ONKO KIPUKROONIKON ÄITIYS ERILAISTA KUIN TERVEEN ÄIDIN?

Pohdin tämänkertaisessa postauksessani kipukroonikon äitiyttä, mutta yhtälailla voisin kirjoittaa yleisemmin vanhemmuudesta. Kerron rehellisesti ja avoimesti kipeistäkin kokemuksistani kipusairaana äitinä.

Vaikeimmat asiat kipukroonikon äitiydessä

Kipukroonikkoa saattaa vaivata epävarmuus omasta voinnista suhteessa lasten hoitoon ja kasvattamiseen, enemmän, kuin terveillä vanhemmilla. Kipukroonikko saattaa jopa tarvita ulkopuolista apua lasten hoidossa ajoittain tai säännöllisesti.

Itse kipuilin paljonkin tämän asian kanssa. Se vaivasi minua enemmän tai vähemmän vuosien ajan. Elämäni oli jatkuvaa tasapainoilua asian vuoksi. Lähipiirinikin koki joutuvansa koetukselle avunpyyntöjeni takia. 

Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt kyetä selviytymään itsenäisesti tai ainakin ennakoimaan paremmin vointiani. Itsestäni se tuntui lähes mahdottomalta tietää, mikä vointini olisi yli huomenna tai viikon päästä, ja niinhän asian laita olikin.

Lapseni uhattiin viedä minulta pois

Koska koin tarvitsevani arkeeni apua sosiaalihuollon kautta, eikä saatavilla ollut avohuollon tukitoimia ilman lastensuojelun asiakkuutta, perheestämme tuli lastensuojelun asiakas.

Ikäväkseni jouduin huomaamaan ettei suurin osa sosiaalityöntekijöistä nähnyt vahvuuksiani äitinä ja välillä tuntui etteivät he edes yrittäneet nähdä ja ymmärtää niitä puolia minussa ennakko-asenteidensa takia. Joillakin oli nimittäin sellainen kuvitelma, että köyhä kipukroonikko, joka tarvitsee vahvaa kipulääkitystä, olisi automaattisesti huono äiti. 

Kun hain ensimmäisiä kertoja apua sosiaalitoimen kautta arjesta selviytymisen tueksi, törmäsin todella ennakkoluuloiseen sosiaalityöntekijään! Hän ei edes yrittänyt miettiä tukitoimia, vaan suositteli heti minua luopumaan lasteni pääasiallisesta vastuusta ja lasten muuttoa kiireisen yrittäjä-isän luokse. Onneksi poikien isä oli tuolloin samaa mieltä kanssani, ettei vielä ollut poikien aika muuttaa, vaan katsottaisiin tilannetta rauhassa sitten, kun pojat olisivat murrosiässä.

Kyse ei ollut siitä, että olisin itsekkäästi pitänyt kiinni pojista, vaan kussakin tilanteessa yritin miettiä poikien parasta. Aika ei vaan tuolloin tuntunut vielä oikealta poikien muutolle. He olisivat joutuneet muutoin olemaan paljon ulkopuolisten hoivissa, koska heidän yrittäjä-isänsä teki runsaasti töitä.

Jatkoin siis sinnikkäästi avun hakemista ja päädyin myöhemmin toisen sosiaalityöntekijän puheille. Hän puolestaan ymmärsi minua ja oli halukas etsimään meidän perheelle sopivia tukitoimia. Niimpä sain avukseni siivoojan kerran viikossa ja pojilleni tukihenkilön. Noiden tukitoimien turvin pärjäsin taas pari vuotta eteenpäin.

Ikävä kyllä vointini jatkoi huononemistaan.Olin joutunut turvautumaan ulkona jo pyörätuoliinkin sekä anomaan henkilökohtaista avustajaa lähes päivittäiseksi avukseni siivoojan tilalle.

Poikien tultuaan murrosikään, tilanteeni oli jo niin huono etten kokenut voivani huolehtia heistä niin hyvin, kuin mitä olisin halunnut. Murrosikä nimittäin toi mukanaan monenlaisia uusia haasteita. Niimpä kävimme pitkään vakavaa ja vaikeaa keskustelua poikien isän kanssa heidän tulevaisuudestaan. 

Toinen ongelma oli, että en saanut Kuopiossa riittävää sairaanhoitoa ja kuntoutusta. Ketään ei tuntunut kiinnostavan vointini huononeminen vuosien ajan ja koin jääneeni heitteille. Niimpä aloin miettimään sairaanhoitopiirin vaihtoa, jos se toisi avun jumiutuneeseen tilanteeseen. Se tarkoittaisi tosin paikkakunnan vaihtoa. 

Pitkän pohdinnan ja keskustelujen jälkeen, niin poikien isän, kuin osin poikienkin kanssa, päädyin elämäni yhteen vaikeimmista päätöksistä! Pojat muuttivat isälleen ja minä 170 kilometrin päähän lähelle lapsuuuden perhettäni. Siitä voit lukea lisää täältä:https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html

 

Kuva on otettu poikien juuri muutettuaan isänsä luokse asumaan.

 

Kipukroonikon äitiydessä on myös vahvuutensa

En kuitenkaan näkisi kipukroonikon äitiydessä pelkästään huonoja puolia, koska siinä on ollut paljon hyvääkin. Nimittäin minulla oli paljon enemmän aikaa lapsilleni, kuin monella muulla "harrastavallaa uravanhemmalla". Poikien ei myöskään tarvinnut tulla pienenä koulusta tyhjään kotiin, vaan olin siellä vastassa huolehtien lapsille terveellistä välipalaa ja, että tekevät koululäksyt ajoissa ja huolellisesti. Kotonamme olikin usein muidenkin lapsia viettämässä aikaa turvallisen aikuisen seurassa sillä aikaa, kun heidän omat vanhempansa olivat vielä töissä.

