KIPUKROONIKKOKIN TARVITSEE MIELESTÄNI UNELMIA!

Miksi kipukroonikkokin tarvitsee mielestäni unelmia? Mielestäni kaikki tarvitsevat unelmia. Jotkut kipukroonikoista ovat sairastuneet jo nuorena eivätkä ole pystyneet "elämään täysillä" ja toteuttamaan entisiä unelmiaan. Osa on joutunut jo aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle ja pois työelämästä. Osalla on myös toiminta- ja liikuntakyky laskenut muutenkin merkittävästi.

Monilla kipukroonikoilla elämä jakautuu kahteen osaan: on elämä ennen ja jälkeen kipujen. (Poikkeuksena on kipukroonikot, jotka ovat sairastuneet jo pienenä lapsena.) Heistä saattaa tuntua, että elämä on jäänyt jotenkin "kesken" tai elämättä "täysillä" kipujen olemassaolon aikana. Mikä pahinta, heistä saattaa tuntua, että elämä on mennyt kipujen ajalta hukkaan.

Siksi onkin tärkeää, että myös kipukroonikko kykenisi unelmoimaan kivuistaan huolimatta ja kulkemaan niitä kohti. Jokaisen on tärkeää kokea "elävänsä täysillä" ja merkityksellistä elämää. Elämän tulisi olla muutakin, kuin pelkkää selviytymistä.

Päivitä unelmasi realistiseksi

En sano sitä, etteikö saisi unelmoida suuria tai lähes mahdottomia, mutta voi olla, että kipukroonikkona sinun kannattaa päivittää entiset unelmat realistisemmiksi. Kipukroonikon elämä saattaa olla muutenkin ollut yhtä luopumisen tuskaa, joten ei ole tarpeen aiheuttaa lisää pettymyksiä itselleen. 

Pohdi, oletko iän ja kipujen myötä muuttunut ja, että haluaisitko edes enää samoja asioita, kuin ennen. Jos haluat, niin pohdi, olisiko realistista odottaa, että jollain keinoin voisit saavuttaa joskus unelmasi. Voisitko saavuttaa edes osan/osia unelmastasi, vaikka hieman eri tavalla, kuin olit aiemmin suunnitellut? 

Oma prosessini unelmien päivittämiseksi/muuttamiseksi

Nuorena tyttönä unelmoin "maailman pelastamisesta" ja etenkin lasten ja nuorten auttamisesta, jotka olivat lähellä sydäntäni. Teinkin muutamaan otteeseen vapaaehtoistyötä Venäjällä köyhien ja vaikeissa olosuhteissa kasvaneiden lasten ja nuorten parissa.

Vapaaehtoistyö kuitenkin jäi, koska minusta tuli jo nuorena äiti. Halusin keskittyä kasvattamaan hyvin omat lapseni. Muiden painostuksesta huolimatta, päätin jäädä kotiäidiksi yli neljän vuoden ajaksi. 

Olisin ollut hieman pidempäänkin kotiäitinä, mutta koin vaikean avioeron lasteni isästä ja ajattelin, että opiskelemaan lähtö ja poikien laittaminen päiväkotiin hieman suunniteltua aikaisemmin, tekisi minulle ja lapsilleni hyvää siinä tilanteessa. Lisäksi se nopeuttaisi taloudellisen vakauden saavuttamista.

Niimpä lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi, mikä tuntui kutsumusammatilta. Haaveenani oli päästä edelleen töihin lasten ja nuorten pariin, mutta koska olin itse hyvin nuori, omat lapseni olivat pieniä ja vanhusten parissa oli tarjolla enemmän töitä, niin päätin opiskella ensiksi kuntoutuksen koulutusohjelman. Ajattelin, että voisin myöhemmin poikien ollessa isompia, kouluttautua lasten ja nuorten puolelle ja hakeutua töihin unelmapaikkaani lastenkotiin.

Kroppani ei kuitenkaan kauaa kestänyt töissä vanhusten parissa, vaan kipuni pahenivat radikaalisti. Niimpä päätin jatkokouluttautua sosionomiksi ja pyrkiä  fyysisesti kevyempiin töihin. Haaveissani oli edelleen päästä töihin erityislasten-ja nuorten pariin esim. lastenkotiin tai vastaavaan.

