KIPUKROONIKKOKIN TARVITSEE MIELESTÄNI UNELMIA!

Miksi kipukroonikkokin tarvitsee mielestäni unelmia? Mielestäni kaikki tarvitsevat unelmia. Jotkut kipukroonikoista ovat sairastuneet jo nuorena eivätkä ole pystyneet "elämään täysillä" ja toteuttamaan entisiä unelmiaan. Osa on joutunut jo aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle ja pois työelämästä. Osalla on myös toiminta- ja liikuntakyky laskenut muutenkin merkittävästi.

Monilla kipukroonikoilla elämä jakautuu kahteen osaan: on elämä ennen ja jälkeen kipujen. (Poikkeuksena on kipukroonikot, jotka ovat sairastuneet jo pienenä lapsena.) Heistä saattaa tuntua, että elämä on jäänyt jotenkin "kesken" tai elämättä "täysillä" kipujen olemassaolon aikana. Mikä pahinta, heistä saattaa tuntua, että elämä on mennyt kipujen ajalta hukkaan.

Siksi onkin tärkeää, että myös kipukroonikko kykenisi unelmoimaan kivuistaan huolimatta ja kulkemaan niitä kohti. Jokaisen on tärkeää kokea "elävänsä täysillä" ja merkityksellistä elämää. Elämän tulisi olla muutakin, kuin pelkkää selviytymistä.

Päivitä unelmasi realistiseksi

En sano sitä, etteikö saisi unelmoida suuria tai lähes mahdottomia, mutta voi olla, että kipukroonikkona sinun kannattaa päivittää entiset unelmat realistisemmiksi. Kipukroonikon elämä saattaa olla muutenkin ollut yhtä luopumisen tuskaa, joten ei ole tarpeen aiheuttaa lisää pettymyksiä itselleen. 

Pohdi, oletko iän ja kipujen myötä muuttunut ja, että haluaisitko edes enää samoja asioita, kuin ennen. Jos haluat, niin pohdi, olisiko realistista odottaa, että jollain keinoin voisit saavuttaa joskus unelmasi. Voisitko saavuttaa edes osan/osia unelmastasi, vaikka hieman eri tavalla, kuin olit aiemmin suunnitellut? 

Oma prosessini unelmien päivittämiseksi/muuttamiseksi

Nuorena tyttönä unelmoin "maailman pelastamisesta" ja etenkin lasten ja nuorten auttamisesta, jotka olivat lähellä sydäntäni. Teinkin muutamaan otteeseen vapaaehtoistyötä Venäjällä köyhien ja vaikeissa olosuhteissa kasvaneiden lasten ja nuorten parissa.

Vapaaehtoistyö kuitenkin jäi, koska minusta tuli jo nuorena äiti. Halusin keskittyä kasvattamaan hyvin omat lapseni. Muiden painostuksesta huolimatta, päätin jäädä kotiäidiksi yli neljän vuoden ajaksi. 

Olisin ollut hieman pidempäänkin kotiäitinä, mutta koin vaikean avioeron lasteni isästä ja ajattelin, että opiskelemaan lähtö ja poikien laittaminen päiväkotiin hieman suunniteltua aikaisemmin, tekisi minulle ja lapsilleni hyvää siinä tilanteessa. Lisäksi se nopeuttaisi taloudellisen vakauden saavuttamista.

Niimpä lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi, mikä tuntui kutsumusammatilta. Haaveenani oli päästä edelleen töihin lasten ja nuorten pariin, mutta koska olin itse hyvin nuori, omat lapseni olivat pieniä ja vanhusten parissa oli tarjolla enemmän töitä, niin päätin opiskella ensiksi kuntoutuksen koulutusohjelman. Ajattelin, että voisin myöhemmin poikien ollessa isompia, kouluttautua lasten ja nuorten puolelle ja hakeutua töihin unelmapaikkaani lastenkotiin.

Kroppani ei kuitenkaan kauaa kestänyt töissä vanhusten parissa, vaan kipuni pahenivat radikaalisti. Niimpä päätin jatkokouluttautua sosionomiksi ja pyrkiä  fyysisesti kevyempiin töihin. Haaveissani oli edelleen päästä töihin erityislasten-ja nuorten pariin esim. lastenkotiin tai vastaavaan.

Rakastin koulua yli kaiken ja ihmeekseni sain loistavia arvosanoja ammattikorkeakoulussa sekä elämäni parhaimman todistuksen ensimmäisen puolen vuoden aikana. Kivut eivät kuitenkaan antaneet "armoa", vaan jouduin keskeyttämään opinnot toistaiseksi. Toivoin kovasti voivani jatkaa opintoja myöhemmin, mikäli kipuihini löydettäisiin apua.

Byrokratian koukeroiden takia jouduin kuitenkin lopulta tilanteeseen, missä minun oli irtisanouduttava koulun kirjoilta tai en olisi saanut minkäänlaista toimeentuloa. Se oli todella kova paikka, mutta luopumisen tuska unelmista ei loppunut sillä erää siihen. Nimittäin tuolloin samaan aikaan minulle tuli ero pitkästä parisuhteesta ja jouduin luopumaan silloisesta kaikkein suurimmasta unelmastani, mutta kerron siitä lisää postauksen loppupuolella.

Sen jälkeen tunsin olevani aivan hukassa ja peloissani tulevaisuudestani, koska sairaslomani vaan jatkui ja jatkui. Minusta tuntui jälleen kerran siltä, että kivut veivät elämästäni vaan asioita toisensa perään ja elämä oli yhtä luopumisen tuskaa.

Terveydenhuolto oli "helisemässä" yhä huononevan kiputilanteeni ja toimintakykyni kanssa, mutta kukaan ei olisi halunnut ottaa tilanteesta "koppia" ja täyttä vastuuta. Vaivuin elämäni pahimpaan masennukseen ja jouduin psykiatrian osastolle pidemmäksi aikaa. Kokemuksesta ja siitä, kuinka masennuksesta selvisin voit lukea lisää täältä- "En halunnut kuolla, mutta en olisi halunnut myöskään elää!"

Masennuksesta paranimisestani lukee em.postauksessa, joten hyppään suoraan siihen hetkeen, kun päätin monen vuoden luopumisen tuskan jälkeen päivittää haaveeni ja unelmani sekä lähteä rohkeasti niitä kohti.