Lopuksi haluan vinkata vanhemmasta postauksestani, jossa haastattelin lapsiani heidän lapsuuskokemuksistaan kipusairaan äidin kanssa. Haastattelun voi lukea täältä Poikieni ajatuksia lapsuudestaan kipusairaan äidin kanssa

 Rakkaudella, Anne

POIKIENI AJATUKSIA LAPSUUDESTAAN KROONISESTA KIVUSTA KÄRSIVÄN ÄIDIN KANSSA

Sain vihdoinkin tehtyä yhden lukijoiden toivepostauksen:) Tällä kertaa siis lapseni pääsevät kertomaan lapsuudestaan kroonisista kivuista kärsivän äidin kanssa haastattelun muodossa! Lisäksi kerron mitä ajatuksia heidän haastatteluvastaukset minussa herättävät ja kerron myös jotain siitä, mitä muistan poikien kertoneen lapsuudestaan.

Perhetilanteeni ja poikien lyhyt esittely

Koska kaikki eivät tiedä tai muista perhetilannettani, niin kerron siitä tässä lyhyesti. Sen jälkeen poikien haastattelua on mielekkäämpi lukea ja saatte siitä kaiken "irti". 

Erosin siis poikien isän kanssa poikien ollessa ihan pieniä. Pojilla oli pitkään kaksi kotia, joiden välillä he kulkivat "viikko-viikko"-systeemillä. Siinä oli kuitenkin pidemmän päälle paljon haasteita yhteistyömme toimimattomuuden ja poikien koulunkäynnin sekä kaverisuhteiden takia. Niimpä pojat asuivat jonkin aikaa minun luona, mutta kävivät isänsä luona vähintäänkin joka toinen viikonloppu.

Ikävä kyllä kipuni jatkoivat pahenemistaan ja sitä myöten toimintakykyni huononemistaan vuosi vuodelta. Minun täytyi hankkia pyörätuoli ulkona- ja asioilla liikkumista varten sekä vammaispalvelun avustaja ja kuljetuspalvelu. 

Pojilla kävi tukihenkilö, joka harrasti heidän kanssaan kaikenlaista ja kuljetti harrastuksiin eli asioita, mitä minä en voinut enää tehdä kipujeni takia.

Poikien haastattelut

Joonatan (pian 17 -vuotta) halusi kirjoittaa vastaukset itse omassa rauhassa. Kasimir (19 -vuotta) puolestaan toivoi puhelinhaastattelua.

Mielestäni poikien erilaisuus käy hyvin ilmi näistäkin haastatteluvastauksista. Joonatan on perheemme älykkö ja pohdiskelija. Hän on myös suunnitelmallinen, pitkäjänteinen ja harkitsevainen.

Kasimir on puolestaan "extempore" ihminen ja tekijä: Isolla T:llä! Hän on extrovertti ja yhtä sosiaalinen, kuin äitinsä. Hän on todella hauska nuori mies ja huumorintajumme käy hyvin yksiin;)

Minun mielestäni juuri se on tehnyt elämästämme niin rikasta, että pojat ovat niin ihanan erilaisia. :D

JOONATANIN HAASTATTELU

Millainen lapsuus sinulla oli äidin kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Ala-asteen alussa, jos muistan oikein, niin äiti käveli kanssani iltapäiväkerhosta kotiin. Kotipihassa vietettiin aikaa. Uimarannoilla käytiin. Pelattiin myös paljon lautapelejä.

En oikein ajatellut äidin sairauksia vielä ala-asteiässä. Taloudellinen tilanne mietitytti jo nuorena.

Huomasitko äidin olevan kipeä?

En kovin huomioinut kipuja nuorempana, mutta yläasteiässä, varsinkin aivoverenvuodon yhteydessä, ne tulivat esiin paljon.

Suritko äidin elämää?

Äidin taloudellinen tilanne mietitytti ja hänen kipunsa häiritsivät. Niistä tulee edelleen huono mieli.

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti? 

Olihan se erittäin ikävää. Ensimmäinen sairaalakäynti äidin luona oli surullinen. Äidillä oli raju päänsärky aivoverenvuodosta johtuen.

Millainen äiti sinulla on?

Erittäin luova, mukava, fiksu omalla tavallaan :D, hyvä kirjoittamaan.

Miltä isän luokse muutto tuntui ala-asteen loppuvaiheessa? Minkä takia muutto tapahtui?

Äidin luota pois muutto oli ikävä asia. Vanhat kaverit jäivät entiselle asuinalueelle kaupungin lähiöön ja jouduin vaihtamaan koulua pieneen kyläkouluun. 

Mutta muutto oli äidille ylipäätään hyvä asia ja se auttoi muutoksen kanssa. Aloin pelaamaan videopelejä erittäin paljon.

Oletteko läheisiä äitisi kanssa?

En käy äitini luona enää yhtä paljon, kuin yläasteiässä. Silloin kävimme isoveljen kanssa äidin luona joka toinen viikonloppu Saarijärvellä, minne on matkaa Kuopiosta 170 kilometriä

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

Äidin taloudellisen tilanteen takia, opin kaupassa valitsemaan aina edullisimman tuotteen. Tutkin paljon tuotteiden hintoja (ja terveellisyyttä, koska harrastan CrossFittiä). 