Rakastin koulua yli kaiken ja ihmeekseni sain loistavia arvosanoja ammattikorkeakoulussa sekä elämäni parhaimman todistuksen ensimmäisen puolen vuoden aikana. Kivut eivät kuitenkaan antaneet "armoa", vaan jouduin keskeyttämään opinnot toistaiseksi. Toivoin kovasti voivani jatkaa opintoja myöhemmin, mikäli kipuihini löydettäisiin apua.

Byrokratian koukeroiden takia jouduin kuitenkin lopulta tilanteeseen, missä minun oli irtisanouduttava koulun kirjoilta tai en olisi saanut minkäänlaista toimeentuloa. Se oli todella kova paikka, mutta luopumisen tuska unelmista ei loppunut sillä erää siihen. Nimittäin tuolloin samaan aikaan minulle tuli ero pitkästä parisuhteesta ja jouduin luopumaan silloisesta kaikkein suurimmasta unelmastani, mutta kerron siitä lisää postauksen loppupuolella.

Sen jälkeen tunsin olevani aivan hukassa ja peloissani tulevaisuudestani, koska sairaslomani vaan jatkui ja jatkui. Minusta tuntui jälleen kerran siltä, että kivut veivät elämästäni vaan asioita toisensa perään ja elämä oli yhtä luopumisen tuskaa.

Terveydenhuolto oli "helisemässä" yhä huononevan kiputilanteeni ja toimintakykyni kanssa, mutta kukaan ei olisi halunnut ottaa tilanteesta "koppia" ja täyttä vastuuta. Vaivuin elämäni pahimpaan masennukseen ja jouduin psykiatrian osastolle pidemmäksi aikaa. Kokemuksesta ja siitä, kuinka masennuksesta selvisin voit lukea lisää täältä- "En halunnut kuolla, mutta en olisi halunnut myöskään elää!"

Masennuksesta paranimisestani lukee em.postauksessa, joten hyppään suoraan siihen hetkeen, kun päätin monen vuoden luopumisen tuskan jälkeen päivittää haaveeni ja unelmani sekä lähteä rohkeasti niitä kohti.

Ensimmäinen askel oli osallistumiseni ilmaiselle verkkokurssille, missä käytiin kirjoittaen läpi omaa elämää, selvitettiin itselleen "kuka minä olen ja mitä minä haluan". Ymmärsin, että minulla oli vielä paljon annettavaa kivuista ja toimintakyvyn rajoituksista huolimatta. Tiesin, että työkykyni olisi mennyttä ja sitä myöten tietyt unelmani, mutta aloin pohtimaan oliko minulla ollut muitakin pienempiä haaveita ja ennen kaikkea, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, mihin voinnillani vielä pystyisin.

Olen joutunut luopumaan kipujen takia monista asioista. Hyväksyttäni kovat kivut osaksi loppuelämääni ja "päivitettyä" unelmiani ja haaveitani, olen kulkenut niitä kohti ja saanut menetettyjen asioiden tilalle paljon hyvää.

 

Muistin, että olin aina halunnut koiran "vielä jonain päivänä" ja tajusin, että juuri silloin oli aika toteuttaa se unelma. Eräs ilmoitus "kolahti suoraan sydämeeni" ja laitoin omistajalle heti viestiä. Hän kuitenkin sanoi, että kaikki pennut olivat jo varattuja. Niimpä katselin muita ilmoituksia, mutta en millään päässyt yli siitä, kuinka aiempi ilmoitus oli minua säväyttänyt. Päätinkin ottaa heihin uudestaan yhteyttä. 

Sinnikkyys palkittiin, nimittäin he kertoivat kahden pennun olevankin vapaana. Niimpä lähdin pikimmiten pentuja katsomaan ja valitsin Nemin kahdesta vapaana olevasta pennusta uudeksi perheenjäseneksi. Ensimmäisen vuoden keskityin täysillä Nemin kouluttamiseen kelpo koiraksi.

