muuttunut yhtäkkiä melko rajusti. Siinä mielessä oli siis hyvä, että olin sairastanut kroonisia kipuja jo vuosien ajan ja joutunut luopumaan hitaasti monista asioista elämässäni enkä ns. "kertarysäyksellä". Sopeutuminen olisi ollut tuolloin vaikeampaa. 

Ihminen tarvitsee sairastuessaan aikaa prosessoida asioita ja käydä läpi kaikkia erilaisia tunteita, jotta voi hyväksyä tilanteensa ja sitten uudelleen orientoitua nykyhetkeen ja tulevaan. Toisaalta taas asian voi kokea niinkin, että ei enää kestäisi yhtään uutta sairauden aiheuttamaa oiretta elämäänsä vaikeuttamassa. Sellaisia tuntemuksia olikin alussa hetkellisesti, mutta oman psyykkisen hyvinvointinsa takia, oli parempi olla jäämättä voivottelemaan asiaa sen pidemmäksi aikaa.

Viimeistään aivoverenvuodon jälkeen, olisin joutunut jättämään todennäköisesti myös työni lähihoitajana ja mahdollisesti jopa koko työelämän. Opiskelemaan en myöskään missään nimessä olisi pystynyt täysipäiväisesti. 

Mutta minut tosin laitettiin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle jo vähän ennen aivoverenvuotoa, pelkästään kroonisten kipujen takia. Se on mielestäni hyvä, koska se on kohdallani oikein ja oikeudenmukaista. Mitä hyötyä minun olisi ollut "roikkua" vielä vuosia lisää työkvyttömänä määräaikaisella kuntoutustuella ja rasittaa terveydenhuoltoa toistuvilla työkykyarvioilla, koska kipuihini ei ole parantavaa hoitoa eikä edes julkisella puolella hoitoa, mikä nykyistä paremmin vähentäisi kipuja ja lisäisi toimintakykyjä?

Suhtautumiseni kuolemaan
 
Suhtautumiseni kuolemaan muuttui jonkin verran aivoverenvuodon jälkeen. Siihen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pelkään nykyään vähemmän kuolemaa, koska olen hyväksynyt sen paremmin osaksi elämää ja jokaisen meidän kohtaloksi ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta varsinkin joskus yksin iltaisin nukkumaan mennessä pelkään etten näkisikään seuraavaa aamua. Silloin tulee usein tarve laittaa pojilleni viestiä ja muistuttaa heitä siitä, kuinka paljon heitä rakastankaan ja miten ylpeä heistä olenkaan! Toki kerron sen heille usein muutenkin! :)

Kuolemanpelko ja ilta-ajan ahdistuneisuus on kuitenkin vähentynyt, mitä kauemman aikaa aivoverenvuodosta on kulunut. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet olivat pahimpia (jolloin kyllä aivoverenvuodon uusiutumisen vaarakin oli todellisuudessa suurentunut).


Aivoverenvuodon jälkeen olen kokenut eläväni "jatkoajalla"!


Kun ihminen sairastuu vakavasti ja selviää siitä hengissä, niin moni kokee elävänsä loppuelämän "jatkoajalla". Elämän rajallisuus ja meidän ihmisten kuolevaisuus konkretisoituu silloin aivan toisella tavalla. Niin kävi minullekin ja olen kuullut monien muidenkin kokeneen.


Mutta siitä on seurannut myös voimakkaampaa kiitollisuutta jokaisesta uudesta aamusta, minkä saan nähdä ja kokea (kovista kivuista huolimatta). Elän yhä entistä enemmän "hetkessä" ja arvostan enemmän elämääni, minkä arvostamista kovat krooniset, vuosia kestäneet kivut ovat todella koetelleet. 

Elämänarvoni ovat selkiytyneet entistä vahvemmiksi, vaikkakin kroonisten kipujen kanssa eläminen oli sitä jo saanut aikaan. Itselläni asioiden arvojärjestys ei muuttunut aivoverenvuodon myötä, koska mielestäni se oli jo ennestään sellainen, jonka kanssa haluan elää. 

Luulen kuitenkin, että joillekin aivoverenvuoto tai jokin muu vakava sairastuminen, aiheuttaa arvomaailman muuttumisen jopa täysin päinvastaiseksi! Esim. henkilö, joka on uhrannut aiemmin elämänsä pelkästään itselleen ja itsekkäästi ajatellen tai ainoastaan työlle, unohtaen jopa kokonaan perheensä, saattaa kokea vastaavassa tilanteessa tarpeen muuttaa elämässään asioiden arvo- ja tärkeysjärjestystä.

Miten tapahtuma-aikaan "teini-ikäiset" lapseni kokivat vakavan sairastumiseni?

Varsinkin nuorimmalla lapsellani ei ole juurikaan muistikuvia terveestä työkykyisestä äidistä ja kivut ovat varjostaneet ja tehneet elämästämme melko erilaista verrattuna terveiden kahden vanhemman talouden elämään.  Silti krooninen ja vaaraton sairaus sekä äkillinen ja hengenvaarallinen sairaus ovat kaksi aivan eria asiaa!

Meidän onneksemme poikien arki ei mennyt "kertaheitolla" uusiksi aivoverenvuotoni myötä, koska he olivat jo ehtineet muuttaa isänsä luokse asumaan kipusaurauteni takia reilua vuotta aiemmin (koska en kokenut pystyväni huolehtimaan heistä edes tuettuna niin hyvin, kuin olisin halunnut!) 

He olivat myös tottuneet "puolikuntoisuuteeni" ja siihen, että jouduin viettämään välillä melko pitkiäkin aikoja sairaalassa. Silti vakava ja äkillinen sairastumiseni aiheutti lapsilleni monenlaisia vaikeita tuntemuksia ja pelkoja. Etenkin esikoiseni on pelännyt kovasti henkeni puolesta ja säikkyy kovasti pientäkin oireiluani. Se on onneksi helpottanut ajan kuluessa.

Hänen voimakkaat pelot selittyvät ehkä sillä, että hän näki rajun kohtaustyyppisen oireilun saatuani aivoverenvuodon. Hän myös järkyttyi ensihoidon vähättelystä ja pohdinnoista, että klassisen selvät aivoverenvuodon oireeni voisivat olla psyykkistä "kipuilua", koska olen kipukroonikko ja sairastin vakavaa toistuvaa masennusta pitkälti sen seurauksena. 

Hän joutui vaatimaan ensihoitajia viemään minut sairaalaan ja sanoi heille, että minulla ei ole ollut koskaan ennen noin rajuja oireita. Minä en voinut muodostaa pitkiä lauseita, joten en voinut itse vaatia pääsyä Jyväskylän keskussairaalaan. Lisäksi pääkipu oli niin voimakasta, että pystyin lähinnä vain huutamaan apua ja olin välillä tajunnan rajamailla.

Mikä tilanne aivoissani/päässäni on nyt? Voiko aivoverenvuoto uusiutua? 

Olen päässyt jo kaikkein kriittisimpien aikojen yli, mutta koska minulle voi sukurasitteen takia tulla uusia aneyrysmoja eli tukkeumia, niin pääni kontrollikuvataan säännöllisesti. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että päässäni on jo uusi aneyrysma, mutta se on ollut tähän asti vielä niin pieni ettei puhkeamisvaaraa ole ollut. Vaara kuitenkin voi lisääntyä, joten minulla on syksyllä päänkontrollikuvaus. Se tietenkin mietityttää ja jännittää kovasti. Joten päivä kerrallaan mennään eteenpäin tiedostaen vahvasti elämän rajallisuuden. 

Kun on jo kerran käynyt lähellä kuolemaa, niin sitä kokee elävänsä "jatkoajalla" eikä ota enää mitään itsestäänselvyytenä! Kiitollisuus valtaa mielen jokaisesta uudesta aamusta ja juuri nyt koen eläväni yhtä elämäni parhaista ajanjaksoista. Olen saanut kasvatettua pojat jo melkein aikuisiksi, kun nuorimmainenkin saavuttaa vuoden päästä täysi-ikäisyyden. Lapsillani on asiat hyvin ja se on minulle tärkeintä! Voin olla heistä erittäin ylpeä sekä myös hieman itsestäni, että olen voinut antaa heille monia hyviä "eväitä elämään" sairauksistani huolimatta.