Ensimmäinen askel oli osallistumiseni ilmaiselle verkkokurssille, missä käytiin kirjoittaen läpi omaa elämää, selvitettiin itselleen "kuka minä olen ja mitä minä haluan". Ymmärsin, että minulla oli vielä paljon annettavaa kivuista ja toimintakyvyn rajoituksista huolimatta. Tiesin, että työkykyni olisi mennyttä ja sitä myöten tietyt unelmani, mutta aloin pohtimaan oliko minulla ollut muitakin pienempiä haaveita ja ennen kaikkea, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, mihin voinnillani vielä pystyisin.

Olen joutunut luopumaan kipujen takia monista asioista. Hyväksyttäni kovat kivut osaksi loppuelämääni ja "päivitettyä" unelmiani ja haaveitani, olen kulkenut niitä kohti ja saanut menetettyjen asioiden tilalle paljon hyvää.

 

Muistin, että olin aina halunnut koiran "vielä jonain päivänä" ja tajusin, että juuri silloin oli aika toteuttaa se unelma. Eräs ilmoitus "kolahti suoraan sydämeeni" ja laitoin omistajalle heti viestiä. Hän kuitenkin sanoi, että kaikki pennut olivat jo varattuja. Niimpä katselin muita ilmoituksia, mutta en millään päässyt yli siitä, kuinka aiempi ilmoitus oli minua säväyttänyt. Päätinkin ottaa heihin uudestaan yhteyttä. 

Sinnikkyys palkittiin, nimittäin he kertoivat kahden pennun olevankin vapaana. Niimpä lähdin pikimmiten pentuja katsomaan ja valitsin Nemin kahdesta vapaana olevasta pennusta uudeksi perheenjäseneksi. Ensimmäisen vuoden keskityin täysillä Nemin kouluttamiseen kelpo koiraksi.

Kirjoituskurssin myötä muistin myös erään toisen unelmani eli kirjoittamisen ja niiden julkaisemisen jossain muodossa. Sainkin sitten idean perustaa tämän blogin. Bloggaaminen on antanut minulle niin paljon! Minusta on tuntunut, että olen saanut käännettyä ikävät kipuni joksikin hyväksi. Olen nimittäin saanut paljon viestejä siitä, kuinka teksteistäni on saatu samaistumispintaa ja vertaistukea. Toisaalta taas terveet ihmiset ovat saaneet niistä uutta tietoa ja ajateltavaa, että terveydestään kannattaa olla kiitollinen.

Joskus on hyväkin asia, ettemme saa kaikkea, mistä olemme unelmoineet!

En olisi joitakin vuosia sitten uskonut ajattelevani vielä joskus näin, mutta joskus voi olla loppujen lopuksi ihan hyväkin asia, ettemme saa kaikkea, mistä olemme haaveilleet tai unelmoineet. Minulla on omakohtainenkin kokemus asiasta. 

Nimittäin kuten jo aiemmin mainitsin, niin olin ollut pitkään parisuhteessa erään miehen kanssa, jolla ei ollut omia lapsia. Hänellä oli kuitenkin haaveissa saada oma lapsi jonain päivänä. Se oli hänen suurin unelmansa. Vointini ja toimintakykyni huononnuttua huononemistaan ja terveydenhuollon keinottomuuden kanssa tilanteeni suhteen, aloimme ymmärtää, että suuri unelmani saada kolmas lapsi silloisen miesystäväni kanssa ei tulisi toteutumaan. Kroppani ei olisi mitenkään kestänyt kolmatta raskautta ja synnytystä. Ja vaikka kipuni oltaisiin saatu jollain taikatempulla pois ilman lääkitystä, niin emme olisi voineet ottaa sitä riskiä, että kivut olisivat palanneet synnytyksen myötä (mistä ne alunperin alkoivatkin).

Niimpä jouduimme hyvin vaikean päätöksen eteen. Pohdittuamme asiaa pidemmän ajan ja vuodatettuamme monia kyyneleitä, päätimme erota. Kannustin exääni kulkemaan kohti omaa unelmaansa saada lapsi jonain päivänä, koska tiesin, kuinka tärkeä asia se oli hänelle. Päätin tehdä niin, vaikka minuun sattuikin aivan helvetisti.

Tänä päivänä hän onkin onnellinen pienen pojan isä ja en voisi olla iloisempi hänen puolestaan! Minullakin on asiat hyvin: ihana mies, isot pojat ja "karvainen vauva" nimeltään Nemi. Mielelläni olen nyt vaarattu nainen, koiran "mamma", isojen lasten äiti, vietän sitä kuuluisaa "omaa aikaa" (mistä pienten lasten vanhempana haaveilin) ja toteutan muita unelmiani.

Vaikka ero ja unelmasta luopuminen saada kolmas lapsi tuntui silloin maailman lopulta, niin olen jälkikäteen miettinyt, että ehkä se oli ihan hyvä ettei unelmani toteutunutkaan. Nimittäin molemmat lapseni ovat nyt jo isoja (19- ja 17-vuotiaat) ja minulla on aikaa keskittyä omiin juttuihin. En olisi välttämättä jaksanut "aloittaa alusta" pienen lapsen kanssa ja nyt olenkin erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Enkä olisi todellakaan voinut huolehtia pienestä lapsesta tällaisessa kunnossa, missä olen viime vuodet ollut!

Joten loppuyhteenvetona voisin sanoa, että joskus on ihan hyvä, että emme saakaan kaikkea haluamaamme ja hyvinkin vaikeat asiat voivat kääntyä myöhemmin hyväksi! Onko teille käynyt koskaan niin, että olette joutuneet luopumaan jostain unelmastanne ja huomanneet myöhemmin, että se olikin ihan hyvä juttu ja saitte tilalle kenties jotain vielä parempaa?

Mitä odotan tulevaisuudelta?

Aion jatkaa unelmointia ja niitä kohti kulkemista, koska ne "pitävät minut liikkeessä", iloisena ja toiveikkaana! Tällä hetkellä suurin ja tavallaan akuutein unelmani on saavuttaa taloudellinen vakaus sairauksistani ja työkyvyttömyyseläkkeellä olostani huolimatta. Haluan päästä pois velkakierteestä ja saavuttaa sellaisen taloudellisen turvan, että en tarvitsisi ottaa enää velkaa ja pystyisin maksamaan normaalielämisen kulut ja silti tekemään edes joskus pieniä hankintoja velkaantumatta. Toivoisin voivani myös tulevaisuudessa välillä auttaa vähävaraisia ihmisiä, ketkä ovat samassa tilanteessa, kuin minä nyt.

