ELÄMÄÄ AIVOVERENVUODON JÄLKEEN!

Sairastin kesällä 2017 vakavan ja hengenvaarallisen aivoverenvuodon (SAV). Kaikki tapahtui aivan yhtäkkiä ilman minkäänlaisia ennakko-oireita tai tietoa riskistäni saada aivoverenvuoto. Sukurasituksesta olin kyllä tietoinen, mutta en siitä, että minulla oli ollut jo jonkin aikaa aneurysma eli pullistuma aivoissani, mikä voisi aiheuttaa puhjetessaan aivoverenvuodon.

Mutta 2.7.2017 olin vessassa, kun minulle tuli yhtäkkiä siinä wc-pöntöllä istuessani outo ja pyörryttävä olo. Ehdin juuri huutaa täysillä "Apua, minä pyörryn!" silloiselle miesystävälleni ja esikoispojalleni Kasimirille, kunnes tunsin ikäänkuin jonkinlaisen "rusahduksen" päässäni. Sen jälkeen menetin tajuntani. 

Kun siitä heräsin, minulla oli niin raju päänsärky etten ollut mitään vastaavaa koskaan ennen kokenut! Minä myöskin oksentelin. Lisäksi minulla oli vaikeuksia tuottaa puhetta, mikä ilmeni kyvyttömyytenä muodostaa pitkiä monimutkaisia lauseita tai oma-aloitteellista puhetta. Pystyin lähinnä vain vastaamaan kysymyksiin "kyllä" tai "ei".

Aivoverenvuotokokemuksestani voit lukea enemmän aiemmin julkaisemani kolmen postauksen sarjasta, minkä ensimmäinen osa löytyy tämän linkin takaa:
KOKEMUKSENI HENGENVAARALLISESTA AIVOVERENVUODOSTA OSA 1

Tämänkertaisessa postauksessa keskityn kertomaan enemmän elämästäni aivoverenvuodon jälkeen. Millaisia oireita ja haasteita se minulle jätti? Miten kokemus vaikutti minuun ja lapsiini? Onko minulla aivoverenvuodon uusiutumisen vaaraa? Mm. näihin kysymyksiin vastaan tässä postauksessa.

Millaisia oireita ja haasteita aivoverenvuoto minulle jätti?

Minulla kävi hyvä tuuri siinä mielessä, että aivoverenvuoto jätti minulle fyysisesti "vain" fatiikkia eli aivosumua, väsymystä sekä kognitiivisia ongelmia, eli haasteita keskittymisessä, muistiongelmia ja tiedonkäsittelyn- ja uuden oppimisen vaikeutta. Minä olen onnekas, että en joutunut esim. opettelemaan uudestaan motorisia taitoja, kuten kävelykykyä tms. 

Pystyn tekemään tarkkuutta, keskittymista ja muistamista vaativia tehtäviä vain aamupäivisin virkeimmilläni ollessani. Väsyn tehokkaan aivotyöskentelyn jälkeen myös todella nopeasti, jonka vuoksi minun on tauotettava asioiden tekeminen hyvin ja mentävä pitkäkseen silmät kiinni tasaisin väliajoin. Blogitekstien kirjoittaminen on juurikin sellaista työskentelyä.

Muistiongelmat hankaloittavat elämääni päivittäin. En pärjäisi mitenkään ilman muistilappuja, mutta välillä tuntuu, että minulla pitäisi olla jokin muistilappu tai vastaava siihenkin, että muistaisin katsoa säännöllisesti muistilappuja! 

Lisäksi tarvitsen läheisten ja avustajan apua muistamisessa. Muistiongelmat lisääntyvät väsyneenä ja mitä enemmän minulla on muistettavia asioita. Pahimpima aikoina joudun kirjoittamaan muistilapulle niinkin itsestäänselviä asioita, kuten "Muista käydä suihkussa ja pestä hiukset!". Lisäksi minulla on hankaluuksia muistaa erityisesti asioita ja tapahtumia lähivuosilta. Todella vanhat asiat muistan paremmin.

