perjantai 23. elokuuta 2019

10 VINKKIÄ PAREMPAAN ITSETUNTOON - OLE YLPEÄSTI ERILAINEN!


Syksy on arkeen palaamisen ja liikuntaharrastusten "kulta-aikaa"! 

Syksyllä koittaa arki ja hämärtyvät illat kesän jälkeen. Se on tunnetusti arkeen palaamisen, uusien alkujen ja liikuntaharrastusten aloittamisen aikaa! Moni innostuu joko palaamaan entisten liikuntaharrastuksien pariin tai aloittamaan jonkin aivan uuden liikuntalajin. Kuntosalit ja ryhmäjumppatunnit pursuavat innostuneita asiakkaita. Moni päättää alkaa jälleen kerran laihduttamaan tai aloittaa elämäntaparemontin. 

Itselläni syksy herättää kipukroonikkona monenlaisia tunteita. Voin vaan haaveilla kuntosalista, jumppatunneista, opiskelusta tai työelämästä. Ei ole aina helppoa katsoa vierestä, kun suurin osa ihmisistä ympärillä toteuttaa unelmiaan ja itseään monin tavoin, tienaa elantonsa ja vähän enemmänkin, harrastaa jne. 


Mieleeni muistuu eräs tapahtuma vuosia sitten alkusyksystä, kun olin raahautumassa lähikauppaan yksin pyörätuoli apunani. Sitä oli liian raskasta rullata ulkona istualleen, joten työnsin tyhjää pyörätuolia ja istahdin välillä "parkkiin" tasaamaan kävelystä pahentuvia kipuja. 

Risteyksessä näin jonkun rullaluistelevan pyörätiellä kovaa vauhtia. Tajusin vasta hänen hujahtaessa ohitseni, että rullaluistelija on entinen urheilullinen naapurini, jonka kanssa kävimme aikoinaan yhdessäkin paljon lenkkeilemässä. Yritin moikata hänet tunnistettuani, mutta hän oli jo mennyt.  Jälkeenpäin mietin tunnistiko hän enää edes minua muuttuneen ulkoisen habitukseni takia. 


Pyörätuolilla liikkumiseni on hidasta, mutta ilman sitä se olisi usein mahdotonta. 

  
Voin vain haaveilla suurimmasta osasta liikuntalajeista kovien kipujeni takia! 



Minulle tuli kohtaamisesta paha mieli, koska tajusin, miten huonoa liikkumiseni jo tuolloin oli verrattuna terveisiin ihmisiin. En ollut tuohon aikaan vielä "sinut" lääkityksen aiheuttaman painonnousun ja pyörätuolin tarpeeni kanssa. Mietin, kuinka erilainen tuo syksy olisi ollut, jos olisin vielä terve! Olisin voinut liikkua ja urheilla monin eri tavoin ja olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Olinhan aina rakastanut harrastaa etenkin hikiliikuntaa eri muodoissa ja nauttinut niiden tuomasta adrenaliiniryöpystä sekä sen jälkeisestä rentoutuneesta olosta. 

Mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että terveille ihmisille kateelliseksi ei auta heittäytyä, vaan sen sijaan yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin, mitä elämässä vielä on jäljellä. Niitä on kuitenkin vielä paljon, kun asiaa oikein pysähtyy pohtimaan. 

Jos kipukroonikkona (tai terveenäkin) kaipaat syksyn tullen elämääsi jotain uutta, niin muista, että se voi olla jotain pientäkin, mihin sinulla on resursseja! Se voi olla uusi asenne elämään, itsensä kehittämistä jossain asiassa tai erilainen kampaus. Hyväksy siis se, mitä et voi muuttaa ja muuta se, minkä voit ja haluat!

Sairastuminen vaikuttaa itsetuntoon


Etenkin kroonisesti sairastuminen vaikuttaa usein itsetuntoon heikentävästi. Se riippuu kuitenkin sairaudesta ja siitä, miten paljon se muuttaa elämää negatiivisesti. Kovien, kroonisten ja invalidisoivien,  kipujen vuoksi, menetin elämässäni paljon asioita vuosien ajan ja moni asia muuttui pysyvästi.

Minulta meni työ-ja opiskelukyky sekä liikuntakykykin minimiin. Jouduin ottamaan käyttöön ulkona ja asioilla pyörätuolin, mikä kiinnitti ihmisten huomion (eikä aina niin kovinkaan positiivisessa mielessä).  En selvinnyt yksin enää arjestani, vaan tarvitsin avustajan avukseni. En kyennyt edes huolehtimaan lapsistani pääsääntöisesti, joten he joutuivat muuttamaan isänsä luokse ja minusta tuli etä-äiti. Ulkonäkö ja kroppani muuttui paljon lääkityksen ja liikkumattomuuden aiheuttaman painonnousun ja lihaskunnon heikentymisen takia. Minusta tuli köyhä työkyvyttömyydestä johtuen ja tarvitsin toisinaan toimeentulotukea KELALTA. 

