PARISUHTEEN PÄÄTTYMINEN JA PIKAINEN MUUTTO KESKI-SUOMEEN!

Minulle on tapahtunut taas paljon sitten viime postauksen, mutta milloinkas minun elämässäni ei sattuisi ja tapahtuisi? Ja, jos ei tapahdu, niin SATTUU ainakin! Maalla asuminen ja yhteiselo Pasin kanssa ei onnistunutkaan, joten parisuhteemme päättyi ja muutin pois. Voin sanoa, ettei ollut helppoa tehdä päätöstä lähteä sairaana ja rahattomana muuttamaan jälleen, mutta en halunnut jäädä parisuhteeseen ja paikkaan, missä minun ei ollut hyvä olla.

Erotilanteessa kumppanin luota pois muuttaessa KELA laskee entisen avopuolison tulot mukaan toimentulotukihakemukseen, joten arvelin etten olisi saanut taaskaan muuttoavustusta tai takuuvuokrarahoja sitä kautta. Joten minun täytyi lainata takuuvuokrarahat tuttavaltani pitkällä takaisinmaksuajalla. Taloustilanteeni on tällä hetkellä vaikein koskaan. Köyhyydestä kipukroonikon silmin voitte lukea tästä postauksesta "MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?". (mutta taloustilanteeni on tosiaan vielä nyt, kuin tuolloin.

Parisuhteen päättymisen syyt

En halua kertoa julkisesti kaikista parisuhteen päättymiseen johtaneista syistä (minun näkökulmastani), mutta maallemuuton jälkeen en kotiutunutkaan silloiseen asuinpaikkaani, vaikka maalla-asuminen oli ollut jo pitkään haaveissani. Nimittäin se oli sairaana paljon raskaampaa, kuin olin kuvitellut mielessäni. Minua vaivasi myös outo tunne etten ollutkaan oikeassa paikassa. Ymmärsin kyllä syyt siihen vasta kunnolla muuton jälkeen!

Kun yritimme yhteiseloa Pasin kanssa saman katon alla, se ollutkaan sellaista, kuin olimme kuvitelleet. Meillä oli paljon sopeutumisvaikeuksia uuteen tilanteeseen puolin ja toisin, vaikkakin eri syistä. Minun mielestäni maalla asuminen ei ollutkaan aivan sellaista, kuin olin kuvitellut ja en osannut aavistaa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan perhettä,poikia, ystäviä ja jotain entisestä elämästäni. Puhuin kyllä paljon puhelimessa rakkaiden kanssa, mutta ei se riittänytkään minulle. Pasilla puolestaan oli sopeutumisvaikeuksia muista omista syistä johtuen.

Kiireisessä ja raskaassa arjessa sekä minun kärsiessäni pahasti yksinäisyydestä, aloimme riidellä paljon. Arjen tulo suhteeseen ei minua haitannut (kaikissa parisuhteissahan se tulee jossain vaiheessa), mutta se kyllä haittasi, että osasimme jotenkin todenteolla ärsyttää toisiamme. Riitelymme oli kaikkea muuta, kuin "ilmaa puhdistavaa" ja rakentavaa. En ole ennen uskonut horoskooppeihin, mutta tuon kokemuksen jälkeen voisin jopa uskoa. Nimittäin kaksi oinasta ei oikein sovi yhteen, vaan se menee helposti "sarvien kolisteluksi"!

Kumppanin krooniset kivut ja avuntarve hankaloittavat usein osaltaan parisuhdetta, mutta meidän tapauksessa se ei ollut niinkään ongelma. Pasi suhtautui alusta lähtien hyvin siihen, että olen kipukroonikko ja hän näki minusta parhaiten sen, mikä milloinkin oli vointini ja osasi suhteuttaa omaa toimintaansa siihen. Siitä olen myös hänelle kiitollinen ettei hän koskaan haukkunut minua tai syyllistänyt siitä, että olen kipukroonikko ja työkyvytön. Eikä kenenkään pitäisi sellaiseen haukkumiseen ja syyttelyyn suostuakaan, mutta tiedän joillekin kipukroonikoille niin käyneen.

Mitä minulle kuuluu nyt ja missä asumme Nemin kanssa?

Minulla kävi todella hyvä tuuri, koska löysin aivan ihanan "heti vapautuvan" kodin minulle ja Nemille reilu kuukausi sitten! Se on iso saunallinen rivitaloyksiö ja kaiken lisäksi päätyasunto. Etu- ja takapihaa koristavat hienot terassit. Alue on rauhallista ja asunto sijaitsee päättyvän pienen autotien päässä, joten ohikulkuliikennettäkään ei ole. Asunnon pohjapiirustus on todella hyvä ja se tuntuu enemmän kaksiolta, kuin yksiöltä.