Minulle ei jäänyt aivoverenvuodosta siis mitään näkyviä vammoja ja haasteita. Toisaalta taas se jätti paljon muita "näkymättömiä" ongelmia jo valmiiksi kivuista kärsineille osa-alueille. Koska vammani ja haasteeni eivät ole näkyviä ja koko ajan täysin samanlaisia, vaan riippuvaisia paljon virkeystasostani, niin ihmisten on toisaalta vaikeampi ymmärtää minua. Siitä taas olen joutunut kärsimään elämässäni muutenkin, koska krooniset kipuni eivät näy yleensä kovin paljon ulospäin ja olen sosiaalisissa tilanteissa vain parhaimmillani ollessani sekä tsemppaan itseäni äärimmilleni.

Esimerkkinä voisin kertoa yhdestä tilanteesta kaupan kassalla: Edes silloinen avustajani ei hoksannut, mistä on kyse, kun en osannutkaan toimia kassalla. Seistä toljotin vaan hölmön näköisenä ja yritin kuumeisesti miettiä, mitä kassalla ollut työntekijä oli minulta vailla. En siis meinannut ymmärtää, että minun olisi pitänyt maksaa ostokseni ja kuinka se kortilla tapahtuu. 

Selitin myöhemmin silloiselle avustajalleni, mistä oli kyse ja millaista apua olisin häneltä tarvinnut. Näitä tilanteita sattuu minulle usein asioilla ollessani, koska väsyn ihan hirveästi siellä eli saan fatiikkikohtauksia. Asioiden hoitamiseen keskittyminen, sosiaaliset tilanteet ja ihmisvilinä aiheuttaa fatiikkia.

Useiden ihmisten on vaikea ymmärtää fatiikkioireiluani.

Tunnen oloni välillä todella "typeräksi" ihmisten seurassa, kun en etenkään fatiikkioireiden ollessa pahimmillaan, meinaa ymmärtää asioita ja muistiongelmat pahenevat. Joskus sanatkin ovat "hakusessa", mutta se oire on hieman helpottanut alkuajoista kuntoutumisen myötä.

En ole voinut ajaa enää vuosiin autoa kovan kipulääkityksen haittavaikutusten takia. Mutta vasta aivoverenvuodon jälkeen minulta otettiin ajokortti virallisesti pois kolmeksi kuukaudeksi, mutta en todellakaan voisi ajaa enää autolla turvallisesti, koska aivoverenvuoto pahensi vielä tilannetta entisestään.

Matkustajan roolissakin olemiseen on jäänyt pysyviä haasteita, koska vauhti tuntuu minusta paljon kovemmalta, kuin mitä se on ja en voi matkustaa ilman pahoinvointilääkettä. Ensimmmäisinä kuukausina sain myös kovaa päänsärkyä automatkoilla, joten pidemmät matkat olivat todella tuskaisia ja taukoja täytyi pitää useasti.

Luulen, että jos olisin ollut terve työssäkäyvä ihminen ennen aivoverenvuotoa, niin viimeistään se olisi aiheuttanut minulle enemmän psyykkisiä haasteita, koska elämä olisi muuttunut yhtäkkiä melko rajusti. Siinä mielessä oli siis hyvä, että olin sairastanut kroonisia kipuja jo vuosien ajan ja joutunut luopumaan hitaasti monista asioista elämässäni enkä ns. "kertarysäyksellä". Sopeutuminen olisi ollut tuolloin vaikeampaa. 

Ihminen tarvitsee sairastuessaan aikaa prosessoida asioita ja käydä läpi kaikkia erilaisia tunteita, jotta voi hyväksyä tilanteensa ja sitten uudelleen orientoitua nykyhetkeen ja tulevaan. Toisaalta taas asian voi kokea niinkin, että ei enää kestäisi yhtään uutta sairauden aiheuttamaa oiretta elämäänsä vaikeuttamassa. Sellaisia tuntemuksia olikin alussa hetkellisesti, mutta oman psyykkisen hyvinvointinsa takia, oli parempi olla jäämättä voivottelemaan asiaa sen pidemmäksi aikaa.

Viimeistään aivoverenvuodon jälkeen, olisin joutunut jättämään todennäköisesti myös työni lähihoitajana ja mahdollisesti jopa koko työelämän. Opiskelemaan en myöskään missään nimessä olisi pystynyt täysipäiväisesti. 

Mutta minut tosin laitettiin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle jo vähän ennen aivoverenvuotoa, pelkästään kroonisten kipujen takia. Se on mielestäni hyvä, koska se on kohdallani oikein ja oikeudenmukaista. Mitä hyötyä minun olisi ollut "roikkua" vielä vuosia lisää työkvyttömänä määräaikaisella kuntoutustuella ja rasittaa terveydenhuoltoa toistuvilla työkykyarvioilla, koska kipuihini ei ole parantavaa hoitoa eikä edes julkisella puolella hoitoa, mikä nykyistä paremmin vähentäisi kipuja ja lisäisi toimintakykyjä?