Tipuin pois entisistä porukoista ja osa kaveruussuhteistani hiipui, kun olin enimmäkseen kipujen ja kodin vankina. Alussa myös lähes kaikki energiani meni elämästä selviytymiseen ja avun hakemiseen, niin kipuihin, kuin arkeeni. Menetin myös silloisen pitkän parisuhteeni ja minusta tuli sinkku täysin muuttuneessa elämässäni. Ja, koska nuo kaikki isot muutokset olivat tuhonneet valmiiksi heikohkon itsetuntoni, niin se ei ollut "helppo paikka". Varsinkin, kun tajusin, miten paljon miehillä oli ennakkoluuloja minua kohtaan työkyvyttömänä kipukroonikkona, joka tarvitsi monenlaista apua. Noista kokemuksistani "sinkkumarkkinoilla" voit lukea täältä: "KIPUKROONIKKO KUMPPANIA ETSIMÄSSÄ!"


Sairastumisen alussa itsetuntoni huononi radikaalisti! 

Jotkut äkilliset sairaudet voivat muuttaa itsetuntoa sen sijaan päinvastaiseen suuntaan, kuten minulla myöhemmin hengenvaarallinen aivoverenvuoto teki. Kuoleman edessä viimeistään tajuaa, millaisilla asioilla elämässä on oikeasti merkitystä! Ei silloin ole enää väliä oletko rikas vai köyhä, hoikka vai ylipainoinen, työkykyinen vai työkyvytön jne. 


Vain sillä on merkitystä, miten olet elämäsi elänyt. Oletko ollut muita kohtaan hyvä? Oletko elänyt elämää, mistä voit olla ylpeä? Jääkö sinua joku kaipaamaan, jos aikasi on "nukkua pois"? Oletko viettänyt mahdollisimman paljon aikaa läheistesi kanssa?

Aivoverenvuoto ei siis vaikuttanut itsetuntooni negatiivisesti. Pikemminkin se vahvisti sitä, kun tajusin yhä kirkkaammin elämäni tarkoituksen ja minulle elämässä tärkeimmät asiat. Ymmärrän nykyään myös paremmin sen, kuinka lyhyt ja rajallinen aikamme täällä maan päällä on. Käyttäkäämme se siis mahdollisimman hyvin tehden niitä asioita, mitkä ovat merkityksellisiä. Eläkäämme elämää, mistä voimme olla ylpeitä! 

Ulkonäkö- ja suorituspaineet nykymaailmassa ja itsetuntoni kehityskaari

Nykyaikana on mukamas niin tärkeää olla menestynyt, tehokas ja itsenäisesti pärjäävä aikuinen. Lisäksi sekä etenkin naisilla on kovat ulkonäköpaineet. Sosiaalinen media on omiaan lisäämään noita paineita siloteltuineen ja muokattuineen kuvineen. Lisäksi meillä vallitsee asenneilmapiiri, missä ihannoidaan hoikkuutta, fitnesstyyppisiä lihaksia ja ei niin kovin luonnollista kauneutta ja ne liitetään usein onnelliseen elämään ja menestykseen. 

Body positivity-liike on syntynyt päinvastaisen ajatuksen pohjalta, missä jokaisella tulisi olla oikeus hyvään kehonkuvaan vartalonsa koosta ja mallista riippumatta! Minusta sille on todellakin tilausta. On hullua, että meillä kyllä vouhkataan isoon ääneen suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta niinkin normaali asia, kuin erilaiset vartalot eivät ole asennetasolla ok ja esillä enemmän sosiaalisessa mediassa. 

Te terveet työssäkäyvät ihmiset, jotka kamppailette näiden ulkonäkö- ja suorituspaineiden kanssa, voitte vain kuvitella, miltä jostakusta sairastuneesta tai vammautuneesta,  työelämästä pois joutuneesta, ehkä liikuntakyvyn osin tai kokonaan menettäneestä ja paljon muiden apua tarvitsevasta ihmisestä tuntuu! Siihen, kun lisätään vielä se, että vahvan lääcoctailin, liikuntakyvyttömyyden ja mahdollisen masennuksen takia ennestään hoikka ihminen, on saattanut lihoa reilusti ylipainoiseksi. 