Asun suht rauhallisella alueella, missä on enimmäkseen kivoja ja puheliaita naapureita, keiden kanssa voi ulkona jutella turvavälin muistaen näin korona-aikana. Olen löytänyt lähistöltä jo yhden ystävänkin ja Nemi on saanut koirakavereita. Lisäksi paikkakunnalla asuu vanhempani ja veljeni. Toinen siskoni käy vanhempieni luona melkein joka viikonloppu ja toinen sisko parin kuukauden välein. Pojat tulevat paljon mieluummin tänne minua tapaamaan, koska voivat samalla nähdä sukulaisiaan minun puolelta.

Ainut miinuspuoli on se, että luontoa ei juurikaan ole minun kävelymatkan eli 500 metrin päässä yhtä pientä "metsälänttiä" lukuunottamatta. Onneksi kuitenkin avustajan kanssa pääsemme pyörätuolilla kilometrin päässä sijaitsevalle kauniille metsä-ja ranta-alueelle. Plussaa on myös se, että täällä on hylätty jääkiekkokaukalo, missä voi sopia koiratreffejä. Palvelut sijaitsevat kahden kilometrin päässä eli eivät ole kaukana.

Minä poseeraamassa uuden kodin takapihalla.

Kotiuduimme tänne Nemin kanssa jo parissa päivässä, toisin kuin edellisessä asuinpaikassamme, minne en kotiutunut kolmessa kuukaudessakaan. Nemi kyllä sopeutui maallekin hyvin, mutta kyllä hän selvästi nauttii koirakontaktien lisääntymisestä ja siitä, että pihamaata voi vahtia enemmän, kun on paljon enemmän "äksöniä"! Nemi on kuitenkin ehkä mielestäni nauttinut enemmän olostaan täällä, kuin maalla. Toki se varmasti aistii myös minun sisäisen rauhan ja onnellisuuden nykytilanteesta.

Olen muuton jälkeen panostanut entistä enemmän Nemin koulutukseen, koska asuimme yhteensä kolme vuotta syrjemmässä, missä ei tullut juurikaan vastaan koiria ja paljon vähemmän ihmisiäkin. Olemme siis kerranneet sosiaalisia taitoja etenkin suhteessa muihin koiriin, mutta hyvin ne taidot näyttäisivät onneksi olevan tallella. Nemiä, kun on sosiaalistettu pentuna todella hyvin. Ensi alkuun Nemi otti arvatenkin "liian vakavasti" pihan vahtimisen ja haukkui aivan kaikelle, mutta koulutuksen ja totuttelun avulla se nykyään haukkuu ja ilmoittaa enää tuntemattomista, kuten haluaisin asian olevankin.

Mitä opin itsestäni kokemuksen myötä?

Moni on sanonut ja "jossitellut" minulle, että "Kumpa et olisi muuttanut sinne korpeen laisinkaan!" tai "Minähän varoitin ettei kannattaisi muuttaa miehen takia toiselle paikkakunnalle!" jne. Jossitteluun voisin itsekin helposti sortua, mutta mitä se hyödyttäisi? Mieluummin otan tämän kokemuksena, mistä yritän oppia ja kääntää tämänkin asian "voitoksi" ja joksikin hyväksi elämässäni (niinkuin näyttääkin jo käyneen).


En halua jakaa julkisesti ihan kaikkea, mitä tästä olen oppinut, mutta opin mm. sen, että minun "maalle muutto"- haaveeni eivät olleet realistisia. Se ei oikein sovi minulle nykyisessä voinnissani, eikä vointini tule tästä todennäköisesti ainakaan parantumaan radikaalisti. Mökkeily voisi olla sopivampi vaihtoehto ja olenkin aina tykännyt hirveästi mökkireissuista. Ikävä kyllä minulla ei ole varaa ostaa mökkiä eikä meillä ole esim. suvun omistamaa yhteistä kesäpaikkaa tms. Mutta jospa joskus pääsisin jonkun kaverin vieraaksi mökille.