En ole vielä varma keinoista, millä taloudellisen vakauden aion saavuttaa, mutta jos saisin itse valita, niin haluaisin bloggaajaksi lehtiportaaliin töihin ja tienata sitä kautta lisätuloja eläkkeen päälle. Se on kuitenkin todella vaikeasti saavutettava unelma, joten olen avoin myös muille vaihtoehdoille.

Tämä prosessi on ollut henkisesti ja osittain fyysisestikin todella raskasta, koska olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt joka päivä lujasti töitä saavuttaakseni taloudellisen vakauden ja välillä se on tuntunut toivottomalta, kun oikein mikään ei ole tuottanut tulosta.

Olen yrittänyt vaikka millaisia keinoja ja ideoita, kuten bloggaamista, verkkokauppaa, kirjan kirjoittamista Amazon kindle:een myyntiin, työpaikkojen hakemista kotoa käsin tehtäviin töihin sekä laittanut työnhakuilmoituksen sosiaaliseen mediaan. Noiden lisäksi olen opiskellut monista eri keinoista tienata rahaa kotoa käsin.

Voin sanoa, että se ei ole ollut helppoa tällä voinnilla! Välillä oloni on todella epätoivoinen ja välillä taas olen saanut pientä toivoa jonkun idean myötä. En kuitenkaan aio luovuttaa. Se ei ole oikeastaan vaihtoehto, mikäli meinaan saada velat maksettua ja elätettyä itseni. Muutoin olen vaarassa menettää lopulta luottotiedot tai kodin.

Olenkin kirjoittanut joskus aiemmin postauksen kipukroonikon köyhyydestä, mutta tilanteeni on paljon pahentunut siitä. Postauksen voi lukea täältä:Miltä kipukroonikon köyhyys tuntuu Suomessa?

Mutta periksi ei anneta! Vielä minä nousen täältä ja sitten kirjoitan teille postauksen siitä, kuinka minä sen oikein tein;) 

Muita unelmiani on jatkaa kirjoittamista eri muodoissaan ja julkaista joskus kirja jonkin suomalaisen kustantamon kustantamana. Kokemusasiantuntijuus kiehtoo myös. 

Millaisia unelmia teillä on? Oletteko jo saavuttaneet joitain unelmianne, isompia tai pienempiä? Laittakaa ihmeessä kommenttikentässä kommenttia! Mennään kohti unelmia:)

Rakkaudella, Anne

POIKIENI AJATUKSIA LAPSUUDESTAAN KROONISESTA KIVUSTA KÄRSIVÄN ÄIDIN KANSSA

Sain vihdoinkin tehtyä yhden lukijoiden toivepostauksen:) Tällä kertaa siis lapseni pääsevät kertomaan lapsuudestaan kroonisista kivuista kärsivän äidin kanssa haastattelun muodossa! Lisäksi kerron mitä ajatuksia heidän haastatteluvastaukset minussa herättävät ja kerron myös jotain siitä, mitä muistan poikien kertoneen lapsuudestaan.

Perhetilanteeni ja poikien lyhyt esittely

Koska kaikki eivät tiedä tai muista perhetilannettani, niin kerron siitä tässä lyhyesti. Sen jälkeen poikien haastattelua on mielekkäämpi lukea ja saatte siitä kaiken "irti". 

Erosin siis poikien isän kanssa poikien ollessa ihan pieniä. Pojilla oli pitkään kaksi kotia, joiden välillä he kulkivat "viikko-viikko"-systeemillä. Siinä oli kuitenkin pidemmän päälle paljon haasteita yhteistyömme toimimattomuuden ja poikien koulunkäynnin sekä kaverisuhteiden takia. Niimpä pojat asuivat jonkin aikaa minun luona, mutta kävivät isänsä luona vähintäänkin joka toinen viikonloppu.

Ikävä kyllä kipuni jatkoivat pahenemistaan ja sitä myöten toimintakykyni huononemistaan vuosi vuodelta. Minun täytyi hankkia pyörätuoli ulkona- ja asioilla liikkumista varten sekä vammaispalvelun avustaja ja kuljetuspalvelu. 

Pojilla kävi tukihenkilö, joka harrasti heidän kanssaan kaikenlaista ja kuljetti harrastuksiin eli asioita, mitä minä en voinut enää tehdä kipujeni takia.

Poikien haastattelut

Joonatan (pian 17 -vuotta) halusi kirjoittaa vastaukset itse omassa rauhassa. Kasimir (19 -vuotta) puolestaan toivoi puhelinhaastattelua.

Mielestäni poikien erilaisuus käy hyvin ilmi näistäkin haastatteluvastauksista. Joonatan on perheemme älykkö ja pohdiskelija. Hän on myös suunnitelmallinen, pitkäjänteinen ja harkitsevainen.

Kasimir on puolestaan "extempore" ihminen ja tekijä: Isolla T:llä! Hän on extrovertti ja yhtä sosiaalinen, kuin äitinsä. Hän on todella hauska nuori mies ja huumorintajumme käy hyvin yksiin;)

Minun mielestäni juuri se on tehnyt elämästämme niin rikasta, että pojat ovat niin ihanan erilaisia. :D

JOONATANIN HAASTATTELU

Millainen lapsuus sinulla oli äidin kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Ala-asteen alussa, jos muistan oikein, niin äiti käveli kanssani iltapäiväkerhosta kotiin. Kotipihassa vietettiin aikaa. Uimarannoilla käytiin. Pelattiin myös paljon lautapelejä.

En oikein ajatellut äidin sairauksia vielä ala-asteiässä. Taloudellinen tilanne mietitytti jo nuorena.

Huomasitko äidin olevan kipeä?

En kovin huomioinut kipuja nuorempana, mutta yläasteiässä, varsinkin aivoverenvuodon yhteydessä, ne tulivat esiin paljon.

Suritko äidin elämää?

Äidin taloudellinen tilanne mietitytti ja hänen kipunsa häiritsivät. Niistä tulee edelleen huono mieli.

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti? 

Olihan se erittäin ikävää. Ensimmäinen sairaalakäynti äidin luona oli surullinen. Äidillä oli raju päänsärky aivoverenvuodosta johtuen.

Millainen äiti sinulla on?