Minulle kävi juurikin niin! Olin aikoinaan hoikka, kohtalaisen lihaksikas ja urheilullinen nuori nainen ja ollut sitä koko siihen astisen elämäni lastensaannistakin huolimatta. Liikunta ja suhteellisen terveellinen ruokavalio olivat elämäntapani. Mutta, kun kivut kroonistuivat vieden kykyni liikkua pikkuhiljaa ja minulle aloitettiin monenkirjava lääkehoito, niin lihoin melko lyhyessä ajassa 20 kg.


Parin vuoden jälkeen painonnousu onneksi pysähtyi, mutta toisaalta taas ei ole suostunut siitä inahtamaankaan alaspäin erilaisista yrityksistäni huolimatta! Ulkonäkö muuttui monella tavalla painonnousun myötä, mutta myös siksi, että lihakseni alkoivat kadota erityisesti keskivaratolasta ja ryhti painua kasaan. Koska kipualueeni on keskellä alavatsan lantionalueen "uumenissa", niin en kärsi jännittää keskivartalon lihaksia juuri lainkaan. Istuessanikin pyörätuolissa, joudun "rönöttämään" ja etsimään asennon, missä paine ei kohdistu kipualueelle. 

Olin ensimmäiset kipuvuodet masentunut ja ahdistunut kaiken luopumisen tuskan, epävarmuuden keskellä ja kroppani muutosten takia. Minulla oli täysi työ pitää itseni jotenkuten kasassa. Itsetuntoni romahti "nollalukemiin" enkä uskonut kelpaavan enää mihinkään ja kenellekään. Samaan aikaan jouduin taistelemaan saadakseni edes jonkinlaista hoitoa terveydenhuollosta kipuihini. Osa ihmisistä kaikkosi ympäriltäni, koska rinnallani oli tuohon aikaan raskasta kulkea. Se ei kyllä lohduttanut minua, mutta toisaalta näin jälkikäteen ymmärrän jollainlailla heitäkin. Onnekseni kaikkein tärkeimmät ihmiset pysyivät rinnallani ja ovat pysyneet kaikki nämä vuodet! Aivan, kuten minäkin olen pysynyt heidän vierellään tapahtui elämässämme mitä tahansa!  

Mutta, kun sain surutyön tehtyä suhteessa sairastumiseeni ja terveydenhuollosta todettiin ettei minua voida tämän kivuttomammaksi saada, niin päätin hyväksyä kohtaloni ja elää mahdollisimman täyttä elämää kivuista huolimatta! 

Samalla aloin rakentamaan itsetuntoani uudelle vankemmalle pohjalle ja ilokseni voin tänä päivänä todeta, että itsetuntoni on parempi, kuin koskaan ennen. Vaikka toki minullakin on edelleen ns. huonoja päiviä/hetkiä ja itsetuntoni hieman ailahtelee edelleen olosuhteista riippuen niin, vihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni olen aikalailla sinut itseni ja oman kroppanikin kanssa! Vaikka voisi luulla, että nyt sitä vasta vähiten olenkin, koska sairastunut vaikeasti ja menettänyt elämässä niin paljon. Mutta hyvä itsetunto ei tarkoita elämässä menestymistä ja hoikkuutta, vaan on itsensä hyväksymistä ja itseään rakastamista (eikä sitä pidä sekoittaa itsekkyyteen!). 

Olen oppinut hyväksymään itseni tämän kokoisena ja näköisenä, mutta ikävä kyllä tuntuu, että jotkut vanhat tuttavani eivät. He ovat saattaneet muistuttaa minua siitä, kuinka hoikka ja hyväkuntoinen joskus olin tai luovat minuun hiljaa pitkiä katseita puhuessamme jotain ulkonäköön liittyvää. Jopa kivunhoidostani jossain vaiheessa pitkään vastannut lääkäri ei ehdottanut minulle mitään muuta hoitoa, kuin terapiaa ja laihduttamista! Onneksi en ole kyseisten ihmisten kanssa juurikaan enää tekemisissä. En tarvitse elämääni ihmisiä, ketkä "painavat minua alaspäin" oman huonon itsetuntonsa ja pinnallisuutensa takia. 

Minä en aio enää edes yrittää laihduttaa tai haaveilla laihtumisesta, niin kauan, kuin tarvitsen nykyistä lääkecoctailiani. Enkä edes haluaisi olla yhtä pienikokoinen ja "pikkutytön näköinen", kuin ennen. Jos saisin valita, niin painoni putoaisi korkeintaan sen verran, että olisin normaalipainon ylärajoilla terveydellisistä syistä.  Pidän etenkin näin 40 ikävuoden lähestyessä naisellisimmista muodoistani.  Lihas- ja kestävyyskuntoa tietenkin haluaisin parantaa, jos siihen vain vielä joskus kivuiltani pystyisin edes vähäsen. Mutta laihduttamisyritysten sijaan, aion opetella yhä paremmin hyväksymään itseni juuri tällaisena, kuin olen! 