Sanoisin, että olen täysin kapitalistinen, joten omien arvojeni mukaan yrityksiä pitäisi tukea eikä rikkaita verottaa niin paljon, mutta äidin takia osaan nykyään ottaa huomioon samassa tilanteessa olevia kuin hän ja ei jättää heitä "unholaan", kuten äidille on tehty.

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä? 

Kyllä sanoisin, että on. Hänellä on Nemi ja olen ylpeä siitä, kuinka hyvin hän pärjää.

Äitienpäiväkortti

Joonatanin tekemässä äitienpäiväkortissa lukee kaunis runo, joka kuvaa hyvin ala-asteikäisen pojan kokemuksia kipusairaan äidin kanssa.

Runo menee näin:

"Äiti olet mulle, joten sanat kirjoitan sulle.

Olet kyllä kipeä, mutta mulle aina mukava ja pirteä.

Et jaksa ulkona kanssani käydä,

mutta lautapelit mulle käyvät."

T: Jootanan, Hyvää äitienpäivää.

Kiitos ihana kuopukseni haastattelusta:) 

KASIMIRIN HAASTATTELU:

Millainen lapsuus sinulla oli äidin luona/kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Normaali. Olin jo pienestä pitäen tottunut siihen, että äiti on kipusairas.

Huomasitko äidin olevan kipeä? Mistä huomasit?

Kyllä. Kivut rajoittivat äidin vointia ja kykyä tehdä asioita. Levontarvetta oli paljon. Kipujen ollessa todella kovia, sen huomasi myös äidin olemuksesta.

Suritko äidin elämää?

Kyllä surin nuorempana, mutta en enää nykyään, koska tässä maailmassa ei vaan "jaeta kaikille samoja kortteja!"

Millainen äiti sinulla on?

Hyvä, mukava hauska ja "vittumainen" ;) Hehe.

Miltä isän luokse muutto tuntui yläasteella?

Aika paskalta, koska isä asui vähän syrjemmässä Kuopion kaupungista. Myöhemmin ajateltuna oli varmaan ihan hyväkin juttu, "etten päässyt niin paljon hölmöilemään".

Oletteko läheisiä äidin kanssa?

Kait nämä ollaan varmaan ihan normaaliläheisiä. (Loppuun painokelvoton vitsi!)

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti?

Säikäyttihän se, mutta ei varmaan yhtä paljon, kuin muita perheenjäseniä ja läheisiä. "Olen murehtinut lapsena niin paljon äitiä, että murehtiminen on loppunut!"

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

"Raha ei määrittele elämänlaatua. Aina ei ole pakko olla hirveästi rahaa ollakseen hyvä elämä." Lisäksi "kunnioita vanhempiasi" ja muut perusjutut!

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä?

Tilanteeseen nähden äiti pärjää hyvin, mutta varmasti häntäkin eli sinuakin joskus vituttaa!

Kiitos ihana esikoispoikani haastattelusta:)

Poikien haastatteluvastausten pohdintaa minun näkökulmasta

Minusta oli aivan ihanaa, että pojat halusivat osallistua blogini tekemiseen haastattelun muodossa! Joonatan on ollut muutenkin todella suurena tukena ja apuna blogini kanssa jo blogin alkumetreiltä lähtien. En olisi selvinnyt monistakaan teknillisistä asioista ilman hänen korvaamattoman suurta apuaan!

Silti sekin on minulle täysin ok, että Kasimir puolestaan on pysytellyt tähän asti "syrjemmässä" blogini suhteen eikä ole varsinkaan lukenut blogitekstejäni. Hän kuitenkin seuraa blogini somekanavia ja on antanut luvan näyttää siellä joitakin kuvia hänestä.

Bloggaamisen alussa mietin,johtuuko se, ettei hän ole lukenut blogipostauksiani, osittain myös jonkinlaisesta "suojamuurista" kiinnostuksen puutteen lisäksi. Hän nimittäin on ollut pojistani pienempänä enemmän se, joka on murehtinut voinnistani. Se vaikuttaa onneksi helpottaneen iän ja ajan myötä.

Lisäksi hän oli paikalla, kun sain rajun aivoverenvuodon ja se näytti varmasti todella hurjalta tilanteelta! En ole eläissäni kokenut niin kovaa kipua, kuin päänsärky, jota silloin koin. En voinut, kuin huutaa tuskissani ja pysyin hädintuskin tajuissani.

Jos et ole vielä lukenut aivoverenvuodostani (SAV), niin pääset lukemaan siitä tästä kolmen postauksen sarjasta:

Mielestäni poikien haastatteluvastaukset olivat todella koskettavia, mielenkiintoisia, heidän persooniaan hyvin kuvaavia ja paikoitellen hauskojakin! Välillä itkin liikuttuneena ja välillä nauroin. Kävin siis läpi lähes koko tunneskaalan!

Jos mietin sitä, että oliko vastauksissa jotain yllättävää, niin ehkä se, miten vahvasti pojat ovat kokeneet köyhyytemme lapsena. Köyhyydestäni on puhuttu kyllä varsinkin nykyään paljon, kun pojat ovat isompia ja taloustilanteeni on ollut vaikein koskaan. Mutta en tiennyt heidän kokoneen köyhyytemme lapsuudessaan jopa vaikeampana ja mieleenpainuvampana asiana, kuin minun krooniset kivut. Ainakin köyhyytemme on niin vahvasti läsnä heidän lapsuusmuistoissaan.