Ps. Jatkossa blogipostauksia tulee tiukempaan eli noin 1-2 postausta kuukaudessa! Koska elän nyt vihdoinkin sellaista hyvää ja seesteisempää elämänvaihetta, jolloin minulla riittää voimia ja aikaa alkaa kirjoittamaan blogia paljon aiempaa säännöllisemmin! Enää ei siis tule jopa parin kuukauden mittaisia taukoja, vaan julkaisen jatkossa 1-2 postausta kuukaudessa:) 

Muistakaa myös blogini somekanavat, joiden kautta saatte ilmoitukset heti, kun uusi postaus on luettavissa (kuvaikonit niihin ja linkit löytyy blogini oikeasta yläkulmasta, joita painamalla pääsette suoraan niihin) Be löytyvät kyllä myös blogin nimellä suoraan Instagramista ja Facebookissa. Julkaisen niissä myös useamman kerran viikossa lyhyitä kirjoituksia, kuvia ja kuulumisia. Keskustelu ja tutustuminen on siellä myöskin helpompaa, joten tervetuloa mukaan! Olisi ihana tutustua mahdollisimman moniin teistä lukijoistani:) 

Rakkaudella, Anne


keskiviikko 27. toukokuuta 2020

PARISUHTEEN PÄÄTTYMINEN JA PIKAINEN MUUTTO KESKI-SUOMEEN!

Minulle on tapahtunut taas paljon sitten viime postauksen, mutta milloinkas minun elämässäni ei sattuisi ja tapahtuisi? Ja, jos ei tapahdu, niin SATTUU ainakin! Maalla asuminen ja yhteiselo Pasin kanssa ei onnistunutkaan, joten parisuhteemme päättyi ja muutin pois. Voin sanoa, ettei ollut helppoa tehdä päätöstä lähteä sairaana ja rahattomana muuttamaan jälleen, mutta en halunnut jäädä parisuhteeseen ja paikkaan, missä minun ei ollut hyvä olla.

Erotilanteessa kumppanin luota pois muuttaessa KELA laskee entisen avopuolison tulot mukaan toimentulotukihakemukseen, joten arvelin etten olisi saanut taaskaan muuttoavustusta tai takuuvuokrarahoja sitä kautta. Joten minun täytyi lainata takuuvuokrarahat tuttavaltani pitkällä takaisinmaksuajalla. Taloustilanteeni on tällä hetkellä vaikein koskaan. Köyhyydestä kipukroonikon silmin voitte lukea tästä postauksesta "MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?". (mutta taloustilanteeni on tosiaan vielä nyt, kuin tuolloin.

Parisuhteen päättymisen syyt

En halua kertoa julkisesti kaikista parisuhteen päättymiseen johtaneista syistä (minun näkökulmastani), mutta maallemuuton jälkeen en kotiutunutkaan silloiseen asuinpaikkaani, vaikka maalla-asuminen oli ollut jo pitkään haaveissani. Nimittäin se oli sairaana paljon raskaampaa, kuin olin kuvitellut mielessäni. Minua vaivasi myös outo tunne etten ollutkaan oikeassa paikassa. Ymmärsin kyllä syyt siihen vasta kunnolla muuton jälkeen!

Kun yritimme yhteiseloa Pasin kanssa saman katon alla, se ollutkaan sellaista, kuin olimme kuvitelleet. Meillä oli paljon sopeutumisvaikeuksia uuteen tilanteeseen puolin ja toisin, vaikkakin eri syistä. Minun mielestäni maalla asuminen ei ollutkaan aivan sellaista, kuin olin kuvitellut ja en osannut aavistaa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan perhettä,poikia, ystäviä ja jotain entisestä elämästäni. Puhuin kyllä paljon puhelimessa rakkaiden kanssa, mutta ei se riittänytkään minulle. Pasilla puolestaan oli sopeutumisvaikeuksia muista omista syistä johtuen.

Kiireisessä ja raskaassa arjessa sekä minun kärsiessäni pahasti yksinäisyydestä, aloimme riidellä paljon. Arjen tulo suhteeseen ei minua haitannut (kaikissa parisuhteissahan se tulee jossain vaiheessa), mutta se kyllä haittasi, että osasimme jotenkin todenteolla ärsyttää toisiamme. Riitelymme oli kaikkea muuta, kuin "ilmaa puhdistavaa" ja rakentavaa. En ole ennen uskonut horoskooppeihin, mutta tuon kokemuksen jälkeen voisin jopa uskoa. Nimittäin kaksi oinasta ei oikein sovi yhteen, vaan se menee helposti "sarvien kolisteluksi"!

Kumppanin krooniset kivut ja avuntarve hankaloittavat usein osaltaan parisuhdetta, mutta meidän tapauksessa se ei ollut niinkään ongelma. Pasi suhtautui alusta lähtien hyvin siihen, että olen kipukroonikko ja hän näki minusta parhaiten sen, mikä milloinkin oli vointini ja osasi suhteuttaa omaa toimintaansa siihen. Siitä olen myös hänelle kiitollinen ettei hän koskaan haukkunut minua tai syyllistänyt siitä, että olen kipukroonikko ja työkyvytön. Eikä kenenkään pitäisi sellaiseen haukkumiseen ja syyttelyyn suostuakaan, mutta tiedän joillekin kipukroonikoille niin käyneen.

Mitä minulle kuuluu nyt ja missä asumme Nemin kanssa?

Minulla kävi todella hyvä tuuri, koska löysin aivan ihanan "heti vapautuvan" kodin minulle ja Nemille reilu kuukausi sitten! Se on iso saunallinen rivitaloyksiö ja kaiken lisäksi päätyasunto. Etu- ja takapihaa koristavat hienot terassit. Alue on rauhallista ja asunto sijaitsee päättyvän pienen autotien päässä, joten ohikulkuliikennettäkään ei ole. Asunnon pohjapiirustus on todella hyvä ja se tuntuu enemmän kaksiolta, kuin yksiöltä.

Asun suht rauhallisella alueella, missä on enimmäkseen kivoja ja puheliaita naapureita, keiden kanssa voi ulkona jutella turvavälin muistaen näin korona-aikana. Olen löytänyt lähistöltä jo yhden ystävänkin ja Nemi on saanut koirakavereita. Lisäksi paikkakunnalla asuu vanhempani ja veljeni. Toinen siskoni käy vanhempieni luona melkein joka viikonloppu ja toinen sisko parin kuukauden välein. Pojat tulevat paljon mieluummin tänne minua tapaamaan, koska voivat samalla nähdä sukulaisiaan minun puolelta.

Ainut miinuspuoli on se, että luontoa ei juurikaan ole minun kävelymatkan eli 500 metrin päässä yhtä pientä "metsälänttiä" lukuunottamatta. Onneksi kuitenkin avustajan kanssa pääsemme pyörätuolilla kilometrin päässä sijaitsevalle kauniille metsä-ja ranta-alueelle. Plussaa on myös se, että täällä on hylätty jääkiekkokaukalo, missä voi sopia koiratreffejä. Palvelut sijaitsevat kahden kilometrin päässä eli eivät ole kaukana.

Minä poseeraamassa uuden kodin takapihalla.
Kotiuduimme tänne Nemin kanssa jo parissa päivässä, toisin kuin edellisessä asuinpaikassamme, minne en kotiutunut kolmessa kuukaudessakaan. Nemi kyllä sopeutui maallekin hyvin, mutta kyllä hän selvästi nauttii koirakontaktien lisääntymisestä ja siitä, että pihamaata voi vahtia enemmän, kun on paljon enemmän "äksöniä"! Nemi on kuitenkin ehkä mielestäni nauttinut enemmän olostaan täällä, kuin maalla. Toki se varmasti aistii myös minun sisäisen rauhan ja onnellisuuden nykytilanteesta.

Olen muuton jälkeen panostanut entistä enemmän Nemin koulutukseen, koska asuimme yhteensä kolme vuotta syrjemmässä, missä ei tullut juurikaan vastaan koiria ja paljon vähemmän ihmisiäkin. Olemme siis kerranneet sosiaalisia taitoja etenkin suhteessa muihin koiriin, mutta hyvin ne taidot näyttäisivät onneksi olevan tallella. Nemiä, kun on sosiaalistettu pentuna todella hyvin. Ensi alkuun Nemi otti arvatenkin "liian vakavasti" pihan vahtimisen ja haukkui aivan kaikelle, mutta koulutuksen ja totuttelun avulla se nykyään haukkuu ja ilmoittaa enää tuntemattomista, kuten haluaisin asian olevankin.

Mitä opin itsestäni kokemuksen myötä?