Kirjoituskurssin myötä muistin myös erään toisen unelmani eli kirjoittamisen ja niiden julkaisemisen jossain muodossa. Sainkin sitten idean perustaa tämän blogin. Bloggaaminen on antanut minulle niin paljon! Minusta on tuntunut, että olen saanut käännettyä ikävät kipuni joksikin hyväksi. Olen nimittäin saanut paljon viestejä siitä, kuinka teksteistäni on saatu samaistumispintaa ja vertaistukea. Toisaalta taas terveet ihmiset ovat saaneet niistä uutta tietoa ja ajateltavaa, että terveydestään kannattaa olla kiitollinen.

Joskus on hyväkin asia, ettemme saa kaikkea, mistä olemme unelmoineet!

En olisi joitakin vuosia sitten uskonut ajattelevani vielä joskus näin, mutta joskus voi olla loppujen lopuksi ihan hyväkin asia, ettemme saa kaikkea, mistä olemme haaveilleet tai unelmoineet. Minulla on omakohtainenkin kokemus asiasta. 

Nimittäin kuten jo aiemmin mainitsin, niin olin ollut pitkään parisuhteessa erään miehen kanssa, jolla ei ollut omia lapsia. Hänellä oli kuitenkin haaveissa saada oma lapsi jonain päivänä. Se oli hänen suurin unelmansa. Vointini ja toimintakykyni huononnuttua huononemistaan ja terveydenhuollon keinottomuuden kanssa tilanteeni suhteen, aloimme ymmärtää, että suuri unelmani saada kolmas lapsi silloisen miesystäväni kanssa ei tulisi toteutumaan. Kroppani ei olisi mitenkään kestänyt kolmatta raskautta ja synnytystä. Ja vaikka kipuni oltaisiin saatu jollain taikatempulla pois ilman lääkitystä, niin emme olisi voineet ottaa sitä riskiä, että kivut olisivat palanneet synnytyksen myötä (mistä ne alunperin alkoivatkin).

Niimpä jouduimme hyvin vaikean päätöksen eteen. Pohdittuamme asiaa pidemmän ajan ja vuodatettuamme monia kyyneleitä, päätimme erota. Kannustin exääni kulkemaan kohti omaa unelmaansa saada lapsi jonain päivänä, koska tiesin, kuinka tärkeä asia se oli hänelle. Päätin tehdä niin, vaikka minuun sattuikin aivan helvetisti.

Tänä päivänä hän onkin onnellinen pienen pojan isä ja en voisi olla iloisempi hänen puolestaan! Minullakin on asiat hyvin: ihana mies, isot pojat ja "karvainen vauva" nimeltään Nemi. Mielelläni olen nyt vaarattu nainen, koiran "mamma", isojen lasten äiti, vietän sitä kuuluisaa "omaa aikaa" (mistä pienten lasten vanhempana haaveilin) ja toteutan muita unelmiani.

Vaikka ero ja unelmasta luopuminen saada kolmas lapsi tuntui silloin maailman lopulta, niin olen jälkikäteen miettinyt, että ehkä se oli ihan hyvä ettei unelmani toteutunutkaan. Nimittäin molemmat lapseni ovat nyt jo isoja (19- ja 17-vuotiaat) ja minulla on aikaa keskittyä omiin juttuihin. En olisi välttämättä jaksanut "aloittaa alusta" pienen lapsen kanssa ja nyt olenkin erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Enkä olisi todellakaan voinut huolehtia pienestä lapsesta tällaisessa kunnossa, missä olen viime vuodet ollut!

Joten loppuyhteenvetona voisin sanoa, että joskus on ihan hyvä, että emme saakaan kaikkea haluamaamme ja hyvinkin vaikeat asiat voivat kääntyä myöhemmin hyväksi! Onko teille käynyt koskaan niin, että olette joutuneet luopumaan jostain unelmastanne ja huomanneet myöhemmin, että se olikin ihan hyvä juttu ja saitte tilalle kenties jotain vielä parempaa?

Mitä odotan tulevaisuudelta?