Minulle oli yllätys myös se, kuinka paljon kaipasinkaan perhettä, poikia ja sosiaalista elämää, vaikka toisaalta se myös väsyttää minua ja aiheuttaa fatiikkioireita. Luulin, että minulle riittäisi puhelut ystävien ja sukulaisten kanssa. Kuvittelin, että parisuhde, Nemin läsnäolo ja maalla voinnin mukaan puuhastelu ja luonnon ihastelu olisivat ne asiat, mitä loppuelämältäni haluaisin. Luulin niiden riittävän minulle, niin etten kaipaisikaan enempää sosiaalista elämää tai mitään muuta. Toisin kuitenkin kävi.

Näin jälkikäteen ajateltuna toiseksi viimeinenkin kotini oli hieman liian "syrjässä" sosiaalista elämää ajatellen. Minua häiritsivät myös jatkuva Hornettien lentäminen ja siitä aiheutava kova meteli, koska asunto sijaisi aivan lentokentän vieressä. Mutta se oli ainoa budjetilleni sopiva asunto Kuopio-Siilinjärvi-akselilla, missä oli oma piha. Naapurustossa ei asunut oikein samanhenkistä porukkaa eikä siellä ollut Nemillekään yhtään koirakaveria. Lenkkipolut olivat huonot, koska vaihtoehtoja ei paljon ollut. Joten luulen, että olisin jossain vaiheessa muuttanut sieltä pois, vaikka se alkuun tuntui oikein kodikkaalta paremman puutteessa. Nyt vain muutto tapahtui mutkan kautta tänne, missä minun on oikeasti hyvä olla!

Ongelmia toi myös sopivan avustajan puuttuminen, koska asuimme syrjässä pienessä kylässä kaukana palveluista eikä avustajaehdokkaita ollut paljon tarjolla. Onneksi minulla oli ihana "anoppi", joka ensialkuun tuli apuun avustajakseni (mistä olen kiitollinen), mutta minusta olisi ollut mielekkäämpää palkata joku täysin ulkopuolinen henkilö. En usko, että sellainen "anoppi-miniä"-asetelma toimisi pidemmän päälle hyvin, ainakaan minun kohdallani.

Täällä sen sijaan sain todella paljon hakemuksia avustajan paikasta ilmoitettuani, joten sain valita itselleni mieluisimmat ja sopivimmat avustajat. Olen valintaani enemmän, kuin tyytyväinen! Toinen on mies ja toinen on nainen ja he molemmat ovat "pitkänlinjan" koiraihmisiä, joten meillä on paljon yhteistä ja persoonamme sopivat muutenkin oikein hyvin yksiin. Niitä asioita halusinkin painottaa entistä enemmän tällä kertaa avustajia valitessani.

Eli minulle todellakin kuuluu hyvää, otin kokemuksesta opikseni ja nautin täysillä kesästä ja elämästä koronasta huolimatta! Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä! Näin aivoverenvuodon kolmannen vuosipäivän lähestyessä tunteet ja kiitollisuus elämäni "jatkoajasta" ovat todella pinnalla. Muistakaa, että aikamme täällä on rajallinen! Tehkää asioista, mistä nautitte ja miettikää, mikä on elämässä tärkeintä. Ihanaa kesää kaikille!

Rakkaudella, Anne

MUUTON MYÖTÄ UUSIA TUULIA TÄMÄN KIPUKROONIKON ELÄMÄSSÄ!

*MY DAY 16.1.2019

Tämä on toinen "My day"-tyyppinen postaukseni ja tällä kertaa kerron viime aikojen kuulumisistani, kuten muutostani vammaisena ja sairaana toiseen kuntaan yksin asumaan. Kerron, mitä kaikkea se on vaatinut sekä, kuinka olen pärjännyt ja viihtynyt uudessa kodissa ja arjessa.

Käsittelen myös sitä, miltä on tuntunut asua pitkästä aikaa yksin (tai siis kaksin Nemi-koiran kanssa) ilman lapsiani tai kumppania. Koska olen nuorempana ollut läheisriippuvainen, jonka on ollut hyvin vaikeaa olla ja asua yksin.

Olen viimeksi asunut ja elänyt kokonaan yksin nuoruudessani. Yksin asumisesta tekee erilaista se, että olen nykyään monisairas ja lain silmissä "vaikeasti vammainen" (vaikka en itse aina itseäni sellaiseksi mielläkään) ja tarvitsen vammaispalveluja sekä mahdollisuuksien mukaan muiden apua arjessa selviytyäkseni.