Moni on sanonut ja "jossitellut" minulle, että "Kumpa et olisi muuttanut sinne korpeen laisinkaan!" tai "Minähän varoitin ettei kannattaisi muuttaa miehen takia toiselle paikkakunnalle!" jne. Jossitteluun voisin itsekin helposti sortua, mutta mitä se hyödyttäisi? Mieluummin otan tämän kokemuksena, mistä yritän oppia ja kääntää tämänkin asian "voitoksi" ja joksikin hyväksi elämässäni (niinkuin näyttääkin jo käyneen).


En halua jakaa julkisesti ihan kaikkea, mitä tästä olen oppinut, mutta opin mm. sen, että minun "maalle muutto"- haaveeni eivät olleet realistisia. Se ei oikein sovi minulle nykyisessä voinnissani, eikä vointini tule tästä todennäköisesti ainakaan parantumaan radikaalisti. Mökkeily voisi olla sopivampi vaihtoehto ja olenkin aina tykännyt hirveästi mökkireissuista. Ikävä kyllä minulla ei ole varaa ostaa mökkiä eikä meillä ole esim. suvun omistamaa yhteistä kesäpaikkaa tms. Mutta jospa joskus pääsisin jonkun kaverin vieraaksi mökille.

Minulle oli yllätys myös se, kuinka paljon kaipasinkaan perhettä, poikia ja sosiaalista elämää, vaikka toisaalta se myös väsyttää minua ja aiheuttaa fatiikkioireita. Luulin, että minulle riittäisi puhelut ystävien ja sukulaisten kanssa. Kuvittelin, että parisuhde, Nemin läsnäolo ja maalla voinnin mukaan puuhastelu ja luonnon ihastelu olisivat ne asiat, mitä loppuelämältäni haluaisin. Luulin niiden riittävän minulle, niin etten kaipaisikaan enempää sosiaalista elämää tai mitään muuta. Toisin kuitenkin kävi.

Näin jälkikäteen ajateltuna toiseksi viimeinenkin kotini oli hieman liian "syrjässä" sosiaalista elämää ajatellen. Minua häiritsivät myös jatkuva Hornettien lentäminen ja siitä aiheutava kova meteli, koska asunto sijaisi aivan lentokentän vieressä. Mutta se oli ainoa budjetilleni sopiva asunto Kuopio-Siilinjärvi-akselilla, missä oli oma piha. Naapurustossa ei asunut oikein samanhenkistä porukkaa eikä siellä ollut Nemillekään yhtään koirakaveria. Lenkkipolut olivat huonot, koska vaihtoehtoja ei paljon ollut. Joten luulen, että olisin jossain vaiheessa muuttanut sieltä pois, vaikka se alkuun tuntui oikein kodikkaalta paremman puutteessa. Nyt vain muutto tapahtui mutkan kautta tänne, missä minun on oikeasti hyvä olla!

Ongelmia toi myös sopivan avustajan puuttuminen, koska asuimme syrjässä pienessä kylässä kaukana palveluista eikä avustajaehdokkaita ollut paljon tarjolla. Onneksi minulla oli ihana "anoppi", joka ensialkuun tuli apuun avustajakseni (mistä olen kiitollinen), mutta minusta olisi ollut mielekkäämpää palkata joku täysin ulkopuolinen henkilö. En usko, että sellainen "anoppi-miniä"-asetelma toimisi pidemmän päälle hyvin, ainakaan minun kohdallani.

Täällä sen sijaan sain todella paljon hakemuksia avustajan paikasta ilmoitettuani, joten sain valita itselleni mieluisimmat ja sopivimmat avustajat. Olen valintaani enemmän, kuin tyytyväinen! Toinen on mies ja toinen on nainen ja he molemmat ovat "pitkänlinjan" koiraihmisiä, joten meillä on paljon yhteistä ja persoonamme sopivat muutenkin oikein hyvin yksiin. Niitä asioita halusinkin painottaa entistä enemmän tällä kertaa avustajia valitessani.

Eli minulle todellakin kuuluu hyvää, otin kokemuksesta opikseni ja nautin täysillä kesästä ja elämästä koronasta huolimatta! Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä! Näin aivoverenvuodon kolmannen vuosipäivän lähestyessä tunteet ja kiitollisuus elämäni "jatkoajasta" ovat todella pinnalla. Muistakaa, että aikamme täällä on rajallinen! Tehkää asioista, mistä nautitte ja miettikää, mikä on elämässä tärkeintä. Ihanaa kesää kaikille!

Rakkaudella, Anne



keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

ELÄMÄN TARKOITUS EI OLE JATKUVA ONNELLISUUS!

Jotenkin tuntuu, että tämä jokunen kuukausi sitten luonnostelemani teksti on nyt vallitsevassa maailmantilanteessa ajakohtainen. Koronaviruksen aiheuttama tilanne on vaikuttanut ja vaikuttaa meidän kaikkien elämään ja joudumme ihmisinä palaamaan ns. elämän peruskysymysten äärelle ja tarkastelemaan, onko arvomaailmamme kunnossa. 

Emme asukaan enää turvallisessa Suomessa kaukana kaikista vaaroista, joista olemme maailmalta kuulleet, kuten luonnonkatastrofit, nälänhätä, sodat ja epidemiat. Meitä on nyt kohdannut ensimmäinen isompi "katastrofi" sitten sodan (eikä näitä kahta koettelemusta voi edes verrata toisiinsa!)

Joten tässäpä teille luettavaksi kauan ennen koronapandemiaa aloittamani ja myöhemmin viimeistelemäni  teksti elämäntarkoituksesta minun tämän hetken näkemykseni mukaan. En ole tarpeeksi viisas väittääkseni tietäväni syvällisesti elämäntarkoitusta, mutta sen tiedän ettei se voi ainakaan olla jatkuva onnellisuuden tunteen ja elämysten "metsästäminen"!

Ei ole tietenkään väärin yrittää elää mielekästä ja onnellistakin elämää ja niin yritän itsekin tehdä, mutta jatkuva onnellinen olotila ei ole realismia! Elämään kuuluu niin paljon kaikkia muitakin tunteita, kuten ilo ja suru ja kaikkea siltä väliltä. Siihen kuuluu myös epävarmuus huomisesta. Meitä voi yhtä hyvin kohdata niin onni, kuin onnettomuus. Koskaan emme voi tietää mitä huominen tai edes tämä päivä tuo tullessaan!

Mikä on elämän tarkoitus?
 
Ihmiset etenkin nykyaikana teollistuneissa/vauraimmissa maissa etsivät jatkuvasti onnellisuutta ja hyvää oloa tuottavia kokemuksia ja elämyksiä. Sellaiseen jatkuvaan onnellisuuden tunteen ja elämyksien metsästämiseen ei ollut aikaa ja tarvetta silloin, kun elämässä suurin osa energiasta meni "leivän saamiseksi pöytään" ja elämä vaati muutenkin enemmän fyysistä ponnistelua.

Mielestäni elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen, vaan elää ja kokea elämä iloineen ja suruineen. Elämä on kuin vuoristorata, toisilla on vain hurjemmat kiemurat sekä ylä-ja alamäet, kuin toisilla. Osa asioista tapahtuu tahdostamme ja valinnoistamme riippumatta. Osaan asioista puolestaan vaikuttaa myös omat päätöksemme ja valintamme elämänmatkan varrella.

Elämä on kuin vuoristorata kaikkine kiemuroineen!


Tehkäämme elämästämme elämisen arvoista suuristakin vaikeuksista, koettelemuksista ja mahdollisista sairauksista ja rajotteista huolimatta. Vaikkakin kaikki elämä on arvokasta jo itsessään, niin yksilöinä meille on tärkeää kokea elämämme olevan merkityksellistä myös omien tekojemme kautta. On tärkeää voida elää elämää, millä kokee olevan merkitystä ja, mistä voi olla ylpeä! Ne voivat tarkoittaa eri ihmisille eri asioita ja osittain muuttuakin matkamme varrella sen mukaan, mitä olemme elämässä kokeneet ja oppineet.

Minulle se tarkoittaa sitä, että olen äiti, joka on ylpeä aikuistuvista pojistaan. Elämäni jatkuu tavallaan lapsissani. Haluan myös elää "täyttä elämää" kovista kivuista huolimatta, antaa ja vastaanottaa rakkautta sekä auttaa lähimmäisiäni. 

Haluan myös olla vaikuttamassa siihen, että ihmisillä olisi "pehmeämmät arvot", hyväksyisimme paremmin erilaisuutta, kasvaisimme ja kehittyisimme ihmisinä yhä paremmiksi ja voisimme olla inspiraationa muille. 