Hieman harmittaa se, että pojat eivät tunnu kovin hyvin muistavan sitä aikaa, kun asuivat minun kanssani ja sitä, kuinka paljon teimme erilaisia asioita yhdessä vielä silloin, kun vointini jokseenkin sen salli.

Koska rahaa ei ollut paljon, niin ne liittyivät yleensä lähiympäristössä ulkoiluun ja ilmaisiin harrastusmahdollisuuksiin, kuten kesällä uimiseen, pallopeleihin sekä erilaisissa leikkipuistoissa ja paikoissa käymiseen.Joonatan kyllä mainitsi joitakin niistä lapsuusmuistoissaan, mutta Kasimir ei ollenkaan.

Poikien ollessa alle kouluikäisiä halusin huolehtia siitä, että heillä oli paljon ikäistään seuraa. Ja koska Joonatan oli hieman yksinäinen vapaa-ajalla, niin toimin vielä samoin ala-asteen alkupuolellakin. Joten meillä kävi paljon minun ystävieni samanikäisiä lapsia ja teimme heidänkin kanssaan em.asioita.

Miten minä muistan poikien kokeneen lapsuutensa

Minulla olisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon päiväkirjamerkintöjä, mutta koska minulla ei ole tällä hetkellä ylimääräistä aikaa ja energiaa, niin tyydyin vain vähän selailemaan päiväkirjoja muistini tueksi.

Muistan poikien tuleen lapsena usein lohduttamaan minua, jos makasin sohvalla väsyneenä ja kovissa kivuissa.He saattoivat tulla halaamaan minua, kyselemään voinnistani tai ohimennen kulkiessan silittää hiuksiani.

Minua harmitti varsinkin poikien ollessa alle kouluikäisiä, se, miten paljon annoin heidän välillä katsoa televisiosta piirrettyjä vointini ollessaan huonoimmillaan. Myöhemmin mukaan kuvioon tulivat tietokone ja Playstation-pelit ja koska Joonatan olisi pelannut niin paljon, kuin vain olisiin antanut, niin keksin ottaa käyttöön peliajat. Joonatan oli kuitenkin pohjimmiltaan tyytyväinen siihen, että jaksoin rajoittaa hänen pelaamistaan ja kannustaa ulos. Pelasimme myös paljon lautapelejä.

Joonatanilla ei ollut paljon vapaa-ajan kavereita ala-asteella, joten hän vietti paljon aikaa kotona kanssani. Yritin lähteä hänen kanssaan aina ulos, jos vaan vointini suinkin salli sen. Muistan hänen harmitelleen sitä etten kyennyt pelaamaan hänen kanssaan jalkapalloa. Minuakin se harmitti kovin paljon! Toisaalta taas oli ihanaa nähdä, kuinka kovin hän ilahtui, jos joskus jaksoin lähteä hänelle maalivahdiksi potkiessaan palloa.

Kasimirilla oli puolestaan niin paljon kavereita, että hän olisi ollut aina menossa heidän luonaan tai kanssaan ulkona, joten hänelle piti laittaa kotiintuloajat. Se oli toisaalta hyvä, koska siellä hän saattoi unohtaa minusta murehtimisen. Hän kun oli melko kova murehtimaan vointiani.

Jos haluat lukea lisää äitiydestäni, niin olen kirjoittanut siitä ajanjaksosta blogiini, kun minusta tuli pojilleni etä-äiti. Sen ajan kokemuksista ja ajatuksistani voit lukea enemmän täältä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html?m=0

Minua on myös haastateltu Helka Beltin "Etä-äiti"- blogiin aiheen tiimoilta: https://anna.fi/eta-aiti/anne-on-eta-aiti-tyokyvyton-ja-kipukroonikko-synnytystensa-takia-mieluummin-otan-taman-kaiken-ja-lapseni-kuin-olisin-kivuton-ja-ilman-lapsiani/

Loppusanat 

Aiheeseen liittyen on tulossa varmasti vielä postauksia myöhemmin jossain kohtaa. Jos tykkäsit postauksesta ja haluat vielä kuulla aiheesta lisää, niin kerro se minulle kommenttikentässä, kiitos:)

Toivon, että jakaisit postauksen edes yhdelle mahdollisesti aiheesta kiinnostuneelle ihmiselle tai vertaistukea kaipaavalle äiti-ihmiselle tuttavapiirissäsi. Se auttaisi myös blogiani saamaan lisää näkyvyyttä ja mahdollisesti uusia lukijoita, mistä olisin todella kiitollinen! Kiitos siis etukäteen! Voit kertoa halutessasi mahdollisesta postauksen jakamisesta kommenttikentässä, niin pääsen kiittämään sinua myös henkilökohtaisesti:)

Rakkaudella, Anne

ETÄ-ÄITINÄ VASTENTAHTOAAN

Äitiys on ollut ja on parasta elämässäni

Elämäni mahtavin ja voimaannuttavin asia on ollut äitiys ja juuri nämä kaksi maailman ihaninta lastani! Toisaalta taas siihen on sisältynyt myös paljon vaikeitakin asioita ja tunteita johtuen olosuhteista.

Olen joutunut käymään läpi mm. vaikean avioeron ja ydinperhe-unelman rikkoontumisen. Sen lisäksi olen sairastunut ensin kroonisiin ja invalidisoiviinkin lantionalueen kipuihin synnytysten jälkeen ja myöhemmin saanut vakavan aivoverenvuodon, mitkä ovat tuoneet omat haasteensa äitiyteen. Kipujen kroonistumisen ja pahentumisen myötä jouduin myöhemmin myös etä-äidiksi.