Erittäin luova, mukava, fiksu omalla tavallaan :D, hyvä kirjoittamaan.

Miltä isän luokse muutto tuntui ala-asteen loppuvaiheessa? Minkä takia muutto tapahtui?

Äidin luota pois muutto oli ikävä asia. Vanhat kaverit jäivät entiselle asuinalueelle kaupungin lähiöön ja jouduin vaihtamaan koulua pieneen kyläkouluun. 

Mutta muutto oli äidille ylipäätään hyvä asia ja se auttoi muutoksen kanssa. Aloin pelaamaan videopelejä erittäin paljon.

Oletteko läheisiä äitisi kanssa?

En käy äitini luona enää yhtä paljon, kuin yläasteiässä. Silloin kävimme isoveljen kanssa äidin luona joka toinen viikonloppu Saarijärvellä, minne on matkaa Kuopiosta 170 kilometriä

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

Äidin taloudellisen tilanteen takia, opin kaupassa valitsemaan aina edullisimman tuotteen. Tutkin paljon tuotteiden hintoja (ja terveellisyyttä, koska harrastan CrossFittiä). 

Sanoisin, että olen täysin kapitalistinen, joten omien arvojeni mukaan yrityksiä pitäisi tukea eikä rikkaita verottaa niin paljon, mutta äidin takia osaan nykyään ottaa huomioon samassa tilanteessa olevia kuin hän ja ei jättää heitä "unholaan", kuten äidille on tehty.

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä? 

Kyllä sanoisin, että on. Hänellä on Nemi ja olen ylpeä siitä, kuinka hyvin hän pärjää.

Äitienpäiväkortti

Joonatanin tekemässä äitienpäiväkortissa lukee kaunis runo, joka kuvaa hyvin ala-asteikäisen pojan kokemuksia kipusairaan äidin kanssa.

Runo menee näin:

"Äiti olet mulle, joten sanat kirjoitan sulle.

Olet kyllä kipeä, mutta mulle aina mukava ja pirteä.

Et jaksa ulkona kanssani käydä,

mutta lautapelit mulle käyvät."

T: Jootanan, Hyvää äitienpäivää.

Kiitos ihana kuopukseni haastattelusta:) 

KASIMIRIN HAASTATTELU:

Millainen lapsuus sinulla oli äidin luona/kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Normaali. Olin jo pienestä pitäen tottunut siihen, että äiti on kipusairas.

Huomasitko äidin olevan kipeä? Mistä huomasit?

Kyllä. Kivut rajoittivat äidin vointia ja kykyä tehdä asioita. Levontarvetta oli paljon. Kipujen ollessa todella kovia, sen huomasi myös äidin olemuksesta.

Suritko äidin elämää?

Kyllä surin nuorempana, mutta en enää nykyään, koska tässä maailmassa ei vaan "jaeta kaikille samoja kortteja!"

Millainen äiti sinulla on?

Hyvä, mukava hauska ja "vittumainen" ;) Hehe.

Miltä isän luokse muutto tuntui yläasteella?

Aika paskalta, koska isä asui vähän syrjemmässä Kuopion kaupungista. Myöhemmin ajateltuna oli varmaan ihan hyväkin juttu, "etten päässyt niin paljon hölmöilemään".

Oletteko läheisiä äidin kanssa?

Kait nämä ollaan varmaan ihan normaaliläheisiä. (Loppuun painokelvoton vitsi!)

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti?

Säikäyttihän se, mutta ei varmaan yhtä paljon, kuin muita perheenjäseniä ja läheisiä. "Olen murehtinut lapsena niin paljon äitiä, että murehtiminen on loppunut!"

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

"Raha ei määrittele elämänlaatua. Aina ei ole pakko olla hirveästi rahaa ollakseen hyvä elämä." Lisäksi "kunnioita vanhempiasi" ja muut perusjutut!

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä?

Tilanteeseen nähden äiti pärjää hyvin, mutta varmasti häntäkin eli sinuakin joskus vituttaa!

Kiitos ihana esikoispoikani haastattelusta:)

Poikien haastatteluvastausten pohdintaa minun näkökulmasta

Minusta oli aivan ihanaa, että pojat halusivat osallistua blogini tekemiseen haastattelun muodossa! Joonatan on ollut muutenkin todella suurena tukena ja apuna blogini kanssa jo blogin alkumetreiltä lähtien. En olisi selvinnyt monistakaan teknillisistä asioista ilman hänen korvaamattoman suurta apuaan!

Silti sekin on minulle täysin ok, että Kasimir puolestaan on pysytellyt tähän asti "syrjemmässä" blogini suhteen eikä ole varsinkaan lukenut blogitekstejäni. Hän kuitenkin seuraa blogini somekanavia ja on antanut luvan näyttää siellä joitakin kuvia hänestä.

Bloggaamisen alussa mietin,johtuuko se, ettei hän ole lukenut blogipostauksiani, osittain myös jonkinlaisesta "suojamuurista" kiinnostuksen puutteen lisäksi. Hän nimittäin on ollut pojistani pienempänä enemmän se, joka on murehtinut voinnistani. Se vaikuttaa onneksi helpottaneen iän ja ajan myötä.

Lisäksi hän oli paikalla, kun sain rajun aivoverenvuodon ja se näytti varmasti todella hurjalta tilanteelta! En ole eläissäni kokenut niin kovaa kipua, kuin päänsärky, jota silloin koin. En voinut, kuin huutaa tuskissani ja pysyin hädintuskin tajuissani.

Jos et ole vielä lukenut aivoverenvuodostani (SAV), niin pääset lukemaan siitä tästä kolmen postauksen sarjasta:

Mielestäni poikien haastatteluvastaukset olivat todella koskettavia, mielenkiintoisia, heidän persooniaan hyvin kuvaavia ja paikoitellen hauskojakin! Välillä itkin liikuttuneena ja välillä nauroin. Kävin siis läpi lähes koko tunneskaalan!

Jos mietin sitä, että oliko vastauksissa jotain yllättävää, niin ehkä se, miten vahvasti pojat ovat kokeneet köyhyytemme lapsena. Köyhyydestäni on puhuttu kyllä varsinkin nykyään paljon, kun pojat ovat isompia ja taloustilanteeni on ollut vaikein koskaan. Mutta en tiennyt heidän kokoneen köyhyytemme lapsuudessaan jopa vaikeampana ja mieleenpainuvampana asiana, kuin minun krooniset kivut. Ainakin köyhyytemme on niin vahvasti läsnä heidän lapsuusmuistoissaan.