Suhtautumiseni kuolemaan
 
Suhtautumiseni kuolemaan muuttui jonkin verran aivoverenvuodon jälkeen. Siihen liittyy paljon ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pelkään nykyään vähemmän kuolemaa, koska olen hyväksynyt sen paremmin osaksi elämää ja jokaisen meidän kohtaloksi ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta varsinkin joskus yksin iltaisin nukkumaan mennessä pelkään etten näkisikään seuraavaa aamua. Silloin tulee usein tarve laittaa pojilleni viestiä ja muistuttaa heitä siitä, kuinka paljon heitä rakastankaan ja miten ylpeä heistä olenkaan! Toki kerron sen heille usein muutenkin! :)

Kuolemanpelko ja ilta-ajan ahdistuneisuus on kuitenkin vähentynyt, mitä kauemman aikaa aivoverenvuodosta on kulunut. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet olivat pahimpia (jolloin kyllä aivoverenvuodon uusiutumisen vaarakin oli todellisuudessa suurentunut).

Aivoverenvuodon jälkeen olen kokenut eläväni "jatkoajalla"!

Kun ihminen sairastuu vakavasti ja selviää siitä hengissä, niin moni kokee elävänsä loppuelämän "jatkoajalla". Elämän rajallisuus ja meidän ihmisten kuolevaisuus konkretisoituu silloin aivan toisella tavalla. Niin kävi minullekin ja olen kuullut monien muidenkin kokeneen.

Mutta siitä on seurannut myös voimakkaampaa kiitollisuutta jokaisesta uudesta aamusta, minkä saan nähdä ja kokea (kovista kivuista huolimatta). Elän yhä entistä enemmän "hetkessä" ja arvostan enemmän elämääni, minkä arvostamista kovat krooniset, vuosia kestäneet kivut ovat todella koetelleet. 

Elämänarvoni ovat selkiytyneet entistä vahvemmiksi, vaikkakin kroonisten kipujen kanssa eläminen oli sitä jo saanut aikaan. Itselläni asioiden arvojärjestys ei muuttunut aivoverenvuodon myötä, koska mielestäni se oli jo ennestään sellainen, jonka kanssa haluan elää. 

Luulen kuitenkin, että joillekin aivoverenvuoto tai jokin muu vakava sairastuminen, aiheuttaa arvomaailman muuttumisen jopa täysin päinvastaiseksi! Esim. henkilö, joka on uhrannut aiemmin elämänsä pelkästään itselleen ja itsekkäästi ajatellen tai ainoastaan työlle, unohtaen jopa kokonaan perheensä, saattaa kokea vastaavassa tilanteessa tarpeen muuttaa elämässään asioiden arvo- ja tärkeysjärjestystä.

Miten tapahtuma-aikaan "teini-ikäiset" lapseni kokivat vakavan sairastumiseni?

Varsinkin nuorimmalla lapsellani ei ole juurikaan muistikuvia terveestä työkykyisestä äidistä ja kivut ovat varjostaneet ja tehneet elämästämme melko erilaista verrattuna terveiden kahden vanhemman talouden elämään.  Silti krooninen ja vaaraton sairaus sekä äkillinen ja hengenvaarallinen sairaus ovat kaksi aivan eria asiaa!

Meidän onneksemme poikien arki ei mennyt "kertaheitolla" uusiksi aivoverenvuotoni myötä, koska he olivat jo ehtineet muuttaa isänsä luokse asumaan kipusaurauteni takia reilua vuotta aiemmin (koska en kokenut pystyväni huolehtimaan heistä edes tuettuna niin hyvin, kuin olisin halunnut!) 

He olivat myös tottuneet "puolikuntoisuuteeni" ja siihen, että jouduin viettämään välillä melko pitkiäkin aikoja sairaalassa. Silti vakava ja äkillinen sairastumiseni aiheutti lapsilleni monenlaisia vaikeita tuntemuksia ja pelkoja. Etenkin esikoiseni on pelännyt kovasti henkeni puolesta ja säikkyy kovasti pientäkin oireiluani. Se on onneksi helpottanut ajan kuluessa.