Aion jatkaa unelmointia ja niitä kohti kulkemista, koska ne "pitävät minut liikkeessä", iloisena ja toiveikkaana! Tällä hetkellä suurin ja tavallaan akuutein unelmani on saavuttaa taloudellinen vakaus sairauksistani ja työkyvyttömyyseläkkeellä olostani huolimatta. Haluan päästä pois velkakierteestä ja saavuttaa sellaisen taloudellisen turvan, että en tarvitsisi ottaa enää velkaa ja pystyisin maksamaan normaalielämisen kulut ja silti tekemään edes joskus pieniä hankintoja velkaantumatta. Toivoisin voivani myös tulevaisuudessa välillä auttaa vähävaraisia ihmisiä, ketkä ovat samassa tilanteessa, kuin minä nyt.

En ole vielä varma keinoista, millä taloudellisen vakauden aion saavuttaa, mutta jos saisin itse valita, niin haluaisin bloggaajaksi lehtiportaaliin töihin ja tienata sitä kautta lisätuloja eläkkeen päälle. Se on kuitenkin todella vaikeasti saavutettava unelma, joten olen avoin myös muille vaihtoehdoille.

Tämä prosessi on ollut henkisesti ja osittain fyysisestikin todella raskasta, koska olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt joka päivä lujasti töitä saavuttaakseni taloudellisen vakauden ja välillä se on tuntunut toivottomalta, kun oikein mikään ei ole tuottanut tulosta.

Olen yrittänyt vaikka millaisia keinoja ja ideoita, kuten bloggaamista, verkkokauppaa, kirjan kirjoittamista Amazon kindle:een myyntiin, työpaikkojen hakemista kotoa käsin tehtäviin töihin sekä laittanut työnhakuilmoituksen sosiaaliseen mediaan. Noiden lisäksi olen opiskellut monista eri keinoista tienata rahaa kotoa käsin.

Voin sanoa, että se ei ole ollut helppoa tällä voinnilla! Välillä oloni on todella epätoivoinen ja välillä taas olen saanut pientä toivoa jonkun idean myötä. En kuitenkaan aio luovuttaa. Se ei ole oikeastaan vaihtoehto, mikäli meinaan saada velat maksettua ja elätettyä itseni. Muutoin olen vaarassa menettää lopulta luottotiedot tai kodin.

Olenkin kirjoittanut joskus aiemmin postauksen kipukroonikon köyhyydestä, mutta tilanteeni on paljon pahentunut siitä. Postauksen voi lukea täältä:Miltä kipukroonikon köyhyys tuntuu Suomessa?

Mutta periksi ei anneta! Vielä minä nousen täältä ja sitten kirjoitan teille postauksen siitä, kuinka minä sen oikein tein;) 

Muita unelmiani on jatkaa kirjoittamista eri muodoissaan ja julkaista joskus kirja jonkin suomalaisen kustantamon kustantamana. Kokemusasiantuntijuus kiehtoo myös. 

Millaisia unelmia teillä on? Oletteko jo saavuttaneet joitain unelmianne, isompia tai pienempiä? Laittakaa ihmeessä kommenttikentässä kommenttia! Mennään kohti unelmia:)

Rakkaudella, Anne

PARISUHTEEN PÄÄTTYMINEN JA PIKAINEN MUUTTO KESKI-SUOMEEN!

Minulle on tapahtunut taas paljon sitten viime postauksen, mutta milloinkas minun elämässäni ei sattuisi ja tapahtuisi? Ja, jos ei tapahdu, niin SATTUU ainakin! Maalla asuminen ja yhteiselo Pasin kanssa ei onnistunutkaan, joten parisuhteemme päättyi ja muutin pois. Voin sanoa, ettei ollut helppoa tehdä päätöstä lähteä sairaana ja rahattomana muuttamaan jälleen, mutta en halunnut jäädä parisuhteeseen ja paikkaan, missä minun ei ollut hyvä olla.

Erotilanteessa kumppanin luota pois muuttaessa KELA laskee entisen avopuolison tulot mukaan toimentulotukihakemukseen, joten arvelin etten olisi saanut taaskaan muuttoavustusta tai takuuvuokrarahoja sitä kautta. Joten minun täytyi lainata takuuvuokrarahat tuttavaltani pitkällä takaisinmaksuajalla. Taloustilanteeni on tällä hetkellä vaikein koskaan. Köyhyydestä kipukroonikon silmin voitte lukea tästä postauksesta "MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?". (mutta taloustilanteeni on tosiaan vielä nyt, kuin tuolloin.