Yksi motoistani onkin nykyään, että opi rakastamaan ensin itseäsi ja hyväksymään itsesi sellaisena, kuin olet ja tee elämäntapamuutoksia vain, koska haluat sitä itsesi takia, elää terveellisemmin jne. eikä muiden ihmisten tai sosiaalisen median antamien vääristyneiden paineiden vuoksi. 


Elämänohje "Rakasta itseäsi!" 


Miksi itsetuntoni sitten on nykyään parempi, kuin ennen sairastumista ja työkyvyttömyyttä? Koska se on ensin "romutettu" täysin kroonisten kipujen seurauksena ja jouduin rakentamaan sen "pala palalta"  uudestaan paremmalle ja vahvemmalle pohjalle. Itsetuntoani ei ole enää rakennettu pelkästään sen varaan, miltä minä hoikkana ja hyväkuntoisena näytin ja minkä verran sain ihmisiltä kehuja sen perusteella. Eikä sitä ole rakennettu enää myöskään sen varaan, mitä olen elämässä saavuttanut tai mihin kykenen. 

Sen sijaan itsetuntoni perustuu ajattelutavan muutoksen pohjalle, että olen aivan yhtä arvokas ihminen, kuin kuka tahansa muu ja riittävän hyvä sellaisena, kuin olen. Lisäksi sairaudet ovat kirkastaneet minulle mieleeni myös sen, millä elämässä on oikeasti merkitystä/väliä! Haluan mieluummin keskittyä iloitsemaan elämästäni juuri nyt, viettää aikaa perheeni ja läheisteni kanssa ja olla hyvä toisia kohtaan, kuin yrittää laihtua, näyttää mahdollisimman muodikkaalle tai saavuttaa elämässä menestystä. 




10 vinkkiä parempaan itsetuntoon! 



                         10 VINKKIÄ PAREMPAAN ITSETUNTOON:


1. Levitä ympärillesi hyvää ja saat sitä toivottavasti myös itse takaisin. Minulla on tapana sanoa herkästi, mistä toisessa pidän. Siitä tulee hyvä mieli niin itselleen, kuin toiselle. Haluathan sinäkin olla osana "positiivista kierrettä" ja mukana vahvistamassa toisten itsetuntoa? 

2. Kirjoita ylös (ja paina mieleesi) positiivisia asioita itsestäsi ja, kun onnistut jossakin(olkoon miten pieni asia tahansa).  Lue sitä muistutuksena itsellesi aika-ajoin. Halutessasi voit tehdä kirjauksia päiväkirjaan tai ihan omaan sille varattuun paikkaan. 

3. Minimoi myrkylliset ja sinua alaspäinpainavat ihmiset elämästäsi! Minä olen joutunut tekemään niin, eikä kaduta yhtään, päinvastoin. Älä anna ilkeiden ihmisten määrittää arvoasi ja itsetuntoasi. 

4. Mieti, millä elämässä on oikeasti merkitystä! 

5. Puhu ja ajattele itsestäsi kauniisti!  Ne muuttuvat todeksi käyttäytymisessäsi ja vaikuttavat siihen, miten muut sinuun suhtautuvat ja kuinka sallit itseäsi kohdeltavan. 

6. Ole ylpeästi erilainen! Jos sinussa on jokin piirre tai asia, mikä tekee sinusta erilaisen, kuin keskiverto tyyppi, niin käännä se vahvuudeksesi äläkä häpeile erilaisuuttasi! Jätä ahdasmielisten mahdolliset kommentit ja asenneongelmat omaan arvoonsa. 

7. Uskalla yrittää ja epäonnistua! Opi nauramaan itsellesi! Jos ei edes yritä, niin ei voi mitään saavuttaakaan. Epäonnistuminen ei ole maailmanloppu! Opi myös nauramaan itsellesi äläkä ota asioita aina liian vavakavasti. 

8. Kehitä itseäsi vielä lisää niissä asioissa, missä olet hyvä tai missä haluaisit kehittyä. Ne voivat olla pieniä tai isompia asioita ja tavoitteita, kunkin kykyjen ja voimavarojen mukaan. 

9. Älä vertaile itseäsi muihin! Älä ainakaan negatiivisesti miettien, kuinka muut ovat sinua niin paljon taitavampia tai kauniimpia. Jos katsot ihmisiä "ylöspäin", niin katso iloiten ja inspiroituen mollaamatta kuitenkaan itseäsi.