Hieman harmittaa se, että pojat eivät tunnu kovin hyvin muistavan sitä aikaa, kun asuivat minun kanssani ja sitä, kuinka paljon teimme erilaisia asioita yhdessä vielä silloin, kun vointini jokseenkin sen salli.

Koska rahaa ei ollut paljon, niin ne liittyivät yleensä lähiympäristössä ulkoiluun ja ilmaisiin harrastusmahdollisuuksiin, kuten kesällä uimiseen, pallopeleihin sekä erilaisissa leikkipuistoissa ja paikoissa käymiseen.Joonatan kyllä mainitsi joitakin niistä lapsuusmuistoissaan, mutta Kasimir ei ollenkaan.

Poikien ollessa alle kouluikäisiä halusin huolehtia siitä, että heillä oli paljon ikäistään seuraa. Ja koska Joonatan oli hieman yksinäinen vapaa-ajalla, niin toimin vielä samoin ala-asteen alkupuolellakin. Joten meillä kävi paljon minun ystävieni samanikäisiä lapsia ja teimme heidänkin kanssaan em.asioita.

Miten minä muistan poikien kokeneen lapsuutensa

Minulla olisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon päiväkirjamerkintöjä, mutta koska minulla ei ole tällä hetkellä ylimääräistä aikaa ja energiaa, niin tyydyin vain vähän selailemaan päiväkirjoja muistini tueksi.

Muistan poikien tuleen lapsena usein lohduttamaan minua, jos makasin sohvalla väsyneenä ja kovissa kivuissa.He saattoivat tulla halaamaan minua, kyselemään voinnistani tai ohimennen kulkiessan silittää hiuksiani.

Minua harmitti varsinkin poikien ollessa alle kouluikäisiä, se, miten paljon annoin heidän välillä katsoa televisiosta piirrettyjä vointini ollessaan huonoimmillaan. Myöhemmin mukaan kuvioon tulivat tietokone ja Playstation-pelit ja koska Joonatan olisi pelannut niin paljon, kuin vain olisiin antanut, niin keksin ottaa käyttöön peliajat. Joonatan oli kuitenkin pohjimmiltaan tyytyväinen siihen, että jaksoin rajoittaa hänen pelaamistaan ja kannustaa ulos. Pelasimme myös paljon lautapelejä.

Joonatanilla ei ollut paljon vapaa-ajan kavereita ala-asteella, joten hän vietti paljon aikaa kotona kanssani. Yritin lähteä hänen kanssaan aina ulos, jos vaan vointini suinkin salli sen. Muistan hänen harmitelleen sitä etten kyennyt pelaamaan hänen kanssaan jalkapalloa. Minuakin se harmitti kovin paljon! Toisaalta taas oli ihanaa nähdä, kuinka kovin hän ilahtui, jos joskus jaksoin lähteä hänelle maalivahdiksi potkiessaan palloa.

Kasimirilla oli puolestaan niin paljon kavereita, että hän olisi ollut aina menossa heidän luonaan tai kanssaan ulkona, joten hänelle piti laittaa kotiintuloajat. Se oli toisaalta hyvä, koska siellä hän saattoi unohtaa minusta murehtimisen. Hän kun oli melko kova murehtimaan vointiani.

Jos haluat lukea lisää äitiydestäni, niin olen kirjoittanut siitä ajanjaksosta blogiini, kun minusta tuli pojilleni etä-äiti. Sen ajan kokemuksista ja ajatuksistani voit lukea enemmän täältä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html?m=0

Minua on myös haastateltu Helka Beltin "Etä-äiti"- blogiin aiheen tiimoilta: https://anna.fi/eta-aiti/anne-on-eta-aiti-tyokyvyton-ja-kipukroonikko-synnytystensa-takia-mieluummin-otan-taman-kaiken-ja-lapseni-kuin-olisin-kivuton-ja-ilman-lapsiani/

Loppusanat 

Aiheeseen liittyen on tulossa varmasti vielä postauksia myöhemmin jossain kohtaa. Jos tykkäsit postauksesta ja haluat vielä kuulla aiheesta lisää, niin kerro se minulle kommenttikentässä, kiitos:)

Toivon, että jakaisit postauksen edes yhdelle mahdollisesti aiheesta kiinnostuneelle ihmiselle tai vertaistukea kaipaavalle äiti-ihmiselle tuttavapiirissäsi. Se auttaisi myös blogiani saamaan lisää näkyvyyttä ja mahdollisesti uusia lukijoita, mistä olisin todella kiitollinen! Kiitos siis etukäteen! Voit kertoa halutessasi mahdollisesta postauksen jakamisesta kommenttikentässä, niin pääsen kiittämään sinua myös henkilökohtaisesti:)

Rakkaudella, Anne

MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?

Tämä on tositarina köyhyydestä suomessa, mutta tämä on vain minun tarinani. Suomessa on paljon muitakin köyhyysryhmiä, kuin työkyvyttömyyseläkeläiset, mutta keskityn tässä kirjoituksessa nyt siihen ja erityisesti omaan tarinaani.

Tämä kirjoitus on kirjoitettu pahimpaan kriisiaikaan taloudellisesti pitkään aikaan ja on osittain tunteidenpurkausta sen takia. Olen tällä hetkellä niin stressaantunut, ahdistunut ja masentunut köyhyyden takia, että se on aiheuttanut fyysisiäkin tuntemuksia. Tuntuu kuin rinnassani puristaisi joku möykky koko ajan. Minulle on tullut sen takia nukahtamisvaikeuksia. Minulla on myös masennusoireita  ja pelkään, että masennukseni uusiutuu. 

Kuva: Anna-Leena Miettinen
Köyhyys aiheuttaa paljon stressiä, inhimillistä kärsimystä ja sosiaalista eristäytymistä erityisesti kipukroonikoille, joiden elinpiiri on jo muutenkin pienentynyt.  