Asunnon etsintää sairaana ja vammaisena pienellä budjetilla

Eron jälkeen Teron kanssa, selvittelin olisiko minulla mitään mahdollisuuksia jäädä silloiseen mieluisaan asuntoon asumaan. Se oli kuitenkin budjetilleni aivan liian kallis. Lisäksi se oli melkein 200 euroa yli Kelan hyväksymien enimmäisasumismenojen.

Toisaalta silloisessa asunnossa olisi ollut isona miinuspuolena kuitenkin se, että siinä ei ollut omaa pihaa ja lähin "koiran pissatuspaikka" oli noin 200 metrin päässä. Vointini ei olisi kestänyt rampata sellaista väliä monta kertaa päivässä, vaikka olisinkin istunut välillä pyörätuoliin kipuja tasaamaan. 

Näytti kuitenkin pitkään siltä, että sama ongelma olisi todennäköisesti edessä suurimmassa osassa muistakin asuntovaihtoehdoista. Pienellä budjetillani on nimittäin hyvin vaikea löytää sellaista asuntoa Kuopiosta tai sen lähettyviltä, missä olisi oma piha tai edes metsikköä aivan ulko-oven vieressä.

Tottakai poikien ja Nemin tarpeet, heikohko budjettini, sairaudet ja nykyään jo useamman apuvälineen tarpeeni määrittelivät myös hyvin pitkälti, minne ja millaiseen asuntoon sekä ympäristöön voisin muuttaa. Halusin kuitenkin jäljelle jäävistä vaihtoehdoista miettiä huolellisesti, mitä minä itse pidemmällä tähtäimellä asuinympäristöltäni haluaisin.

Olen nimittäin joutunut muuttamaan elämässäni aivan liian monta kertaa ja etenkin viime vuosina, joten vointini ja budjettini ei enää kestäisi moista muuttorumbaa! Halusin tällä kertaa löytää pidemmän ajan kodin useammaksi vuodeksi (toivottavasti) ja edes jokseenkin mieluisan sellaisen.

Seurasin asuntotarjontaa useamman kuukauden ajan monen "eri kanavan" kautta ja minulla oli myös asuntohakemus vetämässä Kuopion kaupungin asuntoihin sekä pariin muuhun paikkaan. Ynnäilin mielessäni ja ihan konkreettisesti paperillekin eri vaihtoehtojen "plussia ja miinuksia".

Sen tiesin lopulta melko varmaksi, että en haluaisi ison lähiön isoon hissilliseen kerrostaloyksiöön asumaan (mikä tosin näytti pitkän aikaa ainoalle vaihtoehdolle). Siksi jouduin "valmistautumaan henkisesti" varmuuden vuoksi siihenkin ei-mieluisaan vaihtoehtoon.

Uuden kotini takapihalta näkyy aivan ihana järvimaisema!

"Vuokralle tarjotaan paritalokaksio järven rannalta"

Mutta sitten eräänä päivänä vastaani tuli netissä ilmoitus, mikä pisti välittömästi silmiini otsikollaan: "paritalokaksio järven rannalla". Avasin ilmoituksen heti ja aloin tutkimaan asiaa tarkemmin.

Arvasin, että se olisi todennäköisesti jossain syrjemmässä. Niin asunto sijaitsikin kauempana, toisen paikkakunnan puolella noin 30 kilometrin päässä silloisesta asunnostani. 

Kokemuksesta tiesin, mikä rumba ja "paperisota" olisi edessä, mikäli muuttaisin terveydentilani huomioonottaen toiseen kuntaan asumaan. Joten mietin jaksaisinko käydä sitä taas läpi ja olisiko se kaiken vaivan arvoista.

Muina miinuspuolina oli sen sijainti lentokentän läheisyydessä meluhaittoineen, asunnon vanha ikä, huonot äänieristeet sisätiloissa ja etäisyys lähimpiin palveluihin.

Kaikista eniten mietitytti kuitenkin asunnon etäinen sijainti, koska pojat eivät voisi niin helposti "piipahtaa käymässä luonani päiväseltään". Tarvitsisin myös Teron apua Nemin lenkityksessä lähes päivittäin, joten alkaisiko hän ajella moista matkaa bensakuluineen ja matkaan kuluvine aikoineen?

Päätin kuitenkin neuvotella heidän kanssaan asiasta, koska olin asunnosta todella kiinnostunut pohdinnan jälkeen. Asunnon ja sen ympäristön positiiviset puolet nimittäin voittivat reilusti sen huonot puolet ajatuksissani! Kun he kaikki "näyttivät minulle vihreää valoa", päätin ottaa yhteyttä vuokranantajaan.