Myös empaattisuus ja muiden auttaminen ovat olleet minulle aina tärkeitä asioita. Toki kroonisten kipujen ja aivoverenvuodon aiheuttama huono toimintakyky, avuntarve arjessa ja taloudellinen tiukkuus ovat vähentäneet keinojani auttaa muita. Jotain voi kuitenkin aina tehdä muiden eteen, jos vain haluaa!

Tuossa tärkeimmät asiat tällä hetkellä, mitä mieleeni tuli. Tuo lista voi hieman elää ja muuttua elämänkokemusten myötä matkan varrella. Voi esim. olla, että siihen tulee jotain lisää tai jokin teema nousee muita ajankohtaisemmaksi ja tärkeämmäksi. Jos olisin työkykyinen, niin siellä lukisi lisäyksenä "Haluaisin tehdä palkkatyökseni jotain sellaista, missä voisin auttaa ihmisiä". 

Olen ammatiltani lähihoitaja, joka on työskennellyt vanhusten parissa. Nyt, kun pojat ovat isompia, niin haluaisin työskennellä esim. lastenkodissa, mikäli siis olisin työkykyinen. Se on ollut haaveenani nuoresta lähtien, mutta kun omat lapseni olivat pieniä, koin etten olisi jaksanut tehdä töitä silloin lasten ja nuorten parissa samaan aikaan.

Kukaan ei ole luvannut, että elämä olisi helppoa!

Kenenkään elämä ei ole jatkuvaa auringonpaistetta, vaikka se joskus ulkopuolisen silmään näyttäisikin siltä, että toisten elämä on niin helppoa ja mukavaa. Totta kyllä sekin ettei elämä kohtele kaikkia samanarvoisesti. Mutta kukaan ei ole itseasiassa luvannutkaan elämän olevan edes oikeudenmukaista, tasapuolista ja helppoa. 

Siksi mielestäni on niin tärkeää, että vahvemmat auttaisivat heikompiaan! "Kenelle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan!": sanotaan muistaakseni Raamatussakin. 

Laittakaamme siis hyvä kiertämään! Siitä tulee hyvä mieli saajalle, mutta vielä parempi mieli antajalle. Keinoja auttamiseen on monia ja meidän kannattaakin olla siinä luovia. Joillekin elämäntarkoitus tai ainakin arvojärjestyksessä hyvin korkealla on muiden auttaminen. Siinäkin on tosin vaara, että unohtaa kokonaan huolehtia omasta hyvinvoinnista ja uupuu. Mutta, kun nuo kaksi ovat tasapainossa eli itsestään huolehtiminen ja muiden auttaminen, niin sivutuotteena saatammekin yhtäkkiä huomata olevamme todella onnellisia suurimman osan ajasta!

Kivut pakottivat etsimään uudelleen elämälleni merkitystä

Elämässä on tärkeää voivansa kokea suuristakin vaikeuksista huolimatta, että elää elämisenarvoista, arvokasta ja merkityksellistä elämää. Minulta se on vaatinut paljon opettelua ja uuden ajattelutavan omaksumista sairastuttuani vaikeisiin, kroonisiin ja invalidisoiviin kipuihin. Kun elämäni oli vuosien ajan pelkästään luopumista asioista toinen toisensa perään, vaati se aikaa voida kokea elävänsä jälleen arvokasta ja merkityksellistä elämää sekä kokea itsensä hyödylliseksi ja aivan yhtä arvokkaaksi, kuin kaikki muutkin.

Se ei ole aina kovin helppoa työ-ja tehokkuusorientoituneessa yhteiskunnassamme, missä laitetaan liikaakin painoarvoa yksilökeskeisyydelle ja yksinpärjäämiselle.

Arvostusta on turha odottaa niinkään ulkopuolelta, joten sen täytyy lähteä meistä itsestämme. Nimittäin ikävä kyllä olen itsekin saanut kokea "alaspainamista" joidenkin ihmisten taholta, koska olen joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle jo alle 40-vuotiaana! Yhteiskunnassamme vallitsee muutenkin sellainen ilmapiiri, että "jos et ole työelämässä, niin et ole mitään!". Tai siltä se ainakin vaikuttaa.

Sairastuin kroonisiin kipuihin ja menetin työkykyni nuorena, joten se pakotti uudelleen etsimään elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.


Mutta sellaista moskaa ja alaspainamista ei kannata jäädä kuuntelemaan. Sairaus tai vakava vammautuminen ja sen mukanaan mahdollisesti tuoma työkyvyttömyys voi kohdata ketä tahansa, milloin tahansa, joten kenelläkään ei ole syytä nostaa itseään "jalustalle" muita alaspainaen!

Nykyisin kyllä koen itseni ihan yhtä arvokkaaksi, kuin kuka tahansa terve työssäkäyvä ja paljonaikaansaava ihminen. Elämä itsessään on aina arvokasta, mutta on tärkeää voida olla itsestään ylpeä, vaikka ei kykenisi olemaan työelämässä ja tarvitsisi paljon muiden apua selviytyäkseen ihan tavallisista arkisista asioista.


Vinkkejä hyvinvointia ja onnellisuutta tuoviin asioihin

Kerron teille nyt omia vinkkejäni, miten minä ylläpidän hyvää oloa ja onnellisuutta elämässä kroonisista kivuista ja monenlaisista koettelemuksista huolimatta:

- kiitollisuus siitä, mitä minulla on, eikä niinkään sen miettiminen, mitä minulta puuttuu

- epäitsekkyys ja toisten auttaminen

- rentoutuminen

- hyvää mieltä tuottavien asioiden tekeminen

- kirjoittaminen

- ystävyyssuhteet

- perhe

- toivon ylläpitäminen

- unelmointi ja haaveilu

- "tässä hetkessä" eläminen

- kaiken kauniin ja hyvän havannoiminen ympärillään

- negatiivisen ajatuskierteen katkaiseminen nopeasti

- kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta pahaan oloon märehtimään jääminen ei hyödytä!

Olisi mukava kuulla kommenttikentässä tai blogini somekanavissa siitä, mikä on sinun mielestäsi elämäntarkoitus ja mitä ajatuksia postaukseni herätti! Onko koronapandemia muuttanut käsitystäsi elämäntarkoituksesta? Kiitos kommenteista jo etukäteen ja voimia jokaiselle tässä hankalassa vallitsevassa tilanteessa!

Rakkaudella, Anne 


tiistai 11. helmikuuta 2020

EN HALUNNUT KUOLLA, MUTTA EN OLISI JAKSANUT MYÖSKÄÄN ELÄÄ!

Miksi sairastuin masennukseen? 

Minulla olisi ollut hyvät geenit ja mallit sairastua masennukseen muutenkin, mutta oman analyysini mukaan sairastuin siihen toistuvasti ja pidempiaikaisesti kroonisten kipujen ja sen hoidon puutteellisuuden vuoksi. Lyhytkestoisempaa masennusta aiheuttivat osaltaan silti myös raskaat elämänkokemukset, kuten avioero. Niistä kuitenkin pääsin yli terapian, asioiden käsittelyn ja ajankulumisen myötä.

Olen varma, että masennukseni olisi parantunut jo vuosia sitten, mikäli kipuni ja sen aiheuttamat lieveilmiöt ja seuraamukset olisivat yhtäkkiä hävinneet elämästäni. Voin myös oman tuttavapiirini ja kipuryhmien perusteella väittää, että suurin osa kipukroonikoista sairastaa masennuksen jossakin vaiheessa tai masentuu pysyvämmin. Se ei ole mielestäni todellakaan mikään ihme, koska kroonisiin kipuihin sairastumista voi verrata surutyöhön ja siihen liittyy usein paljon luopumisen tuskaa ja isoja elämänmuutoksia. 

Terveydenhuollon henkilökunta kyllä enemmän kuin mielellään painotti sitä, että masennus aiheuttaa kipuja, vaikka samalla tavoin (ja luulisin, että jopa enemmän) kivut aiheuttavat myös masennusta! Mutta koska lääketiede ei 100 prosenttisella varmuudella löytänyt kipujeni syitä, niin siitä oli helppoa syyttää masennusta, johon olin sairastunut ensimmäisen kerran avioeron myötä. 

Minulla on siis yhtenä diagnoosina toistuva vaikea masennus. Viimeisimmästä pahemmasta ja pidemmästä masennusjaksosta on tosin onneksi aikaa jo useampi vuosi! Väliaikaisesti Keski-Suomessa asuessani aloin nimittäin pikkuhiljaa parantua pysyvämmin masennuksesta saatuani hyvää kivunhoitoa ja päästyäni oikeutetusti pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle (mikä vähensi stressiä ja taloudellisia murheita). 