10. Muista, että sosiaalisen median antama "kuva" on vain pintaraapaisu ja mielikuva, minkä joku haluaa itsestään sitä kautta luoda. Siellä harrastetaan paljon myös kuvanmuokkausta tai taidokkaiden ammattilaisten ottamia ja edustavia valokuvia ja jaetaan enimmäkseen elämästään vain ne parhaimmat asiat. Muista, että voit myös itse valita, millaisia ihmisiä siellä seuraat! Minä seuraan tarkoituksella mahdollisimman monipuolisesti erilaisia ihmisiä esim. Instagramissa. 

Loppusanat

Kerro kommenttikentässä, mitä ajatuksia postaukseni sinussa herätti? Onko sinulla hyvä, kohtalainen tai kenties huono itsetunto? Kuulostaako vinkkini parempaan itsetuntoon hyödyllisiltä tai inspiroivilta? 

Muista, että jatkuva huono itsetunto rajoittaa turhaan sinua elämästä täysillä ja tässä hetkessä! Huono itsetunto ajaa helposti elämään "sittenkun" - elämää, missä kuvittelee toteuttavansa haaveitaan tai olemaan onnellisempi sitten, kun on esim. laihtunut tai saavuttanut elämässään jonkun asian. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt emmekä huomisesta tiedä. Hyväksy itsesi sellainena, kuin olet. Ei ole olemassa toista sinua ja se,  jos mikä on arvokasta ja vaalimisen arvoista:) Ole mieluummin paras versio itsestäsi, kuin kopioyritys jostakusta toisesta. Ole ylpeästi erilainen! 

Rakkaudella, Anne 

perjantai 9. elokuuta 2019

EPÄSEKSIKÄS KIPUBLOGINI TÄYTTI 1 VUOTTA!

"Kivun kahdet kasvot" - blogini täytti heinäkuussa vuoden!  Sen kunniaksi en järjestä arvontaa, kuten moni bloggaaja tekee. Sen sijaan kerron vähän uusille lukijoille siitä, kuka minä oikein olen ja kertaan "ääneen" sitä, miksi minä oikeastaan bloggaan. Analysoin kulunutta vuotta taaksepäin ja pohdin kannattaako minun jatkaa bloggaamista! Mietin onko blogini tavoitteet pysyneet ennallaan ja olenko saavuttanut ensimmäisen vuoden tavoitteeni. Kerron myös siitä, millaista bloggaaminen on ollut ylipäätään ja viekö se esim. minulta paljon aikaa.

Kuka minä olen? 


Kivun kahden kasvot bloggaaja Anne



Nimeni on Anne-Mari Valta ja asun Kuopion lähettyvillä ihanan sekarotuisen koirani Nemin kanssa. Ikää minulla on 37 vuotta. Minulla on kaksi poikaa, joille olen ollut viime vuodet etä-äiti kroonisten kipujen ja vähäisten voimavarojen takia. Kasimir täytti juuri 18 vuotta ja valmistui oppisopimuskoulutuksella rakennusalalta jo vuosi sitten. Hän muuttaa tänä syksynä omaan asuntoon. Joonatan on 16-vuotias ja pääsi lukion IB-linjalle opiskelemaan. Äitiys on ollut ja on elämäni tärkein ja hienoin asia enkä voisi olla pojistani ylpeämpi, millaisia nuoria miehiä heistä on kasvanut! 

Olen kärsinyt jatkuvista ja kovista kroonisista kivuista jo yli 10 vuoden ajan ja sitäkin ennen vaihtelevasti synnytyksestä lähtien. Kipuni ovat lantionalueen "uumenissa" keskellä, alavatsan puolelle säteillen sekä virtsarakossa. Lisäksi lantion luusto selän puolelta samassa kohtaa kipuilee ajoittain kovasti.

Kipuni alkoivat hitaasti ja ajoittain ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Lääkärit eivät ottaneet niitä aluksi tosissaan saatika nähneet estettä uudelle raskaudelle, koska kipujen ajateltiin liittyvän hormonitoimintaan.  Kivut kuitenkin pahenivat radikaalisti toisen synnytyksen jälkeen, kunnes myöhemmin työelämässä lähihoitajana ollessa kroonistuivat sietämättömiksi ja jatkuviksi. Lääkärit eivät ole tänäkään päivänä varmoja siitä, mistä kipuni johtuvat eikä minulla ole siksi selkeää diagnoosia. Pidemmän version siitä, kuinka kipuni alkoivat ja niiden mahdollisista syistä voit lukea täältä: SYNNYTYKSESTÄ ELINIKÄINEN TUSKA 

En ole vielä kirjoittanut blogissani siitä, kuinka kipujani on hoidettu ja mitä kaikkea on tutkittu/sairauksia poissuljettu, mutta sen verran voin kertoa tässä kohtaa, että matka on ollut hyvin takkuinen! Nuorena kipukroonikkona kipujani aluksi vähäteltiin eikä minulle meinattu uskaltaa aloittaa riittävää kivunlievitystä, koska kipujen syytkin olivat epäselviä ja nykyajan lääketiede on kovin diagnoosikeskeistä. Jos kipujen syitä ei voida lääketieteellisin tutkimuksin osoittaa, niin niitä ei vaan ole (joidenkin mielestä) ! 