Parisuhteen päättymisen syyt

En halua kertoa julkisesti kaikista parisuhteen päättymiseen johtaneista syistä (minun näkökulmastani), mutta maallemuuton jälkeen en kotiutunutkaan silloiseen asuinpaikkaani, vaikka maalla-asuminen oli ollut jo pitkään haaveissani. Nimittäin se oli sairaana paljon raskaampaa, kuin olin kuvitellut mielessäni. Minua vaivasi myös outo tunne etten ollutkaan oikeassa paikassa. Ymmärsin kyllä syyt siihen vasta kunnolla muuton jälkeen!

Kun yritimme yhteiseloa Pasin kanssa saman katon alla, se ollutkaan sellaista, kuin olimme kuvitelleet. Meillä oli paljon sopeutumisvaikeuksia uuteen tilanteeseen puolin ja toisin, vaikkakin eri syistä. Minun mielestäni maalla asuminen ei ollutkaan aivan sellaista, kuin olin kuvitellut ja en osannut aavistaa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan perhettä,poikia, ystäviä ja jotain entisestä elämästäni. Puhuin kyllä paljon puhelimessa rakkaiden kanssa, mutta ei se riittänytkään minulle. Pasilla puolestaan oli sopeutumisvaikeuksia muista omista syistä johtuen.

Kiireisessä ja raskaassa arjessa sekä minun kärsiessäni pahasti yksinäisyydestä, aloimme riidellä paljon. Arjen tulo suhteeseen ei minua haitannut (kaikissa parisuhteissahan se tulee jossain vaiheessa), mutta se kyllä haittasi, että osasimme jotenkin todenteolla ärsyttää toisiamme. Riitelymme oli kaikkea muuta, kuin "ilmaa puhdistavaa" ja rakentavaa. En ole ennen uskonut horoskooppeihin, mutta tuon kokemuksen jälkeen voisin jopa uskoa. Nimittäin kaksi oinasta ei oikein sovi yhteen, vaan se menee helposti "sarvien kolisteluksi"!

Kumppanin krooniset kivut ja avuntarve hankaloittavat usein osaltaan parisuhdetta, mutta meidän tapauksessa se ei ollut niinkään ongelma. Pasi suhtautui alusta lähtien hyvin siihen, että olen kipukroonikko ja hän näki minusta parhaiten sen, mikä milloinkin oli vointini ja osasi suhteuttaa omaa toimintaansa siihen. Siitä olen myös hänelle kiitollinen ettei hän koskaan haukkunut minua tai syyllistänyt siitä, että olen kipukroonikko ja työkyvytön. Eikä kenenkään pitäisi sellaiseen haukkumiseen ja syyttelyyn suostuakaan, mutta tiedän joillekin kipukroonikoille niin käyneen.

Mitä minulle kuuluu nyt ja missä asumme Nemin kanssa?

Minulla kävi todella hyvä tuuri, koska löysin aivan ihanan "heti vapautuvan" kodin minulle ja Nemille reilu kuukausi sitten! Se on iso saunallinen rivitaloyksiö ja kaiken lisäksi päätyasunto. Etu- ja takapihaa koristavat hienot terassit. Alue on rauhallista ja asunto sijaitsee päättyvän pienen autotien päässä, joten ohikulkuliikennettäkään ei ole. Asunnon pohjapiirustus on todella hyvä ja se tuntuu enemmän kaksiolta, kuin yksiöltä.

Asun suht rauhallisella alueella, missä on enimmäkseen kivoja ja puheliaita naapureita, keiden kanssa voi ulkona jutella turvavälin muistaen näin korona-aikana. Olen löytänyt lähistöltä jo yhden ystävänkin ja Nemi on saanut koirakavereita. Lisäksi paikkakunnalla asuu vanhempani ja veljeni. Toinen siskoni käy vanhempieni luona melkein joka viikonloppu ja toinen sisko parin kuukauden välein. Pojat tulevat paljon mieluummin tänne minua tapaamaan, koska voivat samalla nähdä sukulaisiaan minun puolelta.