Hänen voimakkaat pelot selittyvät ehkä sillä, että hän näki rajun kohtaustyyppisen oireilun saatuani aivoverenvuodon. Hän myös järkyttyi ensihoidon vähättelystä ja pohdinnoista, että klassisen selvät aivoverenvuodon oireeni voisivat olla psyykkistä "kipuilua", koska olen kipukroonikko ja sairastin vakavaa toistuvaa masennusta pitkälti sen seurauksena. 

Hän joutui vaatimaan ensihoitajia viemään minut sairaalaan ja sanoi heille, että minulla ei ole ollut koskaan ennen noin rajuja oireita. Minä en voinut muodostaa pitkiä lauseita, joten en voinut itse vaatia pääsyä Jyväskylän keskussairaalaan. Lisäksi pääkipu oli niin voimakasta, että pystyin lähinnä vain huutamaan apua ja olin välillä tajunnan rajamailla.

Mikä tilanne aivoissani/päässäni on nyt? Voiko aivoverenvuoto uusiutua? 

Olen päässyt jo kaikkein kriittisimpien aikojen yli, mutta koska minulle voi sukurasitteen takia tulla uusia aneyrysmoja eli tukkeumia, niin pääni kontrollikuvataan säännöllisesti. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että päässäni on jo uusi aneyrysma, mutta se on ollut tähän asti vielä niin pieni ettei puhkeamisvaaraa ole ollut. Vaara kuitenkin voi lisääntyä, joten minulla on syksyllä päänkontrollikuvaus. Se tietenkin mietityttää ja jännittää kovasti. Joten päivä kerrallaan mennään eteenpäin tiedostaen vahvasti elämän rajallisuuden. 

Kun on jo kerran käynyt lähellä kuolemaa, niin sitä kokee elävänsä "jatkoajalla" eikä ota enää mitään itsestäänselvyytenä! Kiitollisuus valtaa mielen jokaisesta uudesta aamusta ja juuri nyt koen eläväni yhtä elämäni parhaista ajanjaksoista. Olen saanut kasvatettua pojat jo melkein aikuisiksi, kun nuorimmainenkin saavuttaa vuoden päästä täysi-ikäisyyden. Lapsillani on asiat hyvin ja se on minulle tärkeintä! Voin olla heistä erittäin ylpeä sekä myös hieman itsestäni, että olen voinut antaa heille monia hyviä "eväitä elämään" sairauksistani huolimatta.


Ps. Jatkossa blogipostauksia tulee tiukempaan eli noin 1-2 postausta kuukaudessa! Koska elän nyt vihdoinkin sellaista hyvää ja seesteisempää elämänvaihetta, jolloin minulla riittää voimia ja aikaa alkaa kirjoittamaan blogia paljon aiempaa säännöllisemmin! Enää ei siis tule jopa parin kuukauden mittaisia taukoja, vaan julkaisen jatkossa 1-2 postausta kuukaudessa:) 

Muistakaa myös blogini somekanavat, joiden kautta saatte ilmoitukset heti, kun uusi postaus on luettavissa (kuvaikonit niihin ja linkit löytyy blogini oikeasta yläkulmasta, joita painamalla pääsette suoraan niihin) Be löytyvät kyllä myös blogin nimellä suoraan Instagramista ja Facebookissa. Julkaisen niissä myös useamman kerran viikossa lyhyitä kirjoituksia, kuvia ja kuulumisia. Keskustelu ja tutustuminen on siellä myöskin helpompaa, joten tervetuloa mukaan! Olisi ihana tutustua mahdollisimman moniin teistä lukijoistani:) 

Rakkaudella, Anne

ÄÄRIRAJOILLA

*Myday 7.9.2018

Minun oli ensin tarkoitus jatkaa kolmen postauksen sarjaa kipujeni syistä lantionalueellani, mutta minulle on tapahtunut niin paljon elämässä viimeisten viikkojen aikana, että haluan ensin kertoa teille jotain siitä. Toisekseen näin ison stressin keskellä keskittymiskykyni ei riitä nyt kuin tähän ensimmäiseen "Myday"-postaukseeni. Tästä ei kuitenkaan tule ehkä ihan perinteinen myday-postaus siinä mielessä, että kertoisin mitä päivän aikana on tapahtunut. Sen sijaan kerron, mitkä ovat fiilikseni viime aikojen tapahtumista.