Yksi diagnooseistani on toistuva vakava masennus.


Mutta aikaisemmin pahoja, pitkiä ja sairaalahoitoakin vaativia masennusjaksoja tuli vähintäänkin kerran vuodessa. Sen lisäksi minulla oli välillä avohoidossa ollessanikin pahempia jaksoja ja vähintäänkin lievää masennusta ns. parempinakin aikoina. Siksi kävin vuosien ajan terapiassa. 

Epäonnistunut verkostopalaveri aiheutti minulle suurta toivottomuutta

Vuoden 2013 kesä oli yksi elämäni rankimmista ajanjaksoista. Siihen johtivat epäonnistunut kivunhoito julkisessa terveydenhuollossa ja pitkän parisuhteen päättyminen.  Parisuhteeni oli tullut "tiensä päähän" ulkopuolisten syiden takia, mihin emme voineet itse vaikuttaa(niistä myöhemmin lisää). 

Silloin elin myöskin aikaa, jolloin riittämättömän kivunhoidon, kuntoutuksen puuttumisen ja kipujen nopean pahenemisen takia,  tilanteeni huononi vuosi vuodelta. En ollut vielä "sinut" sairauteni kanssa ja minulle oli vasta alkanut valjeta, että joutuisin elämään kovien kipujen kanssa loppuelämäni! En voinut sitä vielä silloin käsittää ja etenkään hyväksyä, koska enhän ollut saanut kipuihini edes riittävän tehokasta kivunhoitoa.

Muistan edelleen hyvin elävästi erään verkostopalaverin, mihin oli kokoontunut hoitohenkilökuntaa pohtimaan tilannettani ja etsimään hoitokeinoja. Paikalla niin erikoissairaanhoidon, kuin psykiatrian puolen ammattilaisia sekä sosiaalityöntekijä. 

Olin ottanut palaveria varten jälleen kerran selvää kivunhoidon eri vaihtoehdoista ja ehdotin niitä yksitellen kysyen mahdollisuutta niiden kokeilemiseen kohdallani. Sain jälleen kerran kaikkeen kieltävän vastauksen osin ontuvineen perusteluineen. Hoitohenkilökunnalla itsellään ei ollut tälläkään kertaa ehdottaa minulle mitään muuta, kuin psykiatrian puolen hoitokeinoja, kuten terapian jatkamista ja masennuslääkitystä. Minulle tuli jälleen kerran tunne, että minua ei otettu tosissaan eikä oikeasti vailla ennakkoasenteita yritetty löytää tehokasta kivunhoitoa ja apua.

Ihmettelin, miksi hoitoni pääpainopiste laitettiin aina psykiatrian puolelle! Olinhan minä ensisijaisesti kipukroonikko, jonka kivut lieveilmiöineen aiheutti masennusta ja ahdistusta. Sain aina vastaukseksi ihmettelyyn, että "Masennus pahentaa kipuja". Minä muistutin puolestani aina asian toisesta puolesta, että "Krooniset kivut aiheuttaa masennusta! ".  Meillä oli siis selvästi kokonaan eri lähestymistapa kivunhoitooni. 

Kaiken huippu oli se, kun kerroin iloisesti löytäneeni kipuihin ja toimintakykyyni selvästi auttavan manipulatiivisen fysioterapeutin yksityiseltä sektorilta, jolla oli erikoisosaamista juurikin kroonisten vaikeuden lantionalueen kipujen hoidosta.

Siihen eräs lääkäri puuskahti, että "Ei koko elämäsi pidä olla kiinni yhdestä fysioterapiasta!" En voinut uskoa korviani! Edes lääkkeetön kipukuntoutus osana kivunhoitoani ei hänelle kelvannut, vaikka siihen ei menisi yhtään julkisen sektorin varoja. Sosiaalityöntekijä puolestaan sanoi, ettei rahoitusta yksityiseen fysioterapiaan voitaisi myöntää, vaikka vastaavaa hoitoa ei ollut tarjolla julkisella puolella. 

Koin tuon palaverin jälkeen suurta toivottomuutta suhteessa kivunhoitooni sekä pelkoa ja ahdistusta tulevaisuudestani. Koin jääväni ikäänkuin "heitteille"! Kenenkään kipupotilaan ei pitäisi mielestäni kokea sellaista tunnetta käytyään terveydenhuollon ammattilaisten luona, missä olisi tarkoitus tehdä hyvä hoitosuunnitelma ja etsiä ratkaisuja vaikeaan kiputilanteeseen.

Masennukseni paheni radikaalisti entisestään. Elämänhaluni alkoi kadota. Mutta lasteni takia yritin jaksaa. He olivat ainoa syy, mikä piti yllä elämänhaluani.  Silti pahimpina epätoivon ja kovien kipujen keskellä, toivoin etten olisi syntynytkään.  En halunnut lasteni takia kuolla, mutta en olisi jaksanut myöskään elää! 

Kivut olivat liian kovia kestää ilman kunnollista kipulääkitystä ja toivoa niiden hallintaan saamisesta. Toimintakykyni huononi kuukausi kuukaudelta. Pelkäsin joutuvani luopumaan lasteni kanssa asumisesta, koska toimintakykyni oli heikko eikä minulle ollut tarjolla riittävästi apua arkeeni lasten kanssa.

Kaiken lisäksi tuon palaverin jälkeen puhuimme vakavasti tilanteesta silloisen miesystäväni kanssa. Tajusimme viimeistään silloin, että kivut tulevat olemaan osa loppuelämääni ja pelkäsimme vointini jatkavan huonontumistaan tehokkaan kivunhoidon puuttuessa. 

Ymmärsimme ettemme koskaan voisi perustaa haaveilemaamme perhettä ja yrittää yhteistä lasta. Vaikka vointini jotenkin ihmeellisesti olisikin lähtenyt paranemaan, niin emme olisi voineet riskeerata vointiani raskaudella ja synnytyksellä, koska niiden jälkeenhän kipuni olivat alunperin alkaneet!

Tiesin miesystäväni suurimman haaveen elämässä olevan oma lapsi, joten pitkään asiaa pohdittuani, päätin kannustaa häntä lähtemään kohti omia unelmiaan ilman minua. En halunnut, että hän tuhlaisi elämäänsä minun kanssani ja luopuisi takiani haaveesta saada joskus oma lapsi. (Kuulin äskettäin, että hänestä on tulossa pienen pojan isä ihan näinä päivinä!! Mahtavaa!)

Päätös erosta oli lopulta yhteinen ja se sattui paljon meihin molempiin, mutta minut se romutti täysin, koska elämässäni oli jo muutenkin niin paljon isoja menetyksiä kovien kipujen takia.  Murehdin myös omasta pärjäämisestäni, koska en enää meinannut selviytyä yksin arjen ja kodin pyörityksestä sekä lastenhoidosta. Siksipä aloin hakemaan arkeeni apua niin lähipiiristä, kuin yhteiskunnalta,  mutta yllätyksekseni ei ollutkaan ihan helppoa saada minkäänlaista apua. Siitäkin piti jaksaa "taistella", vaikka voimani olivat muutenkin lopussa.


Sairastuin elämäni pahimpaan masennukseen mm. siksi, koska en kokenut saavani kroonisiin koviin kipuihin riittävästi apua. 


Epäonnistunut kivunhoito ja sen myötä pitkän parisuhteen päättyminen ajoivat minut "itsemurhan partaalle"! 

Kaikki tuo em. aiheutti minulle vaikean toistuvan masennuksen pahempana, kuin koskaan! Eräänä iltana yksin ollessani (pojat viettivät viikonloppua isänsä luona), olin itkenyt yksin kovaan ääneen monta tuntia. Silmäni olivat aivan punaiset ja luomeni turvoksissa itkemisen takia. Minua ahdisti kovasti ja olin jo todella väsynyt, joten päätin kuitenkin yrittää alkaa nukkumaan. Otin unilääkkeet normaalisti ja toivoin pääseväni unten maille pakoon pahaa oloa edes hetkeksi.

Epätavallisesti heräsin kuitenkin jo tunnin päästä, vaikka olo olikin hyvin väsynyt ja hieman tokkurainen unilääkkeistä johtuen. Päätin nousta ylös vessaan ja tupakalle. Kävelin keittiön läpi kohti parveketta, kun silmääni osui kirkkaanpunainen lääkedosettini (Olin jättänyt sen poikkeuksellisesti pöytätasolle, koska olin yksin kotona). Yhtäkkiä päätin ottaa dosetin käteeni ja aloin popsia sieltä täältä lääkkeitä.