Sovimme hänen kanssaan asunnonnäytöstä parin päivän päähän. Siellä minulle tuli positiivisena yllätyksenä, että asunto olikin lämmin iästään huolimatta. Se oli myös melko pitkälti pintaremontoitu ja valoisa, vaikka ikkunat olivatkin pienehköt.

Olikin nopeasti selvää, että halusin muuttaa asuntoon ja suureksi onnekseni minut valittiin siihen asukkaaksi! Vuokrasopimuksen kirjoitettuani alkoikin sitten hyvin rankka jakso elämässäni, mikä on jatkunut aina tänne saakka. Vasta nyt on alkanut pikkuhiljaa helpottaa ja hommat on suurinpiirtein hoidettu muuton suhteen. Tosin makuuhuoneeni on vielä täynnä muuttolaatikoita...

Muutto toiseen kuntaan vammaispalvelun asiakkaana 

Muuttaminen on aina rankkaa, mutta sairaana, vammaisena ja vähävaraisena se on sitä vielä "potenssiin 10" ! Niinsanottujen "paperitöiden" määrä on aivan älytön varsinaisen tavaroiden pakkaamisen, kantamisen ja purkamisen lisäksi. 

Minun täytyi hakea kaikki vammaispalvelut uudestaan, koska jokainen kunta tekee omille kuntalaisilleen omat päätöksensä niiden suhteen. Käytännössä se tarkoitti sitä, että minun täytyi hommata alle 3 kuukautta vanha lääkärinlausunto vammaispalveluiden tarpeesta, tulostaa ja täyttää hakemus ja toimittaa se sosiaalitoimen vammaispalveluiden palveluohjaajalle. Sitten minun täytyi sopia kotikäynti sosiaalityöntekijän kanssa, missä teimme palvelusopimuksen. 

Anoin ja sainkin vammaispalvelujen kautta arjen- ja vapaa-ajan avustajaa sekä kuljetuspalveluita eli samoja, mitä olen tarvinnut jo joitakin vuosia arjessa selviytyäkseni. Kartoitimme myös apuvälineiden tarpeeni ja totesimme minun tarvitsevan yksilöllisemmän pyörätuolin sekä uusina apuvälineinä suihkutuolin pesuhuoneeseen ja työtuolin keittiöön ruuanlaiton avuksi. Niihin liittyi omat sovitus-ja arviokäynnit ja nyt odottelen ilmoitusta siitä, milloin saan ne kotiini. Siihen asti minulla on käytössä entinen pyörätuoli Kuopiosta.

Noiden lisäksi minun täytyi anoa Kelalta asumistukea ja tällä kertaa myös toimeentulotukioikeus täyttyi joulukuulle isojen sairauskulujen vuoksi. Tuollaisten asioiden hoitaminen on minulle äärimmäisen rankkaa kipujen sekä aivoverenvuodon jättämien haasteiden vuoksi, koska se vaatii niin paljon keskittymistä ja tarkkuutta. Saan sellaisen rasituksen aikana ja jälkeen pahoja fatiikki- eli väsymysoireita.

Muutosta toisen kunnan puolelle, minulle aiheutui myös pitkähkö tauko vammaispalveluihin. Entisten avustajien työsopimukset katkesivat asuinkuntani vaihdon myötä ja uusi päätös avustajan saamiseksi tuli vasta ennen joulua.  Kuljetuspalveluiden päätös tuli nopeahkosti, mutta taksikortti vasta joulun jälkeen.

Olen ollut siis joulukuun ajan ystävieni avun varassa, jotta asumiseni uudessa kodissa on mahdollistunut. Sen lisäksi tarvitsin heiltä paljon apua muutossa. Ilman ihanien ihmisten apua muutto ei olisi todellakaan onnistunut, joten iso kiitos vielä heille!

Koska avuntarpeeni on ollut niin suurta vammaispalvelun apujen tauon vuoksi ja olen yrittänyt "vaivata ihmisiä niin vähän, kuin mahdollista", niin kroppani on joutunut todella koville. Välillä olo on ollut "kuin hakattu" ja olen ajatellut etten selviä enää päivääkään! Aina sitä kuitenkin on jotenkin jaksanut taas hetken eteenpäin.

Minulla oli myös välillä jopa uusia masennusoireita, mutta kuten arvelinkin, se johtui onneksi vain siitä, että kroppani joutui taas kovin äärirajoille ja minulla oli mielen päällä yhtä aikaa niin paljon muistettavia ja hoidettavia asioita.

Olen vihdoin löytänyt fyysisen kotini!