Ainut miinuspuoli on se, että luontoa ei juurikaan ole minun kävelymatkan eli 500 metrin päässä yhtä pientä "metsälänttiä" lukuunottamatta. Onneksi kuitenkin avustajan kanssa pääsemme pyörätuolilla kilometrin päässä sijaitsevalle kauniille metsä-ja ranta-alueelle. Plussaa on myös se, että täällä on hylätty jääkiekkokaukalo, missä voi sopia koiratreffejä. Palvelut sijaitsevat kahden kilometrin päässä eli eivät ole kaukana.

Minä poseeraamassa uuden kodin takapihalla.

Kotiuduimme tänne Nemin kanssa jo parissa päivässä, toisin kuin edellisessä asuinpaikassamme, minne en kotiutunut kolmessa kuukaudessakaan. Nemi kyllä sopeutui maallekin hyvin, mutta kyllä hän selvästi nauttii koirakontaktien lisääntymisestä ja siitä, että pihamaata voi vahtia enemmän, kun on paljon enemmän "äksöniä"! Nemi on kuitenkin ehkä mielestäni nauttinut enemmän olostaan täällä, kuin maalla. Toki se varmasti aistii myös minun sisäisen rauhan ja onnellisuuden nykytilanteesta.

Olen muuton jälkeen panostanut entistä enemmän Nemin koulutukseen, koska asuimme yhteensä kolme vuotta syrjemmässä, missä ei tullut juurikaan vastaan koiria ja paljon vähemmän ihmisiäkin. Olemme siis kerranneet sosiaalisia taitoja etenkin suhteessa muihin koiriin, mutta hyvin ne taidot näyttäisivät onneksi olevan tallella. Nemiä, kun on sosiaalistettu pentuna todella hyvin. Ensi alkuun Nemi otti arvatenkin "liian vakavasti" pihan vahtimisen ja haukkui aivan kaikelle, mutta koulutuksen ja totuttelun avulla se nykyään haukkuu ja ilmoittaa enää tuntemattomista, kuten haluaisin asian olevankin.

Mitä opin itsestäni kokemuksen myötä?

Moni on sanonut ja "jossitellut" minulle, että "Kumpa et olisi muuttanut sinne korpeen laisinkaan!" tai "Minähän varoitin ettei kannattaisi muuttaa miehen takia toiselle paikkakunnalle!" jne. Jossitteluun voisin itsekin helposti sortua, mutta mitä se hyödyttäisi? Mieluummin otan tämän kokemuksena, mistä yritän oppia ja kääntää tämänkin asian "voitoksi" ja joksikin hyväksi elämässäni (niinkuin näyttääkin jo käyneen).


En halua jakaa julkisesti ihan kaikkea, mitä tästä olen oppinut, mutta opin mm. sen, että minun "maalle muutto"- haaveeni eivät olleet realistisia. Se ei oikein sovi minulle nykyisessä voinnissani, eikä vointini tule tästä todennäköisesti ainakaan parantumaan radikaalisti. Mökkeily voisi olla sopivampi vaihtoehto ja olenkin aina tykännyt hirveästi mökkireissuista. Ikävä kyllä minulla ei ole varaa ostaa mökkiä eikä meillä ole esim. suvun omistamaa yhteistä kesäpaikkaa tms. Mutta jospa joskus pääsisin jonkun kaverin vieraaksi mökille.

Minulle oli yllätys myös se, kuinka paljon kaipasinkaan perhettä, poikia ja sosiaalista elämää, vaikka toisaalta se myös väsyttää minua ja aiheuttaa fatiikkioireita. Luulin, että minulle riittäisi puhelut ystävien ja sukulaisten kanssa. Kuvittelin, että parisuhde, Nemin läsnäolo ja maalla voinnin mukaan puuhastelu ja luonnon ihastelu olisivat ne asiat, mitä loppuelämältäni haluaisin. Luulin niiden riittävän minulle, niin etten kaipaisikaan enempää sosiaalista elämää tai mitään muuta. Toisin kuitenkin kävi.