Voitte vain kuvitella ettei ole ollut aina helppoa, vaikka nyt onkin seesteisempi vaihe. Voin katsoa teini-ikäisiä poikiani ylpeydellä ja onnellisena, kuinka hienoja nuoria miehiä heistä onkaan kasvamassa! 

Ensin olin lähivanhempi

Avioeron jälkeen olin ensin lähivanhempi. Muutin pois lasteni kanssa yhteisestä rakentamastamme omakotitalosta vuokralle kaupungin omistamaan luhtitalokaksioon. Hoidimme lapsia vuorotellen lasten isän työvuorojen mukaisesti.

Opiskelin samaan aikaan lähihoitajaksi, koska neljän vuoden koti-äitiys oli valinta, mikä viivästytti ammattiin valmistumistani. Sitä en kuitenkaan kadu päivääkään, vaan olen ylpeä itsestäni, että todella nuorena äitinä pidin asiassa "pääni" monien ihmisten ja yhteiskunnan painostuksesta huolimatta ja jäin kotiäidiksi niin pitkäksi aikaa, kuin se tuntui parhaalta ratkaisulta perheellemme.

Joonatan askarteli minulle ala-asteikäisenä legoista hienon taulun, missä luki "olet rakas".

Mitkä asiat johtivat etä-äitiyteen ja muuttooni toiselle paikkakunnalle?

Etä-äitiyteeni ja muuttooni 170 kilometrin päähän pojistani vaikuttivat useampi asia ja tekijä. Suurimpana niistä oli kuitenkin ehdottomasti se, että vuosien saatossa krooniset lantionalueen kivut vain pahenivat, toimintakykyni heikkeni ja avuntarpeeni arjessa kasvoi. En kokenut voivani huolehtia enää poikien arjesta riittävän hyvin. En edes siitä huolimatta, että melkoisen "taistelun" jälkeen, sain vihdoin yhteiskunnalta arkeeni jonkinlaista apua.

Elin hyvin pitkään äärirajoilla ja sen takia minulle puhkesi kipujen lisäksi vaikea toistuva masennus. Se johti pahimmillaan siihen, että jouduin mennä "lataamaan akkuja" psykiatriselle osastolle joitakin kertoja. Kävin myös vuosia terapiassa ja minulle kokeiltiin monia eri masennus-ja mielialalääkkeitä tuloksettomina tai muutoin epäsopivina.

Olin myös huolissani lähestyvän teini-iän kynnyksellä, kuinka selviäisin niistä haasteista huonossa kunnossa. Murehdin myös, että pojat eivät voisi viettää tavallista nuoruutta, jos he koko ajan näkisivät minut huonossa kunnossa ja kantaisivat minusta mahdollisesti liikaa huolta. Halusin heidän saavan elää mahdollisimman tavallista nuoren elämää ja keskittyä kouluun sekä omiin juttuihinsa. Koin, että isänsä luona se olisi paremmin turvattu, mikäli he asuisivat siellä jatkossa pääsääntöisesti. Toivoin heidän myös saavan aikuistumisen kynnyksellä aiempaa enemmän "isällistä" huomiota ja läsnäoloa.

Sairaanhoitoni tilanne Kuopiossa oli myös yksi syy muuttooni. Minulla on nimittäin ollut alusta asti suuria vaikeuksia saada tutkimuksia ja hoitoa Pohjois-savon erikoissairaanhoidossa. Olen kokenut ettei minun kipujani ole otettu varsinkaan ensimmäisinä vuosina tarpeeksi todesta eikä tilanttettani otettu vakavasti. Usein on tuntunut, että kertomani asiat on ohitettu ja lisäksi on saatettu jättää oleellisiakin asioita kirjaamatta yms.

Mikä pahinta, niin minun kohdallani ja hankalan tilanteeni edessä luovutettiin mielestäni aivan liian aikaisin! Olin kuitenkin vasta nuori muutoin perusterve nainen, jolla olisi ollut vielä pitkä työura edessään, mikäli työkykyni olisi säilynyt.

Kun kohdallani sairaanhoidossa muut ovet olivat jo sulkeutuneet ja jäljellä oli kipupoliklinikka ja psykiatrian puolen hoito, niin koin etten saa mielenrauhaa ennenkuin loputkin kivunhoidon keinot ovat kohdallani kokeiltu. Kuopiossa, kun se asia ei edennyt enää minnekään. Halusin siksi kokeilla olisiko muualla mitään jäljellä olevia keinoja ja tahtotilaa kivunhoitooni ja sitä myöten apua toimintakykyyni. Toki myös haaveilin, että minulle tehtäisiin vielä kokonaistilanteenkartoitus, missä katsottaisiin, olisiko syytä vielä tehdä joitain tutkimuksia tai kokeilla erilaisia hoitoja.

Kaiken tämän kokemani jälkeen päädyinkin vaihtamaan sairaanhoitopiiriä ja paikkakuntaa siinä vaiheessa, kun päätös poikien muutosta isänsä luokse oli tehty. Ratkaisu osottautuikin hoitoni kannalta myöhemmin hyväksi (tosin en silloin sitä voinut varmuudella etukäteen tietää).

Elämäni vaikein päätös: Etä-äitiys

Minun on oltava rehellinen ja sanottava, että etä-äitiys ja silloinen muutto 170 kilometrin päähän pojistani, oli luultavasti elämäni vaikein päätös. Jo pelkästään asian prosessoiminen ja vaihtoehtojen pyörittäminen mielessä oli todella rankkaa. Lopullinen päätös pidemmän ajan pohdinnan jälkeen oli monien asioiden summa. 