Mitä oikein on tapahtunut?

Aivan kuin kovissa kroonisissa kivuissa ei olisi tarpeeksi, niin elämä on viskellyt taas taivaalta päälleni ja tielleni kunnon kivimöhkäleitä elämänpolulla tallaamistani vaikeuttamaan!

Minulla on elämässäni (jälleen kerran) paljon stressiä, ahdistusta ja jopa kuolemanpelkoa. Miksi?

Kaksi suurinta stressitekijää ja muutosta elämässäni tällä hetkellä ovat ero avomieheni Teron kanssa ja vakavan hengenvaarallisen sairauteni uusiutumisriskin kohoaminen entisestään. Kyse on siis todella isoista kuormittavista tekijöistä elämässäni.

Aloitan kertomalla vakavasta sairaudestani. Sain siis kesällä 2017 yhtäkkiä aivoverenvuodon ja sen leikkauskomplikaationa aivoinfarktin. Se oli todella traumaattinen kokemus ja ensimmäinen kerta elämässäni, kun kävin lähellä kuolemaa ja vakavampaa vammautumista.

Aivoverenvuodon uusiutumisen pelko varjostaa elämääni kroonisten kipujen lisäksi.

Minulla on sukurasite aneurysmaan eli pullistumaan aivojen verisuonissa, mikä voi sitten puhjetessaan aiheuttaa aivoverenvuodon. Minulla puhkesi toissa kesänä päässäni tuollainen aneyrysma. Minulla ei ollut ennestään mitään tietoa tai oireita päässäni olleesta aneyrysmasta. En siis tiedä kauanko se oli ollut siellä. Kaksi sukulaista isäni puolelta on menehtynyt aneyrysman aiheuttamaan aivoverenvuotoon, surullista kyllä...

Aion tehdä aivoverenvuotokokemuksestani, sen jättämistä jäljistä toimintakykyyni ja tuntemuksista tuon rankan kokemuksen jälkeen ihan oman postauksen tai parikin. Siksi en avaa asiaa tässä sen enempää vielä. Mutta olen onnekas, että selvisin siitä hengissä ja ilman suurempaa vammautumista tai ongelmia. Pienempiä jälkiä se kyllä jätti toimintakykyyni melkolailla, mutta siitä sitten lisää toisessa postauksessa.

Olen onnekas ja äärimmäisen kiitollinen selviydyttäni aivoverenvuodosta, mutta kuolemanpelko on usein läsnä.  (Kuva: Anna-Leena Miettinen)

Huonoja muutoksia aivokuvissa

Minulla on jo kerran sairastetun aivoverenvuodon, sukurasitteen ja tupakoimisen takia suurentunut riski saada aneyrysma ja aivoverenvuoto uudestaan. Sorruin aloittamaan pikkuhiljaa tupakoimisen uudestaan sairaalasta kotiuduttuani.

Hyvä asia on se, että selvisin sen "hankalimman" uusiutumisriskin yli eli ensimmäisen vuoden läpi. Huono asia on se, että kevään angiografian eli verisuonten varjoainekuvauksen tulokset olivat huonohkot ja uusiutumisriski on taas kasvanut.

Sain puhelun neurokirurgilta kuvien tuloksista vasta viikko sitten ja menin aivan shokkiin. Siellä näkyy siis jotain muutoksia, mitä nyt tarkasti seurataan ja se viittaa uusiutumisriskin kohoamiseen. Lokakuussa on seuraava magneettikuvaus ja jos muutokset ovat jatkaneet kasvuaan, niin tehdään heti pian angiografia. Sen jälkeen pohditaan, mitä jatkossa tapahtuu/tehdään.

Yritys ja aikoimus lopettaa tupakoiminen

Kamalan stressin lisäksi neurokirurgin puhelinsoitto aiheutti kauhean kovan paineen onnistua lopettamaan tupakointi aikomustani nopeammassa tahdissa, jotta siltä osin edes uusitumisriski pienenisi. Sitä voi kuvitella helposti ilman vastaavaa kokemusta, että tottakai sitä lopettaisi tupakoinnin seinään tuollaisen tiedon jälkeen, mutta voin luvata ettei se ole kaikkien kohdalla ihan niin yksinkertaista.