Kesken kaiken kuitenkin onneksi tajusin, että olin tekemässä jotain todella typerää! Menin paniikkiin ja soitin exällleni. Hän säikähti hirveästi ja vähän suuttuikin, mutta käski heti soittaa ambulanssin ja sanoi tulevansa perästä sairaalaan. Tein työtä käskettyä. Odotellessani ambulanssia, lääkkeet alkoivat vaikuttaa tehden oloni vielä tokkuraisemmaksi. 

Vietin yön seurannassa ja lähinnä nukuin lääkkeiden vaikutuksesta. Aamukierrolla lääkäri tuli kysymään vointiani. Hän oli sitä mieltä, että voisin mennä kotiin. Onneksi jaksoin puolustaa itseäni, nimittäin en todellakaan ollut kotikuntoinen psyykkisen vointini puolesta. Vaadin päästä jatkohoitoon psykiatriselle osastolle. Niinpä hän lopulta kirjoitti minulle sinne lähetteen. 

Psykiatrisella osastolla hurahtikin yli kaksi kuukautta, kunnes koin jollain tavalla olevani kykeneväinen palaamaan kotiin. Näin poikia kotilomilla viikonloppuisin ja heidän käydessään osastolla joitakin kertoja. Pojat olivat tuolloin iältään noin 10 ikävuoden molemmin puolin.

Kerroin heille kyllä jonkun verran masennuksestanikin, mutta en todellakaan kaikkea. Heidän oli kuitenkin helpompi kuvitella minun olevan sairaalassa kivunhoidossa, vaikka todellisuudessa yksi syy sinne joutumiselle oli nimenomaan tehokkaan ja toimivan kivunhoidon puute.

Miksi masennus ei ole uusiutunut enää vuosiin? 

Nyt on ollut pisin aika eli joitakin vuosia, että masennus vakavimmissa muodoissaan on pysynyt poissa ja olen pärjännyt ilman terapiaa. Sitä ennen kävin vuosien ajan terapiassa ja minulle kokeiltiin useampia eri masennuslääkkeitä, mutta todettiin lähes jokaisen niistä olevan minulle sopimattomia.

Pahimpien masennusjaksojen pysyminen poissa tuntuu uskomattomalta, koska paljon on vaikeita asioita viime vuosiinkin mahtunut, kuten etä-äitiys, aivoverenvuoto sekä tieto siitä, että kipujani ei voida saada juurikaan nykyistä paremmin hallintaan. 

Lyhyempiä masennuskausia on kyllä ollut joitakin, mutta tilanne ei ole äitynyt niin pahaksi, että olisin joutunut hakemaan oireisiin ammattiapua. En ole myöskään joutunut olemaan masennuksen vuoksi sairaalahoidossa enää vuosiin. 

Mistäköhän tilanteen paraneminen sitten on johtunut? Ainakin siitä, että olen edennyt prosessissani hyväksyä kovat kivut ja työkyvyttömyyteni osaksi loppuelämääni. Oli iso helpotus saada myös pysyvä eläkepäätös eikä yrittää elää kuntoutustuella odottaen vuoden välein työkykyisyyttä, mitä ei ole näköpiirissä ja ikäänkuin elää kaikkien "suurennuslasin" alla. Jos joku päivä ihmeellisesti kuntoudun ja kykenen esim. vähätuntiseen osa-aikatyöhön, niin voin sitä onneksi aluksi eläkkeelläkin ollessani tehdä.

Eräs syy on se, että sain tehtyä elämäni vaikeimman, mutta välttämättömän päätöksen poikien muutosta isänsä luokse ja omasta irtiotostani ja muutosta väliaikaisesti Keski-Suomeen vanhempieni lähelle. Lähdin myös etsimään parempaa kivunhoitoa ja sitä tavallaan sain. Keski-Suomessa nimittäin kokeiltiin kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Vaikka tilanteeni ei parantunutkaan merkittävästi, niin minun ei tarvinnut käyttää enää energiaani miettimällä, että entäs jos se ja se hoito parantaisi kiputilannettani. 

Pystyin keskittymään vihdoin omaan kuntoutumiseeni ja asioiden hoitamiseen, kun minulla ei ollut enää päävastuuta pojista ja ympärillä hyvä hoitohenkilökunta. Tokihan päätös poikien poismuutosta oli myös erittäin vaikea, joten aluksi masennuin sen takia, kunnes sain voimia kääntää asian "voitoksi". Ja olihan kaiken takana se, että halusin lasteni parasta enkä pitää itsekkäästi kiinni siitä, että asuisimme saman katon alla! Oli älyttömän hyvä asia poikien kannalta, että kun vuoden päästä sairastuin aivoverenvuotoon, niin he asuivat jo isällään eikä heidän koko elämä mennyt yhtäkkiä uusiksi. Jos haluat lukea lisää aivoverenvuotokokemuksestani, niin pääset lukemaan siitä tämän linkin kautta: Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1

Iso merkitys oli myös sillä, että olin saanut rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä ja elää niin kuin itse halusin ja olla välittämättä liikaa muiden ihmisten mielipiteistä. Kroonisten kipujen ja sen lieveilmiöiden takia meni vuosia niin, että elin enimmäkseen olosuhteiden armoilla kykenemättä uskomaan, että minullekin voisi tapahtua hyviä asioita eikä elämäni olisi pelkkää luopumisen tuskaa kaikesta minulle tärkeästä. Uskaltauduin hankkimaan myös koiran, mistä olin haaveillut vuosien ajan. Niimpä Nemi-koira tuli elämääni! Pikkuhiljaa terapian, rohkeiden ratkaisujen ja parantavien kokemusten avulla voimaannuin ja masennus hellitti otettaan minusta.



Joitakin keinojani masennuksen uusiutumisen estämiseksi ja omahoitoon

- Opettele tunnistamaan toistuvan masennuksen varomerkit/ensimmäiset oireet

- Läheisten kanssa puhuminen

- Stressin välttäminen mahdollisuuksien mukaan

- Asioiden etsiminen, mitkä vielä tuottavat iloa

- Tiedosta ja katkaise negatiivisten ajatusten kierre

- Mieti, onko tarvetta muuttaa joitakin asioita elämässäsi, mitkä ovat kenties olleet aiheuttamassa masennusta? Pystyykö niitä muuttamaan (tai edes asennoitumistaan niihin, jos ei muuten)? 

- Levon ja aktiivisuuden tasapainon etsiminen

- Päiväkirjan kirjoittaminen

- Vertaistuki

- Uskalla unelmoida

- Kerää pieniä onnistumisen kokemuksia

- Tee itsesi hyödylliseksi ja auta joskus muitakin

- Muista, että tunteet tulevat ja menevät eivätkä ne ole koko totuus

- Tarvittaessa ammattiavun hakeminen ajoissa

Löysin äskettäin masennuksen omahoitoon tietoa etsiessäni todella hyvän sivuston, mikä tarjoaa lyhyesti ja ytimekkäästi tietoa ja erilaisia tehtäviä masennuksen omahoitoon. Tässä linkki sivustolle: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/masennuksen_omahoito/Pages/default.aspx 
Aion itsekin tehdä ainakin osan tehtävistä yrittäessäni ymmärtää, mistä tämänhetkinen lievä masennukseni johtuu ja löytää lisää keinoja sen selättämiseksi. Onneksi näyttää siltä, että olen pääsemässä asiassa eteenpäin. 

Lopuksi haluan korostaa sitä, että ellei omahoitokeinot auta ja masennus pitkittyy tai pahenee, niin muista hakeutua ammattiavun piiriin. Se onnistuu esimerkiksi ottamalla yhteyttä omaan terveyskeskukseen, mistä ammattilaiset ohjaavat sitten oikeaan osoitteeseen.

Oletko sinä sairastanut joskus masennuksen? Kerro kommenttikentässä! Voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville! 

Rakkaudella, Anne





torstai 14. marraskuuta 2019

"TÄYTTÄ ELÄMÄÄ" KOVISTA KIVUISTA HUOLIMATTA!

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa surutyötä

Alkuvaiheessa sairastumisesta kroonisiin kipuihin, en uskonut voivani enää koskaan elää "täyttä elämää" tyytyväisenä ja onnellisena. En ainakaan, ellei kroonisia kipuja saataisi jollain keinoin pois kokonaan tai niin lieviksi, että voisin tehdä lähes kaikkea sitä elämässäni, mitä terveenäkin ollessa. 