Kroonisten kipujen lisäksi, olen sairastanut hengenvaarallisen aivoverenvuodon heinäkuussa 2017. Aivoverenvuodosta olen kirjoittanut kolmen postauksen sarjan, minkä ensimmäisen osan pääset lukemaan tästä KOKEMUKSENI HENGENVAARALLISESTA AIVOVERENVUODOSTA OSA 1 Työkyvyttömyyseläkkeelle jouduin kuitenkin jo ennen sitä. Onnekseni aivoverenvuodosta huolimatta sain säilyttää henkeni lisäksi fyysisestä toimintakyvystäni sen, mitä siitä on jäljellä!  Sen sijaan se jätti jälkeensä ongelmia kognitiivisessa toimintakyvyssä ja rajua väsymysoireilua eli fatiikkioireita. Uuvun esim. blogipostauksen kirjoittamisesta ihan hirveästi ja ylipäätään kaikesta keskittymistä ja tarkkuutta vaativasta hommasta.

Tarvitsen jonkin verran avustajan apua arkiaskareissa selviytymiseen sekä vapaa-ajalla. Ulkona minulla on käytössäni pyörätuoli vähänkään pidemmillä matkoilla tai kipujen ollessa muuten vaan kovemmat. Kaikki mahdollinen rasitus lisää kipuja ja aiheuttaa myöskin rasituksen jälkeistä kovempaa kipuilua, mikä voi kestää tunteja tai päiviä riippuen rasituksen määrästä. Vointini vaihtelee rajusti päivän mittaan ja eri päivien välillä. Minulla ns. toimintakykyistä aikaa noin 3 tuntia vuorokaudessa aamupäivisin. Sen jälkeen tarvitsen ehdottomasti pitkät päiväunet eikä kroppani silti palaudu enää riittävästi, vaan joudun pötköttelemään yleensä iltapäivän ja illan sängyssä. Iltaisin edes istuminen ei enää kivuilta onnistu! 


Ulkona tarvitsen yleensä pyörätuolia
Olenhan minä toki niin paljon muutakin, kuin kipuni ja fyysiset rajoitteeni!  Mutta koska blogini kertoo minusta kipukroonikkona sekä erilaisesta elämästäni,  niin halusin kertoa teille edellämainitut asiat. Luonteeltani olen sosiaalinen, avoin, empaattinen ja huumorintajuinen. Olen myös kuulemma vähän "höyry" ja "latvakakkonen" (mistä ei voi kyllä syyttää enää blondeja hiuksiani, koska olen kasvattanut jo pari vuotta omaa maantienharmaata hiusväriäni!) 

Miksi bloggaan näin epäseksikkäästä aiheesta? 

Bloggaan epäseksikkäästä kipukroonikon elämästä, koska kroonisista kivuista kärsii Suomessa jopa miljoona ihmistä ja sen hoidossa on vielä parantamisen varaa,  samoin kuin kipukroonikoihin suhtautumisessa. Kun mukaan lasketaan vielä kipukroonikoiden hoitohenkilökunta ja lähipiiri, on ihmisjoukko vieläkin suurempi, ketä asia erityisesti koskettaa. 

Blogini tarkoitus ei ole silti olla pelkästään vertaistukiblogi, vaan erilainen lifestyleblogi. Blogini kertoo kipukroonikon elämästä iloineen ja suruineen, avoimesti ja rehellisesti sekä kaikesta kroonisten kipujen ympärillä olevista asioista. Viimeisimmässä postauksessani kerroin esimerkiksi kipukroonikon köyhyydestä Suomessa, minkä voi lukea täältä Miltä kipukroonikon köyhyys tuntuu Suomessa? Moni ei osaa arvatakaan, mihin kaikkeen kipukroonikon elämässä krooniset kivut vaikuttaa ja miten paljon luopumisen tuskaa siihen sisältyy.

Blogini tavoitteet ja ovatko ne täyttyneet? 