Päätös tietenkin oli minun ja poikien isän yhteinen. Annoimme poikienkin osallistua ja kertoa mielipiteensä kysymyksen äärellä, mutta heidän silloisen ikänsä huomioonottaen. Pojat olivat päätöksentekohetkellä 12-14-vuotiaita. En myöskään kertonut heille liikaa yksityiskohtia tilanteesta, mutta kuitenkin tarpeelliset pääasiat. Muutoin lapset saattavat alkaa keksimään syitä elämänmuutoksiin esim.itsestään. Pojat eivät täysin vastustaneet isänsä luokse muuttoa, koska he jotenkin pystyivät ymmärtämään tilanteen ja olivat alkaneet olla enemmän huolissaan voinnistani.

Sanoimme pojille kuitenkin myös sen, että me heidän vanhempinaan joudumme tekemään lopullisen päätöksen. Kerroimme myös, että mihin tahansa päädyimmekään, niin teimme sen heidän parasta ajatellen pidemmällä tähtäimellä, mutta myös minun yhä huononevaa vointiani ja sitä myöten etenkin heidän tulevaisuuttaan ajatellen. 

Pojat ottivat lopullisen päätöksen ihan hyvin, vaikka tunnekuohuiltakaan ei myöhemmin myöskään säästytty- ja hyvä niin, koska tunteet täytyy saada näyttää ja pitää voida luottaa siihen, että äiti jaksaa ja kestää lapsen ja nuoren pahan olon ja auttaa häntä pääsemään siitä lopulta yli. 

Itsellänikin muutokset ottivat niin koville, että kun viimeinen muuttokuorma toiselle paikkakunnalle oli pakattu ja lähdin matkaan, muistan ikuisesti kuinka puhkesin täyteen huutoitkuun jo ensimmäisellä moottoritien pätkällä. Sen verran koville ajatuskin etä-äitiydestä 170 kilometrin päässä pojista otti!

Joidenkin ihmisten ikävät kommentit!

Kaikkein läheisimmät ihmiset ymmärsivät päätökseni ja tukivat minua prosessissa sekä päätöksen jälkeen. He uskoivat, että me vanhempina tiesimme, mikä olisi pojillemme parhaaksi siinä tilanteessa. He olivat olleet myös jo pitkään huolissaan yhä huononevasta fyysisestä voinnistani ja välillä pahastakin masennuksestani sen myötä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet asiasta samaa mieltä. Tosin he olivat sellaisia ihmisiä, joilla oli joko puolueellinen näkemys asiasta tai eivät minua juurikaan tunteneet. He olivat myös ihmisiä, jotka eivät käsittäneet ja halunneetkaan ymmärtää, millaista on elää 24/7 kovien kipujen kanssa ja masentuneena yhteiskunnan apujen armoilla yrittäen samalla huolehtia lapsistaan. Vähävaraisuuteni työkyvyttömyyden myötä ei auttanut lainkaan asiaa!

Eräs nainen oli sitä mieltä, että "äiti on aina paras huoltaja lapsille koko heidän elämänsä ajan ja isistä ei ole huolehtimaan lapsista, koska äiti on aina äiti eikä sitä voi korvata mikään." Kuka niin on sanonut ettei isät voisi yhtä hyvin huolehtia lapsistaan? Etenkin, kun he ovat 12-ja 14-vuotiaita poikia eivätkä imeväisikäisiä äidinmaidosta riippuvaisia vauvoja! 

Sain kuulla myös olevani itsekäs ihminen ja epäonnistunut äiti. Eräskin ihminen sanoi minulle, että hän ei koskaan tekisi omille lapsilleen tuolla tavoin ja hylkäisi heitä! Aivan kuin olisin todellakin ollut häipymässä kokonaan lasteni elämästä (mitä en todellakaan koskaan tekisi!). Kommentti oli pöyristyttävä ja hänen omia kuvitelmia tilanteesta tai sitten hänen tarkoituksenaan oli vain yrittää satuttaa minua.

Etä-äiti - huono äiti?

Ja kyllä tuollaisten kommenttien kuuleminen sattui silloin, kun oma sydän oli vereslihalla ja oli tehnyt elämänsä vaikeimman päätöksen rakkaudesta lapsiinsa ja heidän parastaan ajatellen. Voin käsi sydämelläni vannoa, että en tehnyt ratkaisua itsekkäistä syistä! Nimenomaan olin siinä epäitsekäs, että en väkisin yrittänyt pitää poikia luonani asumassa, vaikka vointini ja olosuhteiden takia koin olleeni jo pitkään äärirajoilla ja ajottain riittämätön äiti vähäisineen tukiverkostoineen. Toisekseen teimme päätöksen yhdessä poikien isän kanssa pohtiessamme ratkaisua vaikeaan tilanteeseen. En siis vain "tyrkännyt poikia" heidän isänsä luokse asumaan. Miksi siis vain minua syyllistettiin tilanteessa?

Onneksi lapseni eivät ole kokeneet, että olisin heidät "hylännyt". He ovat ymmärtäneet alusta lähtien hyvin ettei ratkaisu ollut minulle helppo ja, että tein sen heidän parastaan ajatellen. He ovat myöhemmin olleet tyytyväisiä ratkaisuun, vaikka parin ensimmäisen vuoden aikana ikävöivät minua aina välillä enemmän tai vähemmän. Niinkuin he ikävöivät pienempänä välillä isäänsäkin.