Muistan, kun eräs kipupoliklinikan hoitaja näytti minulle seinällä olevaa kuvaa kipukroonikon kiipeämisestä kohti vuoren huippua. Vuoren huipulla kipukroonikkoa odotti mielekäs ja onnellinen elämä kovista kivuista huolimatta. Matkan varrella vuoren huipulle oli erilaisia vaiheita, kuten esim. kriisitilanteissakin ihminen käy läpi. 

Hän näytti minun olevan vuoren rinteen melkein alimmalla tasolla sokkivaiheessa, missä en ollut vielä hyväksynyt kipuja osaksi elämää, mutta vakuutti, että ajan kanssa, erityisesti psyykepuolta hoitamalla ja vahvistamalla, pääsisin vielä joku päivä vuoren huipulle elämään onnellista elämää kovista kivuista huolimatta. 

Muistan ajatelleeni mielessäni, että "Hitto, mitä paskaa ja täyttä valetta!" Olin vakaasti sitä mieltä, että niin kovien jatkuvien kipujen kanssa, mistä minäkin kärsin, ei voisi elää millään tavalla onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä!

Silloinen reaktioni oli mielestäni inhimillinen siinä vaiheessa sairastumisprosessia, jolloin olin vielä sokissa kaikista suurista muutoksista elämässä ja omassa toimintakyvyssä. Olin myös vihainen ja surullinen sen vuoksi, mitä kaikkea olin menettänyt kipujen takia.

Luopumisen tuska ottaa koville

Kun sairastuin kroonisiin kipuihin, niin ensimmäiset vuodet olivat hirvittävän raskasta aikaa. Minun oli vaikeaa saada terveydenhuollosta ymmärrystä, tutkimuksia ja hoitoa. Kipujeni varmaa syytä/syitä ei löydetty tai osattu diagnosoida, joten se hankaloitti paljon asioita. Mm. hoitohenkilökunnan asenteet olivat etenkin ensimmäisinä vuosina kovin kipujani vähätteleviä.

Kipuni jatkoivat pahenemistaan ja toimintakykyni heikkeni vuosi vuodelta. Nuo vuodet olivat enimmäkseen pelkkää luopumisen tuskaa asia kerrallaan! Ensin meni kyky tehdä lähihoitajana töitä vanhuspuolella ja sitten jatko-opinnot sosionomiksi tyssäsivät kipujen taas pahennettua entisestään. 

Jouduin myös luopumaan kaikista liikuntaharrastuksistani, kuten esim. zumbasta ja juoksulenkeistä. En voinut enää pelata pallopelejä lasten kanssa vauhdikkaasti enkä käydä niin vaan aina halutessani ulkoilemassa heidän kanssaan, kuten aiemmin. Lopulta kävelymatkojakin oli lyhennettävä melko minimiin ja jossain vaiheessa tilanne oli jo niin paha, että minun oli anottava pyörätuolia ulkoilua ja asiointia varten.

En selvinnyt enää yksin arjenaskareista ja lastenhoidosta, mutta apua oli todella vaikeaa saada ennenkuin tilanne oli niin huono, että täytin kriteerit vammaispalvelulain vaikeavammaisuudesta ja sain avukseni avustajan. Pojille sain tukihenkilön vain suostumalla lastensuojelun asiakkaaksi, mikä oli mielestäni melko hullua ja aiheutti minulle myöhemmin muuta hankaluutta.

Kaikista tukitoimista huolimatta vuosien sinnittelyn jälkeen oli jossain vaiheessa pakko miettiä poikien muuttamista isänsä luokse. Niin minusta sitten tuli pitkän harkinnan jälkeen etä-äiti lapsilleni jokunen vuosi sitten. Se oli minulle todella kova paikka! Tuntojani etä-äitiydestä voit lukea lisää täältä "Etä-äitinä vastentahtoaan"

Samaan aikaan Kuopiossa terveydenhuollossa oli taas se tilanne, että olin melkein "tyhjän päällä" psykiatrista hoitokontaktia lukuunottamatta (Olin sairastunut kaiken seurauksena myös toistuvaan vakavaan masennukseen). Lisäksi olin kipupoliklinikan asiakas, mutta siellä asiat eivät olleet edenneet mihinkään suuntaan pitkään aikaan. 

Päätin, että minun on päästävä hoitoon jonnekin, missä kokeiltaisiin viimeisetkin jäljellä olevat kivunhoitokeinot ja lisäksi kaipasin enemmän tukiverkostoa ympärilleni jäätyäni yksin asumaan. 

Psyykkeeni oli aivan romuna jouduttuani luopumaan jopa lasteni kanssa asumisesta ja pääasiallisesta huoltajuudesta käytännöntasolla. Kaipasin etäisyyttä koko Kuopioon ja ikäviin asioihin, vaikka se tarkoittikin myös sitä, että en voisi tavata lapsiani viikolla tai useinkaan osallistua esim. koulun palavereihin.

Niinpä tein uhrauksen sen asian suhteen, mutta myös samalla "rohkean hypyn" ja muutin Keski-Suomeen. Löysin ihanan vanhan asunnon omalla pihalla hyvältä paikalta vanhempieni naapurista. Kuopiossa olisin joutunut budjettini takia muuttamaan todennäköisesti jonnekin lähiön kerrostaloyksiöön, missä en olisi viihtynyt.

Vaikka surin valtavasti sitä, että minusta oli tullut etä-äiti ja näin poikia vain joka toinen viikonloppu ja koululomilla, niin se kaikki oli henkisesti helpompaa kestää lähellä perhettäni ja keskittyen saamaan asioitani terveydenhuollossa eteenpäin. Kuopiossa psyykkeeni tuskin olisi päässyt kaiken keskellä toipumaan.

Sokki kivunhoitokeinojen loppumisesta kohdallani 

Keski-Suomeen muuton yksi tavoitteistani oli saada parempaa kivunhoitoa terveydenhuollon puolelta ja kokeiltua kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Kokemukseni mukaan siellä oli ihan erilainen ote kivunhoitooni ja halukkuutta kokeilla ja tehdä kaikki voitava, mistä olen kiitollinen.

Mutta ikävä kyllä erilaiset jäljelläolevat kivunhoitokeinot kokeiltuamme, oli pakko todeta, että ne eivät joko laisinkaan sopineet minulle tai tuoneet riittävää apua. Kun lääkäri sitten ilmoitti, että hänellä ei ole enää keinoja jäljellä, mitä voisimme kokeilla, koin jälleen melkoisen tunnemylläkän! 

Olin tietenkin kiitollinen ja helpottunut, että kaikkea oli yritetty vihdoin kohdallani eikä minun tarvitsisi jossitella enää asiaa, mutta myös surullinen ja jopa paniikissa. Tätäkö loppuelämäni todella olisi? Sen kyllä tiesin ettei kipujani saataisi enää pois, mutta en sitä ettei kipuja saataisi milliäkään nykyistä lievemmiksi! 

Kipuni nimittäin ovat todella kovia, invalidisoivia ja rajoittavia silloisesta ja nykyisestä samasta lääkecoctailista huolimatta. Lääkkeet kuitenkin mahdollistavat sen, että kivut eivät ole sietämättömän kovia ja ovat auttaneet säilyttämään osan toimintakyvystä. 

Sokin jälkeen aloin masentua ja pelkäsin vajoavani niin pohjalle, että joutuisin psykiatriselle osastolle hoitojaksolle. Mutta muutaman päivän asiaa murehdittuani ja surtuani, päätin hyväksyä tilanteeni ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Minulla oli nimittäin vain tasan kaksi vaihtoehtoa: joko olla hyväksymättä tosiasioita ja tilannettani, surkutella itseäni, masentua ja "heittää hanskat tiskiin" tai päättää hyväksyä kipuni sellaisena, kuin ne olivat, sisuuntua ja mennä eteenpäin kivuista huolimatta. Valitsin jälkimmäisen ja päätin monen vuoden sairaalarumban jälkeen ottaa etäisyyttä itse terveydenhuoltoon niin paljon kuin mahdollista ja keskittyä kaikkeen muuhun, kuin kipuihin.

Ei enää olosuhteiden uhrina olemista, vaan kohti unelmia!

Kaikesta huolimatta tuo uhkauksia ja pettymyksiäkin sisältänyt rohkea "hyppy" eli muutto toiselle paikkakunnalle oli yksi käännekohta elämässäni. Siitä alkoi ajanjakso, missä en suostunut olemaan jatkuva olosuhteiden uhri, vaan pyristelin kohti parempaa elämää ja unelmiani. Aloinkin pikkuhiljaa saamaan asioita menetettyjen tilalle. Elämä ei ollutkaan enää pelkkää alamäkeä ja luopumisen tuskaa! 