Minua on auttanut jaksamaan kaiken keskellä tämä uusi aivan ihana kotini luonnonkauniissa ympäristössä. Se tuntui heti omalta kodilta ensimmäisestä yöstä lähtien. Kun katson ulos ikkunasta, sieltä avautuu ihana järvimaisema. Se on jo nyt niin kaunis, saati sitten keväällä! Luontoa on lentokenttää lukuunottamatta joka puolella.

Naapurustossa on asiallista ja mukavaa porukkaa, joista osa on tarjonnut minulle apuaankin. Pihapiiriimme kuuluu yhteinen rantasauna, uimaranta, veneranta sekä grillauspaikka. Saunaan saa oman vuoron kerran viikossa yhteisten  "lenkkisauna"-vuorojen lisäksi.

Vointini huomioon ottaen, on aivan loistavaa, että minulla on oma piha, minne saan rakentaa Nemille myös aitauksen kevään tullen. Nyt hän on välillä ulkona halutessaan juoksuvaijerissa. Sitten kun saan Nemille kunnollisen aitauksen, hän saa olla pihalla niin paljon kuin haluaa. Ja Nemihän nauttii kovasti siitä, kun saa vahtia pihaa, seurata maailmanmenoa ja kaivaa kuoppia mielinmäärin!

Nemi-koira nauttii omasta pihasta ja ympäröivästä luonnosta.

Minusta tuntuu, että olen vihdoin pitkästä aikaa löytänyt fyysisen kotini! Toivon todella, että terveyteni pysyy sellaisena ja palvelut toimivat siten, että voisin tässä asua monta vuotta tai jopa loppuelämän.

Olen joutunut muuttamaan sairaana aivan liian monta kertaa olosuhteiden pakosta ja elämänmuutosten myötä, joten minusta on tuntunut pitkään siltä, kuin eläisin jotain "välivaihetta" ja ympärilläni näkyisi vain muuttolaatikoita. Mutta nyt näyttää siltä, että sen aika on vihdoinkin ohi ja saan asettautua aloilleni.

  Irti läheisriippuvuudesta ja yksin olemisen vaikeudesta

On ollut myös mahtavaa huomata, että olen kasvanut ihmisenä ja päässyt eroon jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta, mistä kärsin nuorempana vuosia. Nimittäin vielä joitakin vuosia sitten minulla oli vaikeuksia asua yksin ilman kumppania tai elää ilman jotain "säpinää". Minusta tuntui silloin siltä, että ilman miestä olen jotenkin "puolikas" enkä kokonainen. Siksi tämä tuntuu nyt uskomattoman hyvältä!  

Olen myös kasvanut sietämään yksinoloa enkä pelkästään sietämään, vaan jopa nauttimaan siitä. Olen päässyt pois siitä rauhattomuudesta, minkä takia minun oli vaikeaa olla yksin. 

Vaikka yksinolo on sairaana ja vammaisena sekä paljon muiden apua tarvitsevana vaikeampaa ja pelottavampaa, kuin terveenä, niin silti osaan vihdoin olla ja asua yksin. Se tuntuukin nyt hieman hassulta, että miksi en terveenä naisena kyennyt itsenäiseen elämään ja opin sen vasta sairastuttuani pahemmin, jolloin se on luonnollisesti vaikeampaa.

Ilman sairauksien pahenemista ja voinnin huonontumista, olisin varmasti kasvanut pois noista ongelmista jo aiemmin, "mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan." Monet terveetkin ihmiset pelkäävät lähteä esimerkiksi parisuhteesta, missä ei ole hyvä olla tai mitä ei olisi järkevää jatkaa, vain sen takia, että yksin asuminen ja selviytyminen pelottaa ja ahdistaa. Voitte vain kuvitella, miten vaikeaa se on silloin, kun todella tarvitsee toisten apua lähes päivittäin.

Lopuksi

Haluan lopuksi toivottaa kaikkea hyvää blogini lukijoille tähän uuteen vuoteen 2019! Uskaltakaa sairauksista ja erilaisista haasteista huolimatta elää isolla E:llä! Älkääkä suostuko pelkästään selviytymään elämän läpi.

Vaikka välillä se toki on pakostakin sitä "pelkkää selviytymistä" hetkestä ja päivästä toiseen. Uskaltakaa unelmoida paremmasta hyväksyen sen, mitä ette voi muuttaa ja muuttaen sen mieleiseksi ja paremmaksi, minkä voitte.

Rakkaudella, Anne