Näin jälkikäteen ajateltuna toiseksi viimeinenkin kotini oli hieman liian "syrjässä" sosiaalista elämää ajatellen. Minua häiritsivät myös jatkuva Hornettien lentäminen ja siitä aiheutava kova meteli, koska asunto sijaisi aivan lentokentän vieressä. Mutta se oli ainoa budjetilleni sopiva asunto Kuopio-Siilinjärvi-akselilla, missä oli oma piha. Naapurustossa ei asunut oikein samanhenkistä porukkaa eikä siellä ollut Nemillekään yhtään koirakaveria. Lenkkipolut olivat huonot, koska vaihtoehtoja ei paljon ollut. Joten luulen, että olisin jossain vaiheessa muuttanut sieltä pois, vaikka se alkuun tuntui oikein kodikkaalta paremman puutteessa. Nyt vain muutto tapahtui mutkan kautta tänne, missä minun on oikeasti hyvä olla!

Ongelmia toi myös sopivan avustajan puuttuminen, koska asuimme syrjässä pienessä kylässä kaukana palveluista eikä avustajaehdokkaita ollut paljon tarjolla. Onneksi minulla oli ihana "anoppi", joka ensialkuun tuli apuun avustajakseni (mistä olen kiitollinen), mutta minusta olisi ollut mielekkäämpää palkata joku täysin ulkopuolinen henkilö. En usko, että sellainen "anoppi-miniä"-asetelma toimisi pidemmän päälle hyvin, ainakaan minun kohdallani.

Täällä sen sijaan sain todella paljon hakemuksia avustajan paikasta ilmoitettuani, joten sain valita itselleni mieluisimmat ja sopivimmat avustajat. Olen valintaani enemmän, kuin tyytyväinen! Toinen on mies ja toinen on nainen ja he molemmat ovat "pitkänlinjan" koiraihmisiä, joten meillä on paljon yhteistä ja persoonamme sopivat muutenkin oikein hyvin yksiin. Niitä asioita halusinkin painottaa entistä enemmän tällä kertaa avustajia valitessani.

Eli minulle todellakin kuuluu hyvää, otin kokemuksesta opikseni ja nautin täysillä kesästä ja elämästä koronasta huolimatta! Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä! Näin aivoverenvuodon kolmannen vuosipäivän lähestyessä tunteet ja kiitollisuus elämäni "jatkoajasta" ovat todella pinnalla. Muistakaa, että aikamme täällä on rajallinen! Tehkää asioista, mistä nautitte ja miettikää, mikä on elämässä tärkeintä. Ihanaa kesää kaikille!

Rakkaudella, Anne

MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?

Tämä on tositarina köyhyydestä suomessa, mutta tämä on vain minun tarinani. Suomessa on paljon muitakin köyhyysryhmiä, kuin työkyvyttömyyseläkeläiset, mutta keskityn tässä kirjoituksessa nyt siihen ja erityisesti omaan tarinaani.

Tämä kirjoitus on kirjoitettu pahimpaan kriisiaikaan taloudellisesti pitkään aikaan ja on osittain tunteidenpurkausta sen takia. Olen tällä hetkellä niin stressaantunut, ahdistunut ja masentunut köyhyyden takia, että se on aiheuttanut fyysisiäkin tuntemuksia. Tuntuu kuin rinnassani puristaisi joku möykky koko ajan. Minulle on tullut sen takia nukahtamisvaikeuksia. Minulla on myös masennusoireita  ja pelkään, että masennukseni uusiutuu. 

Kuva: Anna-Leena Miettinen
Köyhyys aiheuttaa paljon stressiä, inhimillistä kärsimystä ja sosiaalista eristäytymistä erityisesti kipukroonikoille, joiden elinpiiri on jo muutenkin pienentynyt.  