Moni ei osaa kuvitellakaan mitä inhimillistä kärsimystä köyhyys Suomessakin aiheuttaa! Monilla ei ole käsitystä siitä eivätkä edes halua yrittää ymmärtää suomalaista köyhää. Usein syytä etsitään yksilöstä itsestään. Ehkä hän käyttää rahaa johonkin tyhmään, ei hallitse taloudenhoitoa eikä osaa hakea yhteiskunnan ja kolmannen sektorin kaikkia "suuria" tukia. Ehkä hän ei ole halunnutkaan parantua sairauksistaan työkykyiseksi, vaan todellinen motivaatio on puuttunut ja nyt turhaan ruikuttaa ettei voi mitään työtä tehdä. Ja kai sitä nyt aina sairaanakin voi jotain pientä tehdä, kuten myydä käsitöitä nettikirpparilla (minun vointini ei riittäisi edes siihen! ).



Ei Suomessa ole todellista köyhyyttä!

Tiedän, että en ole köyhä maailmanlaajuisesti ajateltuna. Koska esim. Afrikan monissa maissa on vielä tänäkin päivänä ihmisiä nälkäkuoleman partaalla, niin joidenkin mielestä Suomessa ei ole todellista köyhyyttä. Monien mielestä kaltaisteni olisi oltava hiljaa ja kiitollinen. Jälkimmästä olenkin monesta asiasta, kuten jonkintasoisesta terveydenhuollosta ja katosta pääni päällä. Jos  kuitenkin katsotaan asiaa Suomen mittakaavassa, niin mikään ei poista sitä tosiaa, että kuulun köyhien joukkoon. Mikään ei vie pois siitä aiheutunutta  inhimillistä kovaa kärsimystä ja stressiä, mitä olen joutunut ja joudun kokemaan päivästä ja vuodesta toiseen taloudellisten murheiden takia (aivan kuin kovissa kroonisissa kivuissa ei olisi ihan riittävästi taakkaa yhdelle ihmiselle!). 

Arvostelijoilta voisin kysyä, onko sinulla kokemusta köyhyydestä Suomessa oikeasti pidemmältä aikaa? Ja onko sinulla kokemusta köyhyydestä ja kovista kivuista sekä kaikesta niihin liittyvästä taistelusta, mitä minäkin olen käynyt läpi vuosien ja vuosien ajan? On aivan eri asia olla köyhä, vaikka kolmen vuoden opiskelujensa ajan ja valmistuttuaan päästä työelämään kiinni. Se köyhyys on nimittäin väliaikaista ja toivoa on paremmasta taloustilanteesta tulevaisuudessa. 

Voisin kysyä myös arvostelijoilta, mitä sinä olet terveenä ja työssäkäyvänä tehnyt niiden absoluuttisessa köyhyydessä elävien puolesta maailmalla, joista olet nyt yhtäkkiä niin huolissasi? Vaikka 10 euroa on minulle iso raha etenkin alkuvuodesta, kun lääkekatto ym. nollautuvat, niin lahjoitan joka kuukausi UNISEF:lle sen summan. Teen sen, koska olen heihin verraten hyväosainen. En ole kuolemassa nälkään, vaikkakaan minulla ei ole varaa syödä terveellisesti ja usein loppukuusta syön pelkkää makaronia ja halvinta vaaleaa leipää. Ja vaikka minusta olisi mukava sillä 10 eurolla lyhentää velkojani, ostaa ruokapöytään kasviksia myös talvisaikaan tai ostaa edes joskus itselleni vaikka kirpputorilta sen vähän kalliimman talvitakin, niin en vain osaa elää ajattelemalla pelkästään itseäni ja lapsiani talousasioissakaan.  Olen myös tehnyt nuorempana katulapsityötä Venäjällä. Olen auttanut melko paljon köyhiä läheisiäni ja jopa tuntemattomia täällä Suomessa, silloin kun tilanteeni oli edes hieman parempi. 

Enempää en ala tässä listaamaan tekemiäni asioita tai tekemätttä jättämisiäni köyhyyden torjumiseksi, mutta halusin vain sanoa nämä alustukseksi arvostelijoille. Mistä tiedän, että arvostelijoita postaukseeni tulee? Siitä, että olen näinä vuosina kuullut ja kokenut sitä tämän aiheen tiimoilta aivan liian paljon, jos vain olen avannut suuni köyhyydestä tai kirjoittanut asiasta somessa. Minun mielestäni on kuitenkin enemmän terveiden ja hyvätuloisten ihmisten tehtävä auttaa maailman nälkää näkeviä, kuin, että minä sairaana ja köyhänä ottaisin näistä vielä liikaa itselleni lisästressiä ja taloudellista rasitetta.

Verrattuna näin työkyvyttömänä eläkeläisenä elämääni esim. työttömän, opiskelijan ja yh-äidin köyhyyteen, ongelmana on vielä enemmän näköalattomuus, toivottomuus ja vaihtoehdottomuus. Kaikilla heillä muilla on toivoa edes vähän paremmasta tulevaisuudesta ja joitain mahdollisuuksia muuttaa taloudellista tilannettaan pidemmällä tähtäimellä. Minulla niitä ei ole,  ellei vointini taianomaisesti paranisi radikaalisti ja kykenisin tekemään ja saamaan taloudellisesti kannattavaa työtä. 

Minulla ei ole enää mitään toivoa päästä työelämään, paitsi jos uskoo ihmeisiin enkä minä usko ennen kuin sellaisen näen. Aiheuttaisin itselleni vain jatkuvasti lisää pettymyksiä, jos elättelisin toiveita jostain ihmeparantumisesta yrttiteen tai rukouksen avulla (väheksymättä heitä, jotka ovat saaneet mielestään avun edellämainituista).

Sen sijaan, että hakkaisin päätäni jatkuvasti seinään, minun on ollut asetettava toiveeni, haaveeni ja tavoitteeni muuhun merkitykselliseen kuin työelämään. Se on mm. yksi syy siihen miksi kirjoitan tätä blogia.

Miltä minun köyhyys näyttää?

Aineellisesti se on sitä, että joudun elämään Kelan asettamien epätodellisen tiukkojen asumismenorajojen mukaisesti. Pelkästään siitäkin minulla riittäisi juttua oman blogipostauksen verran, koska niin paljon kaikkia älyttömiä "pykäliä" ja köyhän sairaan vähäisenkin valinnanvapauden rajoittamista siihen liittyy! 