Alunperin blogini ensisijaisena tavoitteena oli olla vertaistukiblogi, joka kuitenkin tavoittaisi myös monenlaisia lukijoita. Matkan varrella tavoittelin kuitenkin yhtälailla kaikenlaisia lukijoita ja olenkin onnistunut siinä hyvin! Vertaistukea kipukroonikoille on kohtalaisen hyvin saatavilla, mutta on paljon ihmisiä, joilla ei ole käsitystä siitä, millaista on oikeasti sairastaa ja olla kipukroonikko nykypäivän Suomessa! Haluan lisätä tietoisuutta asioista ja avata ihmisille meidän etenkin nuorena sairastuneiden erilaista elämää. Tavoitteena onkin olla "äänenä" kipukroonikoiden ja vammaisten puolesta. Siinäkin olen mielestäni onnistunut. 

Haluaisin myös tuoda toivoa, että elämässä voi selvitä "voittajana" vaikeistakin kokemuksista ja haasteista huolimatta sekä elää elämisen arvoista ja hyvää elämää! Olen saanutkin siitä hyvää palautetta ja ettei kirjoituksistani näy läpi sellainen "uhriutuminen", vaan selviytyminen ja toiveikkuus! Siitäkin huolimatta, että olen kertonut hyvin avoimesti ja rehellisesti kipukroonikon elämästäni eri haasteineen, kuten esim. köyhyydestä, etä-äitiydestä ja törmäämistäni ennakkoluuloista "sinkkumarkkinoilla!" Jos jokin em. aiheista kiinnostaa ja haluat lukea lisää, niin blogin internetversiossa aiheet löytyvät avainsanoilla sivun oikeasta reunasta. 

Eräs tavoitteeni oli alunperin myös tuoda enemmän esiin humorististakin persoonaani hauskuuttaen välillä lukijoita. Musta huumori ja kyky nauraa itselleen ovat eräitä selviytymiskeinojani, mutta jostain syystä en olekaan halunnut kirjoittaa tähän mennessä sellaisia postauksista blogiini, kirjoittamaani humoristista runoa lukuunottamatta.  Sen voit käydä lukemassa täältä "KUIN KUOLLUT KANA"

Se on saanut etenkin muilta kipukroonikoilta palautetta, että on todella hauska se haluttiin julkaista Suomen kipu Ry:n "Kipupuomi" - lehdessä. Kipukroonikoiden on ollut varmaan helppo samaistua runon kuvaukseen elämästämme ja se muistuttaa itselleen nauramisen taidon tärkeydestä.

Se on kuitenkin ollut myös lyhin ja vähiten luettu postaukseni blogin puolella, joten ehkä sellaiselle ei ole" tilausta" blogissani, vaan ihmiset tulevat etsimään syvällisempää luettavaa. Mitä te lukijat olette mieltä kaipaisitteko blogiini myös huumoria? Koska se on iso osa persoonaani, niin saattaahan se täällä joskus vielä vilahtaa tai sitten ei. Aika näyttää, mistä milloinkin tekee mieli kirjoittaa! 

Eräs syy bloggaamiseeni on ollut alusta lähtien täysin itsekäs eli, KOSKA MINÄ RAKASTAN ILMAISTA ITSEÄNI KIRJOITTAMALLA! Se on edelleen "voimassa" ja kun alun ns. pakollisten "Kuka minä olen" -  postausten jälkeen, pääsin kirjoittamaan juuri sillä hetkellä mielessäni olevista aiheista, niin bloggaaminen on ollut entistäkin mielekkäämpää ja terapeuttisempaa! 


Yksi syy bloggaamiseen on se, että haluan toimia "äänenä" kipukroonikoiden puolesta ja lisätä tietoisuutta siitä, millaista on elää kroonisten kipujen kanssa.


Millainen ensimmäinen blogivuosi on ollut? 

Ensimmäinen blogivuosi on ollut mielenkiintoinen ja antoisa matka! Koska en ole voinut olla vuosiin töissä työkyvyttömyyteni takia, niin pidän bloggaamista kokemuksena joka muistuttaa minua hatarasti työnteosta, merkityksellisestä tekemisestä ja yhteisöön kuulumisesta. Koska vointini on mitä on ja opin/muistan hitaammin uusia asioita, niin bloggaaminen on kyllä käynyt hetkittäin työstä! 

En kirjoita blogia vain itseni takia saatika itselleni, vaan tahdon tavoittaa sillä lukijoita aiemmin mainitsemistani bloggaamisen syistä johtuen. En myöskään ole oppinut vielä tehokkaampaan ajanhallintaan, suunnitelmallisuuteen ja tuotteliaisuuteen, joten bloggaaminen on vienyt minulta paljon aikaa!