Miten kaikki sujui/meni?

Raastavan kovalta ikävältä, surulta, itkulta ja huolestumiseltakaan ei ole voinut välttyä (varsinkaan silloin, kun asia oli tuore ja välimatkaa poikien kanssa oli 170 kilometriä).

Joka ikinen kerta ensimmäiset puoli vuotta itkin poikien lähdettyä takaisin isänsä luokse yhteisen viikonlopun jälkeen. Vaikkakin kivuissa kovan tsemppaamisen takia, elimistöni oli aivan puhki ja tarvitsin unta ja lepoa käytännössä pari seuraavaa vuorokautta. Niin ihanaa, kuin olikin viettää aikaa yhdessä poikien kanssa! Se vain on näitä kipukroonikon ongelmia, että kaikesta kivasta ja tsemppaamisesta joutuu myöhemmin "maksaa" kovempina kipuina ja väsymyksenä.

Mutta pikkuhiljaa tuskastuttava ikävä helpotti ja muutti muotoaan siten, että olikin vain enemmän hyvä ja kiitollinen mieli yhteisen "laatuajan" jälkeen. Ikävöiminen ei aiheuttanut enää rajuja itkukohtauksia, vaikka edelleen oli aina haikea olo jonkin aikaa poikien lähdettyä isänsä luokse.

Varsinainen muutos sujui kuitenkin kohtuullisen hyvin. Pojat jaksoivat hienosti käydä minua tapaamassa säännöllisesti joka toinen viikonloppu, loma-aikoina ja juhlapyhinä. He pitivät kovasti uudesta kodistamme vanhassa isossa rintamamiestalossa, koska siellä heillä oli ensimmäistä kertaa äidin luona omat huoneet ja ulkona kaikki mahdollisuudet harrastaa. Hommasimme mm. ensimmäisenä pihaan trampoliinin, mistä he olivat haaveilleet jo vuosia.

Mitkä asiat ovat auttaneet kestämään tilanteen?

Lohduttauduin sillä ajatuksella, että olinhan sentään saanut olla lähivanhempi poikien ollessa pienempiä ja tarvitessaan vielä varsinaista hoivaa ja huolenpitoa. Mietin myös sitä, että vaikka olisin saanut säilyttää terveyteni, niin murrosikään tultaessa pojat olisivat saattaneet haluta muuttaa isänsä luokse, missä oli heille tarjota esimerkiksi aivan toisenlaiset taloudelliset puitteet omine huoneineen ja monipuolisine harrastusmahdollisuuksineen.Tai he olisivat tarvinneet murrosiän myrskyissä yhä enemmän isällistä ohjausta ja isän läsnäoloa ja olisimme siksi päätyneet heidän muuttoon isänsä luokse siinä vaiheessa.

Se tosiasia minun oli myös hyväksyttävä, että eroperheissä on aina jomman kumman oltava virallisesti etävanhempi (myös niissä tapauksissa, missä lapset ovat puolet ajasta molempien vanhempiensa luona).

Etä-äitiyden hyvien puolien miettiminen myös auttoi. Koska kipusairaana ihmisenä voimani eivät menneet poikien arjesta huolehtimiseen, sain ladattua akkuja yhteisiä viikonloppuja ja lomia varten, jolloin vietimme kokemukseni mukaan aina "laatuaikaa" ollen intensiivisesti yhdessä. 

Teimme yhdessä toki myös arkisia asioita, kuten laitoimme ruokaa ja pesimme pyykkiä, mutta myös kävimme ulkona, mummolassa, laskettelemassa jne. Minulla oli turvaverkkojen takia ihan eri tavalla mahdollisuuksia ja voimia tehdä yhdessä kodin ulkopuolisia asioita pitkästä aikaa. Se oli ihanaa! 

Kotona puolestaan pelasimme paljon lautapelejä, katsoimme yhdessä leffoja tai vain keskustelimme henkeviä unohtamatta myöskään ihanaa huumoria, mitä meillä on keskenämme. Näin se on jatkunut edelleenkin, mutta kodin ulkopuoliset asiat olen joutunut jättämään vointini ja turvaverkon vähyyden takia vähemmälle Kuopioon muuton jälkeen.

Luonani ei myöskään kukaan ollut kilpailemassa poikien huomiosta, kuten esim. kaverit (vaikkakin joskus lomilla annoin luvan tuoda myös kavereita meille yökylään Kuopiosta asti). Saimme siis useimmiten keskittyä vain yhdessäoloon.

Nyt, kun katson taaksepäin...

Voin näin jälkikäteen edelleen todeta poikien muuton isänsä luokse olleen siinä elämäntilanteessa ainoa oikea ratkaisu meidän perheelle. Se, että vaikeiden kroonisten kipujen ja toistuvan masennuksen päälle sairastuin vakavaan aivoverenvuotoon, vielä vahvisti entisestään ajatustani. 

Oli nimittäin siinä kohtaa suuri onni, että pojat asuivat jo isänsä luona eikä heidän koko arki muuttunut kertaheitolla äitinsä uuden vakavan sairauden edessä. Siinä oli ihan riittävästi kestämistä, kun he joutuivat alussa pelkäämään selviytyykö äiti edes ja onko hän enää koskaan entisensä. Kohtaukseni näkeminen vaikutti vanhimpaan poikaani pitkäksi aikaa ja jollain tasolla tuntuu vaikuttavan häneen edelleen.