Minun on mietittävä erittäin tarkkaan ruokaostokseni. Olen jo vuosien ajan syönyt vain ruokia, joiden pääraaka-aineet ovat halvin jauheliha tai nakit/lihapullat sekä niiden kaveriksi  peruna tai makaroni. Talvisaikaan minulla ei ole varaa ostaa kasviksia laisinkaan lukuunottamatta joitain juureksia. En voi ostaa marjoja tai hedelmiä, paitsi jälkimmäisiä  joskus satokausina tai tarjouksesta. Kalaa syön vain kalapuikkojen ja tonnikalan muodossa silloin tällöin. Leiväksi ostan ruisleipää, jotta saisin kuituja ja itseni pidemmäksi aikaa kylläiseksi. Leivän päällisenä en käytä mitään leikkeleitä, mutta edullisinta juustoa ostan eläkepäivänä. Syön herkkuja todella harvoin ja viimeisimmän muuton jälkeen olin puoli vuotta kokonaan ostamatta niitä taloudellisista syistä. 

Loppukuusta joudun joka kuukausi syömään pelkkää keitettyä makaronia, vaikka ruokakuluni ovatkin jo muutenkin pienet.  

Tällainen ruokaympyräni on ollut koko sen ajan, kun olen ollut poissa työelämästä paitsi niinä aikoina, kun on ollut toinen aikuinen jakamassa ruokakuluni.  Onneksi minulla on ihania ihmisiä elämässä, jotka ovat kutsuneet joskus luokseen syömään paremmin. Ravintoloissa ja kahviloissa en käy koskaan enkä tilaa pizzoja, ellei niitä ole minulle tarjottu.

En ole käynyt vuosiin kampaajalla edes leikkauttamassa hiuksiani, ostanut mitään vaatteita tai kodinlaitteita uutena (paitsi 180 euron puhelimen osamaksulla, koska se on niin tärkeä työkalu ja usein ainoa sosiaalisen elämän ja harrastusten mahdollistaja minulle kipukroonikkona). Helpompi olisikin tehdä tähän lista niistä asioista, jotka ostan uutena, kuin luetella kaikki se, mitä hommaan/olen hommannut käytettynä tai saanut ilmaiseksi!

Melkein kaikki vaatteeni ja jopa suurin osa kengistäni on saatu kavereilta tai ostettu käytettynä. Alushousut ja sukat ostan uutena, jos ne ovat tarjouksessa tai muuten vain edullisimmasta päästä. Olen haaveillut laadukkaista talvivaatteista jo vuosia, mutta edelleenkin minulla on ystäväni vanha talvitakki (ei urheilukäyttöön tarkoitettu) niin lenkeillä kuin kaikkialla muuallakin. Toppahousut ovat entisen naapurin vanhat ja lisäksi alunperinkin minulle liian pienet, joten pidän niiden vetoketjua auki. 

Voin sanoa sen, että pyörätuolissa istuessa ja vain lyhyitä matkoja hitaasti kävellessä, jos missä, olisi laadukkaat ulkoiluvaatteet tarpeen Suomen sääolosuhteissa! Kerran pystyin satsaamaan sentään Kuoma-kenkiin nettikirpparilta, joten varpaitani ei onneksi ole enää paleltanut.  Laadukkaat talvivaatteet ovat myös siksikin hommaamatta, koska ne maksavat myös käytettynä liikaa. Lisäksi nettikirpputorien vaatteita täytyisi päästä sovittamaan yleensä pian ja huono vointini, "bensaraha" ja raha itse vaatteisiin tai kyydit eivät välttämättä järjesty sillä hetkellä, kun sopivan oloinen tuote olisi myynnissä. 

Tämän vuoden alku on ollut niin tiukkaa aikaa sairauskulujen noustua, että en ole voinut ostaa mitään edes käytettynä! Pelottaavaa, kun kaikki entiset vaatteet ja tavarat alkavat kulua/hajota ja tarvelistaa kertyy koko ajan eikä sikti mitään saa hankittua. 

Mainitsen tässä yhteydessä sen, että en ole käyttänyt vuosiin juuri lainkaan alkoholia tiukan budjetin ja vahvan lääkityksen takia. Onnistuin lopettamaan  myös vihdoin tupakoinnin heti pian postattuani aivoverenvuodosta viime vuoden puolella! Se on erittäin hyvä asia niin terveyden, kuin talouden kannalta, vaikka onkin nyt erityisen tiukkana aikana tuntunut ettei rahaa ole yhtään enempää käytössä. 

En olisi koskaan voinut hommata yksinäni myöskään koiraa ja siksi toteutin vuosien haaveeni vasta, kun seurustelin miehen kanssa, joka halusi myös koiran ja sitoutui maksamaan kaikki siihen liittyvät kulut myös senkin jälkeen, jos meille tulisi ero (niinkuin tulikin viime vuonna). Minulla ei ole siis Nemistä mitään kuluja! 

Vaan aina löytyy ihmisiä, joiden mielestä minultakin löytyisi vielä jotain mistä karsia!! On niin helppoa arvostella muita ylhäältäpäin. Jopa toiset vähävaraiset osaavat nokittaa joskus toisiaan ja arvostella toistensa valintoja, mutta eli niin tai näin vähäisillä tuloillaan ja suurilla menoillaan sairauskulujen vuoksi, niin mikään ei poista sitä tosiasiaa, että olen köyhä ja Suomessakin on köyhyyttä.

Köyhyys on sitä rankempaa ja näkyy sitä selvempään, mitä pidempään se jatkuu. Väliaikainen köyhyys ei ole lainkaan yhtä pahaa, kuin vuosien köyhyyden suo, mistä ei voi nousta ylös edes rämpimällä viimeisillä voimillasi (varsinkin, kun niitä ylimääräisiä voimia ei olisi sitten millimetriäkään).

Raha ei tuo onnea (kuulemma)... 

En ole helposti kateutta tunteva enkä myöskään materialistinen ihminen. Silti joskus heikolla hetkellä ja köyhyyteen väsyneenä, tuntuu pahalta katsella esim. sosiaalista mediaa. Sieltä,  kun näkyy paljon hienoja asukuvia, kuvia lomamatkoista ja erilaisesta tekemisestä, kauniita ruokakuvia jne. Enkä nyt tarkoita tällä pelkästään julkisuuden henkilöiden ja julkisuuteen pyrkivien ihmisten kuvia,  vaan ihan tavallisten suomalaisten somekuvia. Niitä katsellessani tuntuu usein, että elän niin täysin eri maailmassa kuin monet monet muut suomalaiset! Sitä tunnetta joudun kipukroonikkona jo paljon muutenkin sietämään ja kun siihen lisää vielä köyhyyden aiheuttaman eriarvoisuuden, niin elämäni on todellakin hyvin erilaista kuin suurimmalla osalla suomalaisista.