Kenelläkään ei varmaan kestä yhtä kauan aikaa saada tehtyä yhtä blogipostausta valmiiksi, kuin minulla! Tiheämmän postaustahdin saavuttamiseksi minun on opeteltava tehokkaammaksi ja tuotteliaammaksi. Sen avuksi etsin parhaillaan keinoja muilta bloggaajilta niin netistä, kuin Youtubesta ja tein oman kalenterin blogiasioita ja suunnitelmia varten. 

Laittakaa ihmeessä kommenttikenttään parhaat vinkit tehdä blogipostaus lyhyemmässä ajassa sekä keinot ajanhallintaan! Opiskelen parhaillaan aiheesta Tiia Konttisen blogista sekä Youtubesta.  Jos kaipaat hyviä vinkkejä bloggaamiseen, niin käy ihmeessä kurkkaamassa TIIA KONTTISEN SIVUT


Miksi harkitsin hetken blogini lopettamista? 

Kipujen, jatkuvan väsymyksen, aivoverenvuodon jättämien jälkien sekä jatkuvien elämänmuutosten ja raskaan arkeni takia, bloggaaminen on välillä haastavaa! Varsinkin, jos sille on asettanut vähänkään tavoitteita olla muutakin,  kuin "julkinen päiväkirja". Minulta on mennyt siihen paljon aikaa ja bloggaaminen saattaa myös helposti "viedä mennessään", mikä on sitten poissa muusta elämästä. 

Tosin minun tapauksessani, koska joudun makaamaan paljon sängyssä muutenkin, se on poissa vaan television katselusta tai joskus maratonpuheluista ystäville. Nyt, kun minulla on pitkäaikaislainassa ystävältäni tabletti, on mahdollisuuteni tuottavampaan bloggaamiseen parantumassa! Kipujen takia on useimmiten vaikeaa istua tietokoneen äärellä. Aiemmin kirjoitin sängyssä ollessani asioita pelkästään vihkoon, koska puhelimeni ei tuntunut siinä kovin kätevältä. Sieltä sitten kirjoitin tekstit tietokoneelle, kun vointi salli istumisen. 

Minua on harmittanut todella paljon se, miten harvakseltaan olen kyennyt ja ehtinyt postaamaan. Tiedän menettäneeni sen takia jonkin verran potentiaalisia lukijoita. Osa vanhoista lukijoistakin on myös saattanut lakata seuraamasta blogiani. 

Vaikka isommat lukijamäärät eivät ole minulle pääasia, niin haluaisin kuitenkin blogiani lukevan muutkin, kuin äitini! Koen, että minulla on paljon annettavaa ja ideoita postausaiheiksi on vaikka kuinka paljon,  rajatusta blogini aiheesta huolimatta! Postaustiheys on asia, mihin aion panostaa todenteolla jatkossa, mutta tietenkin vointini ja muun elämäni sallimissa rajoissa. Haluan kuitenkin voittaa niitä haasteita, mitä sairauteni on minuun esim. kirjoittajana jättänyt ja bloggaaminen on sitäpaitsi aivoilleni hyvää kuntoutusta! 

Mutta tovin blogini mahdollista lopettamista mietittyäni, päätin kuitenkin jatkaa ainakin toisen vuoden. Miksi luovuttaisin nyt, kun olen vasta "pääsemässä vauhtiin" bloggaamisessa? Miksi luopuisin tästä mielekkäästä ja mielestäni hyödyllisestä tekemisestä, mitä voin edes jollain tavalla toteuttaa huonommassakin kunnossa sängystä käsin? Mitä sen sijaan muka tekisin ja mihin aikani käyttäisin "petipotilaana" ollessa? Joten iloksenne ja kauhuksenne en ole häviävämässä blogimaailmasta:D

Päätökseeni jatkaa bloggaamista vaikutti myöskin saamani hyvä palaute lukijoilta sekä joiltakin muilta bloggaajilta. Ne mielessä pitäen ja kiitollisena lukijoilleni jatkan innostunein mielin eteenpäin! Kiitos teille lukijat mukanaolosta, palautteesta, kommenteista, postausteni jakamisesta sekä blogisivujen seuraamisesta sosiaalisessa medmedia. Haluan myös kiittää bloggaajia "Etä-äiti" ja "Frutti di mutsi" kaikesta tuesta ja avusta blogini kanssa! Apunne ja tukenne on ollut kultaakin kalliimpaa. 

Rakkaudella, Anne

"KIVUN KAHDET KASVOT"- BLOGI LOPETTAA! MITÄ TULEE TILALLE?

Ensinnäkin anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mutta minun täytyi ottaa itselleni aikaa pohtia tätä asiaa! Tein lopulta kuitenkin vaikean päätökse...