Muuton myötä sain myös jonkinlaisen "rauhan" kivunhoitoni suhteen, kun kaikki loputkin kivunhoitokeinot kokeiltiin Keski-Suomen kipupoliklinikalla. Vaikka olihan se suuri pettymys ensin, että silloista parempaan kuntoon en pääsisi. Mutta, kun sain rauhassa käsitellä asiaa, niin päätin etten anna masennukselle valtaa, vaan hyväksyn silloisen kiputilanteeni ja vointini yrittäen kuntoutuksella pysyä edes siinä kunnossa ettei se jatkaisi huononemistaan vuosien saatossa.

Aloin myös toteuttaa niitä haaveita, mitä jäljellä olevalla toimintakykyvylläni olisi toteutettavissa. Niimpä otimme silloisen miesystäväni kanssa Nemi-koiran perheeseemme ja se on yksi elämäni parhaimmista päätöksistä ja on antanut hirmuisesti minulle voimia ja elämäniloa lasteni lisäksi. Myös tämän blogin aloittaminen oli yksi haaveistani, minkä toteutin.

Kaikkien em. takia toistuva vakava masennukseni alkoi myös paranemaan. Toki siihen vaikutti myös se, että en enää kokenut olevani jatkuvasti äärirajoilla omassa arjessani ja minulla oli ympärilläni hyvät tukijoukot. Sain viettää arvokasta laatuaikaa lapsuuden perheeni kanssa ja sieltä paljon tukea ja apua niin omaan arkeeni, kuin poikien tapaamisiin. Olin muuttanut jo 16-vuotiaana pois kotoa pidemmän matkan päähän, joten olin jäänyt paljosta paitsi. Onneksi sain siitä "siivun" takaisin Keski-Suomessa asuessani. 

Koen myös pojille olleen tärkeää saada viettää aikaa paljon aiempaa enemmän minun puolen sukulaistensa kanssa. Kaikki me olimme innoissamme yhteisestä ajasta ja järjestimme "pirskeitä" niiden monien menetettyjen edestäkin!

Nyt on kaikki hyvin...

Aivoverenvuodon jälkeen syksyllä 2017, muutin takaisin Kuopioon lähemmäs poikia. Alussa asuin neljän kilometrin päässä heistä, mutta kun ero tuli pitkästä parisuhteesta, niin budjetilleni, toimintakyvylleni ja koiraani ajatellen sopiva asunto löytyi Kuopion ulkopuolelta 30 kilometrin päässä pojista. Siksi pojat käyvät luonani taas enimmäkseen viikonloppuisin ja lomilla ellen itse pääse tapaamaan heitä Kuopiossa väliajoilla, mihin kyllä olen pyrkinyt kaikin keinoin vointini ja budjettini niin salliessa.

Shoppailureissu poikien kanssa muutettuani takaisin Kuopioon  vajaa pari vuotta sitten.

Pojilla on nyt asiat hyvin ja olen heistä todella ylpeä. Kasimir valmistui ennätysajassa rakennusalalta, jonka kävi oppisopimuksella. Nyt hän pohtii, mitä tekisi jatkossa ja hänellä on aika isojakin visioita ja haaveita. 

Joonatan haki juuri yhteishaussa lukion IB-linjalle ja sen lisäksi lukion tavallisille linjoille parissa eri lukiossa. Hänellä on haaveita opiskella jokin yliopistotason tutkinto ja edellytyksiäkin siihen kyllä todellakin löytyy.

Koen, että minulla on hyvät, lämpöiset ja avoimet välit poikieni kanssa. Voimme puhua melkein mistä vain. Käymme paljon keskusteluja kaikesta heidän elämäänsä liittyvästä sekä heidän mietteistään ja ajatuksistaan. Puhumme myös yhteiskunnallisista ja globaaleista asioista, politiikasta, maailmankatsomuksista, ihmissuhteista jne. Pidän todella meidän keskusteluistamme!

Rakastan tätäkin vaihetta, kun pojat ovat nuoria, heillä on mielipide joka asiaan, nuorempi kiukuttelee välillä minulle ja ajattelee minun olevan melkoinen "kalkkis" (vanhempi on jo päässyt jokseenkin sen vaiheen yli) sekä sitä, kun "väännämme kättä" eri asioista ja heitämme hauskaa sisäpiirihuumoria.

Tottakai tähän vaiheeseen on sisältynyt myös huolta ja murhetta välillä (kenelläpä ei nykymaailmassa olisi huolta oman nuoren puolesta) ja tietynlaista haikeutta poikien itsenäistymisestä, mutta samaan aikaan olen heistä todella ylpeä ja haluan kannustaa löytämään "oman juttunsa ja paikkansa" maailmassa.


Etä-äiti, älä jää yksin 

En muista tarkalleen, kuinka löysin tieni etä-äiti -blogiin, mutta luultavasti etsiessäni googlen kautta vertaistukea etä-äityteeni. Vertaistukea, samaistumispintaa ja tietoa sieltä löysinkin vaikeassa ja uudessa tilanteessa. 

Huomasin etten olekaan yksin tuntemusteni kanssa eikä joidenkin ihmisten ilkeät kommentit johdu pelkästään minusta, vaan sitä, että etä-äitiys on vielä tänäkin päivänä tabu Suomessa. Etä-isät ovat jo jonkinlainen normi, mutta syyllistävä sormi osoitetaan herkästi etä-äidin suuntaan.

Tässä teille Etä-äiti- blogin kuvaus (suora lainaus): 

" Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe- elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämän tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni."

Tästä linkistä pääset tutustumaan Etä-äiti -blogi 

Rakkaudella, Anne