Jotkut ihmiset ovat menneet hieman hämilleen kerrottuani taloudellisesta tilanteestani ja todenneet siihen nopeasti jotain tyyliin "Mutta onhan niin paljon asioita, mitä voi tehdä ilman rahaa!". Onko niitä täysin ilmaisia asioita loppupeleissä kipukroonikkona osittain pyörätuolin kanssa liikkuvana ja muiden kyytien varassa niin PALJON? Voin sanoa, että ei ole! 

Minulla kävi hieno tuuri, että löysin edullisen asunnon järven rannalta, mutta ei ollut kaukana sekään, että olisin joutunut muuttamaan pelkäämääni kerrostaloyksiöön jonnekin lähiöön Kuopiossa! Nykyisessä kodissani voin kivuissa kotoa käsin vaikka edes ikkunasta ihailla luontoa ja etenkin ulos kyetessäni menemään. Jos asuisin kerrostalossa lähiössä, niin edessäni näkyisi vain betonimeri, mikä ei luontorakasta sieluani juuri lämmittäisi. Sellaista elämääkin olen kyllä kokenut vuosien ajan, joten tuttua on sekin. 

Mutta jos haluaisinn lähteä jonnekin pihamaatani edemmäs, niin se vaatisi rahaa! Pitäisi maksaa joko kuljetuspalvelun taksikyydit ja suunnitella tarkkaan aikataulut tai maksaa avustajalle kilometrikorvaukset. Tekemiseni esim. kotona tai pihamaalla on hyvin rajoittunutta kipujen takia. En voi laittaa kukkapenkkejä (sitä paitsi ne kukatkin maksaisi) tai potkia palloa naapurin lasten kanssa.

Ruokaympyrääni on todettu kerran, jos toisenkin, että "Kaurapuuro ja makaronihan on hyvää!". Onko oikeasti, jos sitä on PAKKO syödä monta päivää putkeen? Yleensä en jaksa edellämainittuihin lausahduksiin vastata mitään, vaikka joskus tekisi mieli sanoa, että vietäpä sinä sitten edes tämä kesä tehden vain täysin ilmaisia asioita (jätä auto seisontaan kotipihaasi) ja syöden kaurapuuroa ja makaronia! Mutta tuskimpa vaan jättäisivät väliin mökkilomaa ja festareita, ostamatta muodikasta kukkamekkoa ja käsilaukkua sekä syömättä kesän grilliherkkuja alkoholin kera nauttien! 

Yksi eniten inhoamistani sanonnoista on "Raha ei tuo onnea". Sen on taatusti keksinyt joku rikas ihminen.  Minun versioni kuuluu, että "Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa vitusti elämää!". Ja rehellisesti etenkin näin kipukroonikon näkökulmasta, jolla on paljon rajoituksia, raha toisi myös onnea. Usein päiväunille mennessä haaveilen lottovoitosta (vaikka en edes lottoa) ja mietin, millaista elämäni olisi sen jälkeen, miten ja missä haluaisin asua, mitä tehdä, mitä kivaa piristystä ostaisin itselleni, kuinka pukeutuisin ja laitattaisin hiukseni jne. Mutta eniten odottaisin sitä, kuinka voisin auttaa köyhiä läheisiäni ja piristää heitä! Antaisin myös takaisin apua ja iloa kaikille heille, ketkä ovat auttaneet minua eläessäni köyhyydessä! 

Ystävien ja tuttavien apu on ollut korvaamatonta! 

En olisi selvinnyt tässä elämässä taloudellisesti ilman ystävien, tuttavien ja jopa tuntemattomien ihmisten apua! Olen saanut heiltä esim. vanhoja vaatteita ja huonekaluja, ruokaa ja hygieniatuotteita sekä joskus ihan vaan jotain pientä piristystä, millä ihmiset ovat halunneet minua ilahduttaa. 

Liian monilla on kuitenkin se kuvitelma, että yhteiskuntamme pitää jopa "erittäin hyvää huolta" köyhistä ja siksi Suomessa on esim. työkykyisiä työttömiä. Varmasti aina mukaan porukkaan mahtuu joitakin "elämäntapaintiaaneja", ketkä eivät haluaisikaan tehdä töitä ja joille köyhyys on oma valinta ja saattavat olla siihen jopa tyytyväisiä.
Kuitenkin meitä on paljon enemmän, ketkä tekisimme oikein mielellämme töitä, mikäli olisimme työkykyisiä. 

Loppusanoiksi haluan muistuttaa, että Suomi olisi parempi paikka  meille kaikille asua, jos täällä pidettäisiin parempaa huolta kaikkein heikoimmistakin ja oltaisiin vähemmän tuomitsevia ja ennakkoluuloisia toisiamme kohtaan. Köyhyyden vähentäminen lähtee siitä, että suostumme näkemään sen, että Suomessakin on köyhyyttä, mikä ei ole itseaiheutettua ja ettei etenkään paljon sairastelevien ihmisten toimeentulo ja huolenpito ole riittävän hyvällä tasolla edes Suomessa.  Jos ummistamme silmämme kanssaihmisten hädällä täällä Suomessa ja kiellämme sen vedoten siihen, että "afrikassa kuolee ihmisiä nälkään", mutta emme välitä silti niistäkään ihmisistä siellä, niin se on vain itsekästä oman syyllisyyden tunteen pakoilua. 

Tehdään yhdessä huomisesta parempi meille kaikille niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Se lähtee siitä, että asenteidemme täytyy muuttua. Pidetäänhän toisistamme huolta? 

Kiitos vielä kerran ihan älyttömästi teille kaikille, ketkä olette minua tai ketä tahansa läheistä köyhääntai jopa tuntemattomia ihmisiä auttaneet ja vieläpä vilpittömällä sydämellä, vailla tuomitsemista ja odottamatta kuitenkaan loputonta kiittelyä ja nöyristelyä! Toivon elämäänne kaikkea hyvää ja moninverroin takaisin sen, mitä olette meitä köyhiä auttaneet. Toivottavasti vielä joskus jälleen itsekin saan taloudellisia mahdollisuuksia kokea enemmän sellaistakin auttamisen ja antamisen iloa! 

Rakkaudella, Anne