Silloisessa elämäntilanteessani minulle mahdollistui vihdoin toteuttaa vuosien haaveeni omasta koirasta. Monet kauhistelivat päätöstäni ottaa melko iso sekarotuinen koira suhteellisen vaativalla rotuyhdistelmällä ja ehdottivat minulle monia pieniä koirarotuja. Mutta minä tiesin mitä minä halusin ja sydämeni ei sykkinyt silloin niin paljon pienille koiraroduille. Ajattelin, että kun vihdoin saan oman koiran, niin sen on oltava "koiran kokoinen" ja juuri sellainen, mitä sydämeni tahtoo eikä pelkästään järkeni. 


 Kuvassa Nemi ennen luovutusikää. Eikö olekin söpö pentu? 


Tiesin, että olin asiaan niin motivoitunut ja hyvin valmistautunut, että selviäisin kyllä isommankin koiran kanssa ja sen kaikki tarpeet tulisi täytettyä. Niinpä ihana Nemi päätyi koirakseni ja siitä on ollut minulle sanoinkuvaamattoman paljon iloa ja se on tukenut niin psyykkistä, kuin fyysistä terveyttäni.

Sain Nemin myötä takaisin niin paljon itsetuntoa, rohkeutta ja mielenterveyttä, että olen jatkanut edelleen uudenlaista elämää toteuttaen haaveitani ja mennen kohti unelmiani kovista kivuista huolimatta. Fyysisen toimintakyvyn huononeminenkin on pysähtynyt ellei lasketa mukaan sitä, että sairastin välissä aivoverenvuodon Nemin ollessa vuoden ikäinen. Tuosta rankasta kokemuksestani voit lukea täältä Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1 Nemillä ja pojillani oli iso rooli siinä, että toivuin tuostakin kokemuksestani suhteellisen nopeasti ja sain käännettyä senkin jollain tapaa "voitoksi". 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja toivonut voivani jotenkin tuoda julki kokemuksiani kroonisten kipujen kanssa elämisestä ollen muille vertaistukena,  lisätäkseni ihmisten tietoa asioista ja kyetäkseni vaikuttamaan hyvän kivunhoidon saamiseksi Suomessa. Minulle oli/on tärkeää saada käännettyä edes osan kärsimyksestäni joksikin hyväksi. Siksi päässäni alkoi pikkuhiljaa muhia ajatus oman blogin perustamisesta, missä voisin toteuttaa tuota kaikkea. Blogini onkin ollut yksi unelmieni täyttymys lisää! 

Koska olen ottanut rohkeasti askeleita kohti unelmiani ja todennut niiden olleen kannattavia ratkaisuja, niin uskallan luottaa jälleen paremmin siihen, että "elämä kantaa". Nämä korvaavat positiiviset kokemukset ovat olleet äärimmäisen tärkeitä mielenterveyden ja hyvinvointini kannalta kaiken sen vuosia kestäneen luopumisen tuskan jälkeen. Mutta ilman rohkeita päätöksiä en olisi saavuttanut mitään näistä! Osaan on sisältynyt myös joitakin uhrauksia, että olen voinut saavuttaa jotain parempaa tilalle. 

Terveetkin ihmiset joutuvat etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen

Ei ole itsestäänselvyys, että terveetkään ihmiset kokisivat elämänsä "täyttä", ja merkityksellistä elämää siihen tyytyväisinä. Jokainen meistä etsii täällä elämäntarkoitusta sekä paikkaansa vallitsevassa yhteiskunnassa ja yhteisössä, missä elää. Kipukroonikko vaan joutuu siinäkin asiassa tekemään enemmän töitä terveeseen ihmiseen nähden, koska ei voi ehkä tehdä ja toteuttaa kaikkia niitä asioita, mistä on haaveillut ja mitä pitää tärkeänä elämässä. Lisäksi, jos on menettänyt kokonaan työkyvyn ja "tippunut yhteiskunnan rattaista", voi kokea helposti ettei ole tasavertainen yhteiskunnan jäsen. 

Onneksi nuo kaikki em. haasteet ovat vain hidaste eivätkä este! Kun päästää irti peloista ja katkeruudesta, niin voikin löytää tilalle paljon muuta uutta ja merkityksellistä tai ehkä löytää keinoja toteuttaa itseään ja haaveitaan hieman eri tavalla, kuin oli alunperin ajatellut. Tärkeintä on ettei katkeruudella valtaa eikä periksi, vaan sinnikkäästi ja avoimin mielin jatkaa kohti unelmiaan.



Kroonisten kipujen kanssa on mahdollista elää mielekästä elämää!



Tässä joitakin keinoja ja vinkkejä mielekkään elämän saavuttamiseksi kivuista huolimatta!

Anna surutyölle- ja prosessille aikaa. 
Sure, vihaa ja raivoa (jos siltä tuntuu), mutta älä       anna katkeruudella valtaa. 

Etsi tietoa kroonisten kipujen hoidosta ja taistele saadaksesi hyvää kivunhoitoa, niin että se on monipuolista, asiantuntevaa ja kaikki keinot kokeilevaa. Anna periksi vasta, kun kaikki keinot on kokeiltu (, jolloin on aika hyväksyä ettei terveydenhuolto voi enempää tehdä kipujesi vähentämiseksi, mutta sinä voit!) Minulla tuo taisteleminen vaati jopa muuton toiselle paikkakunnalle pariksi vuodeksi 170 kilometrin päähän lapsistani. Sitä ennenkin jouduin todellakin pitämään kovasti puoliani ja olemaan itse aktiivinen.

Taistelu kivunhoidosta on pitkä prosessi, joka voi kestää pahimmillaan vuosia, joten asennoidu siihen, kuin maratooniin pikajuoksun sijaan. Pidä taistelussa välillä taukoja keskittyen ihan muihin asioihin, koska muuten uuvut. Lisäksi kipusi vain pahenee, jos keskityt jatkuvasti kivunhoidon saamiseksi terveydenhuollosta ja ravaat lääkäriltä toiselle ja elät hoitoyrityksestä toiseen. Kerää siis välillä lisää tietoa kivunhoidon mahdollisuuksista, etsi omia keinoja vähentää ja hallita kipuja ja vain lepää välillä. Ota myös huomioon se mahdollisuus, että aina terveydenhuollolla ei ole enää tarjota keinoja saada kipujasi vähemmäksi. 

Harjoittele ahkerasti sitä, miten voisit nykyisessä tilanteessasi saada itse paremmin kipujasi hallintaan ja elää mielekästä elämää kivuista huolimatta. 

Etsi vaihtoehtoista mielekästä tekemistä, mihin kykenet kivuista ja mahdollisista toimintakyvyn rajoituksista huolimatta! Minä aloitin pahimpina aikoina siitä, että leikkelin lehdistä mielekkäitä kuvia ja tein niistä kollaaseja vihkoon liimaten. Siitä poikikin ensimmäistä kertaa innostus askartelemiseen, mitä monipuolistin pikkuhiljaa.

Älä luovu kaikista unelmistasi, vaan etsi vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa ne! Voit myös päivittää unelmiasi, koska ehkä et haluakaan kaikkia entisiä asioita. Ole luova etsiessäsi keinoja toteuttaa unelmiasi ja päätä ettet anna periksi rajoituksistasi huolimatta. Kivut eivät ole este, vaan hidaste! 

Auta muita ja koe olevasi hyödyksi. Pelkkä "omaan napaan tuijottaminen" ei ole hyväksi. Minulla esim. bloggaaminen on yksi niistä tavoistani yrittää auttaa muita. Jos minulla olisi voimia ja aikaa, niin mielelläni tekisin jotain vapaaehtoistyötäkin pitkästä aikaa, mutta elämäni on kovin täyttä tällä hetkellä voimavaroihini nähden. Auttamiseen löytyy kyllä monia väyliä ja mahdollisuuksia! Se voi olla sitoutunutta ja toistuvaa tai kertaluontoista. Käytä mielikuvitustasi vaikka vaan ilahduttaaksesi läheisiäsi. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli! 

Rakkaudella, Anne




ELÄMÄÄ AIVOVERENVUODON JÄLKEEN!

Sairastin kesällä 2017 vakavan ja hengenvaarallisen aivoverenvuodon (SAV). Kaikki tapahtui aivan yhtäkkiä ilman minkäänlaisia ennakko-oireit...