Olen niin tapariippuvainen tupakoimisesta ja polttanut avioerostani lähtien eli vuosien ajan, joten tämä on minulle äärimmäisen vaikeaa. Lisäksi on aivan eri asia olla elämänsä kunnossa ja terveenä lopettamassa tupakointia, kuin kovista kivuista kärsivänä, masentuneena ja äärimmäisen stressaantuneena. 

Minä en voi lähteä juoksulenkille, kun tekee mieli tupakkaa. En voi käydä töissä, missä puolet päivästä jo hurahtaisi ilman tupakoimista. En saa nukkua öisin, jolloin ihmiset yleensä nukkuvat ja tupakoijat ovat polttamatta. En voi tehdä kotihommia raivon vimmassa, kun tekee mieli tupakkaa. Tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Mutta minulla on kova halu kaiken keskellä onnistua tupakoinnin lopettamisessa. Sotasuunnitelmani on vähentää ensin tupakoimista (mikä onkin jo hyvällä mallilla) ja löytää uusia tapoja elää ja olla ilman tupakkaa ja sitten nikotiinikorvaustuotteiden avulla lopettaa se kokonaan. Mutta voin sanoa, että tämän kaiken keskellä, on tämäkin melkoinen stressinaihe. Kaikki se pelko, syyllisyys, riippuvuus, ahdistus, masennus jne. iskee välilllä niin kovaa, että tekisi mieli heittää "hanskat tiskiin" ja vain luovuttaa.

Lisäksi, kun ei ole takeita siitä, että aivoverenvuoto ei uusisi vaikka lopettaisin tupakoinnin. Vaikka tottakai se pienentäisi uusiutumisriskiä ja se on yritettävä pitää vaan mielessä muiden ajatusten sijaan. Kerron varmasti blogissani myöhemmin lisää, kuinka projekti etenee, mitkä keinot minua ovat auttaneet tupakoinnin vähentämisessä sekä myöhemmin lopettamisessa jne. Käytän KUN sanaa jossittelun sijaan, koska aion onnistua!

Minä pidän jo sitä voittona, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti halua ja uskoa siihen, että onnistun tupakoinnin lopettamisessa. Aikaisemmin minulla ei oikein riittänyt haluakaan saatika uskoa, että ikikuunapäivänä voisin onnistua lopettamaan! Eräänlainen erävoitto siis jo tämäkin asenteenmuutos ja usko onnistumismahdollisuuksiinsa sotasuunnitelmansa avulla.

Esimerkillinen(kö) ero ?

Seuraavaksi jaan jotain avoerosta Teron kanssa. Sen verran siis, mitä tässä julkisesti voin ja haluan jakaa. 

Olimme yhdessä neljä vuotta kokien sinä aikana monenlaisia vaiheita ja muutoksia aina aivoverenvuodosta paikkakunnnan vaihtoon ja koiran hankkimiseen asti.

Eropäätöksemme oli yhteinen ja pitkän harkinnan tulos. Olemme kokeneet jo pitkään olevamme kuin "kämppiksiä" emmekä niinkään pariskunta. Olemme liian erilaisia ihmisiä emmekä löytäneet keinoja ja tahtotilaa riittävästi saadaksemme yhteiseloamme toimimaan. Siihen vaikutti myös se, että alkuihastus muuttui pelkäksi välittämiseksi ja ystävyydeksi rakastumisen ja rakastamisen sijaan.

Tästä erosta on mahdollisuus tulla elämäni "helpoin" ero (jos nyt erot voivat koskaan olla "helppoja"). Tunnetasolla tämä on ainakin helpoin tähän astisista erokokemuksistani, vaikka toki olen pettynyt ja harmissani etten vieläkään löytänyt/saanut sitä loppuelämän kestävää parisuhdetta. Se on kuitenkin ollut yksi elämäni suurimmista toiveista ja haaveista.

Meillä on kotona tällä hetkellä parempi ilmapiiri, kuin parisuhteessa viime kuukausien aikana. Lapseni ovat ottaneet eropäätöksen ihan hyvin. Olemme Teron kanssa painottaneet heille, että olemme edelleen Teron kanssa ystäviä, meillä on yhteinen koira eikä hän häviä meidän elämästämme. Tero on edelleen pojille tärkeä aikuinen ihminen, jolta he voivat tarvittaessa pyytää apua.

Käytännöntasolla ero tulee puolestaan aiheuttamaan harmaita hiuksia enemmän. Minua jännittää muuttaa pitkästä aikaa yksin asumaan ja kaiken lisäksi vakavan sairauden läpikäyneenä, kipukroonikkona ja lähes päivittäin muiden apua tarvitsevana ihmisenä.

Minua harmittaa ylipäätään koko muutto, koska nykyinen asunto ympäristöineen on paras, missä olen koskaan asunut. Minulla vaan ei ole varaa jäädä tähän kaksioon yksin asumaan. Se harmittaa minua älyttömän paljon! Terolla työssäkäyvänä sen sijaan riittää tähän varat, joten hän jää tänne asumaan. Onneksi kuitenkin edes toinen meistä voi jäädä tähän kivaan kotiin ja ympäristöön asumaan.

Minua mietityttää myös se, että budjettini riittää vain yksiöön tai todella pieneen ja edulliseen kaksioon. Murehdin jääkö poikien yöpymiset luonani lähes kokonaan pienen asuntoni vuoksi. Toisaalta he kasvavat ja itsenäistyvät koko ajan ja nuoruus saattaa tuoda  mukanaan vaiheita, jolloin meidän näkemiset vähenisi joka tapauksessa.
 
Nemi on minun ja Teron yhteinen koira, mutta muuttaa minun kanssani, koska olen sen kouluttanut enimmmäkseen itse ja minulla on työkyvyttömänä paljon enemmän aikaa Nemille. Mutta koska en kykene käyttämämään Nemiä pidemmillä lenkeillä illman avustajia ja pyörätuolia, niin Tero huolehtii jatkossakin Nemin ulkoiluttamisesta enimmäkseen. Sovimme nämä asia jo ennen koiranhankintaa pohtien, miten toimisimme, jos jostain syystä joskus eroaisimme.

Miten tästä eteenpäin?

Elämäni ei ole ollut koskaan helppoa. Olen kokenut sen aikana paljon stressaavia asioita, kriisejä, sairautta ja kärsimystä. Toki olen kokenut myös hyviä asioita ja hetkittäin hiukan helpompia ajanjaksoja.

Vaikka minulla on nyt taas paljon stressiä elämässä ja käyn läpi vaikeita tunteita ja etenkin ahdistusta ja pelkoa, niin uskon siihen, että tästäkin selvitään. Olenhan selvinnyt tännekin asti ja niin monista vaikeista tilanteista ja jopa vuosista. 

Teen aktiivisesti töitä käsitelläkseni asioita ja kyetäkseni hyväksymään tapahtuneet osaksi elämääni. Jos minusta alkaa tuntua etten selviydy näistä ominneuvoin ja läheisteni tuella, niin hakeudun ammattiauttajan luokse. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pärjään vielä ainakin näin.

Olen jo edistynyt valtavan paljon viime päivien aikana. Eroprosessointi on jäänyt kyllä vähemmälle kuolemanpelon tunteiden ja tupakoinnin vähentämisen ja siitä aiheutuneen stressin takia. Toisaalta olin sitä ehtinyt prosessoida jo paljon ennen varsinaista eropäätöstä. 

Tilannetta helpottaa se, että olemme Teron kanssa ystäviä ja meillä on kotona hyvä ilmapiiri. Minulla ei ole mikään kiire muuttaa ja saan etsiä voimieni mukaan mahdollisimman hyvää kotia minulle ja Nemille. En ole laittanut vielä asuntohakemusta enkä laita luultavasti ainakaan syyskuun aikana, koska se on todella hektinen kuukausi minulle.

Kuolemanpelkoon ja ahdistukseen on auttanut se, että olen kääntänyt ajatukseni kiitollisuudeksi siitä, että olen saanut elää jo 36-vuotiaaksi ja toivottavasti vielä "riittävän" pitkään. Sen sijaan, että velloisin koko ajan pelossa sen suhteen loppuuko aikani täällä "liian lyhyeen". Olen myös miettinyt sitä, että kuolema on meidän kaikkien kohtalomme täällä. Kukaan meistä ei tiedä kauanko aikaa on jäljellä. 

Yritän elää kuin "viimeistä päivää" ja tässä hetkessä tehden itselleni merkityksellisiä asioita, osoittaen rakkautta ja välittämistä muille ihmisille ja auttaen kanssaihmisiä mahdollisuuksien mukaan, kuitenkaan itseänikään unohtamatta. Jatkan siis elämääni kuten tähänkin asti, mutta ehkä vielä enemmän tietoisena monista asioista.

Rakkaudella, Anne