Moni ei osaa kuvitellakaan mitä inhimillistä kärsimystä köyhyys Suomessakin aiheuttaa! Monilla ei ole käsitystä siitä eivätkä edes halua yrittää ymmärtää suomalaista köyhää. Usein syytä etsitään yksilöstä itsestään. Ehkä hän käyttää rahaa johonkin tyhmään, ei hallitse taloudenhoitoa eikä osaa hakea yhteiskunnan ja kolmannen sektorin kaikkia "suuria" tukia. Ehkä hän ei ole halunnutkaan parantua sairauksistaan työkykyiseksi, vaan todellinen motivaatio on puuttunut ja nyt turhaan ruikuttaa ettei voi mitään työtä tehdä. Ja kai sitä nyt aina sairaanakin voi jotain pientä tehdä, kuten myydä käsitöitä nettikirpparilla (minun vointini ei riittäisi edes siihen! ).



Ei Suomessa ole todellista köyhyyttä!

Tiedän, että en ole köyhä maailmanlaajuisesti ajateltuna. Koska esim. Afrikan monissa maissa on vielä tänäkin päivänä ihmisiä nälkäkuoleman partaalla, niin joidenkin mielestä Suomessa ei ole todellista köyhyyttä. Monien mielestä kaltaisteni olisi oltava hiljaa ja kiitollinen. Jälkimmästä olenkin monesta asiasta, kuten jonkintasoisesta terveydenhuollosta ja katosta pääni päällä. Jos  kuitenkin katsotaan asiaa Suomen mittakaavassa, niin mikään ei poista sitä tosiaa, että kuulun köyhien joukkoon. Mikään ei vie pois siitä aiheutunutta  inhimillistä kovaa kärsimystä ja stressiä, mitä olen joutunut ja joudun kokemaan päivästä ja vuodesta toiseen taloudellisten murheiden takia (aivan kuin kovissa kroonisissa kivuissa ei olisi ihan riittävästi taakkaa yhdelle ihmiselle!). 

Arvostelijoilta voisin kysyä, onko sinulla kokemusta köyhyydestä Suomessa oikeasti pidemmältä aikaa? Ja onko sinulla kokemusta köyhyydestä ja kovista kivuista sekä kaikesta niihin liittyvästä taistelusta, mitä minäkin olen käynyt läpi vuosien ja vuosien ajan? On aivan eri asia olla köyhä, vaikka kolmen vuoden opiskelujensa ajan ja valmistuttuaan päästä työelämään kiinni. Se köyhyys on nimittäin väliaikaista ja toivoa on paremmasta taloustilanteesta tulevaisuudessa. 

Voisin kysyä myös arvostelijoilta, mitä sinä olet terveenä ja työssäkäyvänä tehnyt niiden absoluuttisessa köyhyydessä elävien puolesta maailmalla, joista olet nyt yhtäkkiä niin huolissasi? Vaikka 10 euroa on minulle iso raha etenkin alkuvuodesta, kun lääkekatto ym. nollautuvat, niin lahjoitan joka kuukausi UNISEF:lle sen summan. Teen sen, koska olen heihin verraten hyväosainen. En ole kuolemassa nälkään, vaikkakaan minulla ei ole varaa syödä terveellisesti ja usein loppukuusta syön pelkkää makaronia ja halvinta vaaleaa leipää. Ja vaikka minusta olisi mukava sillä 10 eurolla lyhentää velkojani, ostaa ruokapöytään kasviksia myös talvisaikaan tai ostaa edes joskus itselleni vaikka kirpputorilta sen vähän kalliimman talvitakin, niin en vain osaa elää ajattelemalla pelkästään itseäni ja lapsiani talousasioissakaan.  Olen myös tehnyt nuorempana katulapsityötä Venäjällä. Olen auttanut melko paljon köyhiä läheisiäni ja jopa tuntemattomia täällä Suomessa, silloin kun tilanteeni oli edes hieman parempi. 

Enempää en ala tässä listaamaan tekemiäni asioita tai tekemätttä jättämisiäni köyhyyden torjumiseksi, mutta halusin vain sanoa nämä alustukseksi arvostelijoille. Mistä tiedän, että arvostelijoita postaukseeni tulee? Siitä, että olen näinä vuosina kuullut ja kokenut sitä tämän aiheen tiimoilta aivan liian paljon, jos vain olen avannut suuni köyhyydestä tai kirjoittanut asiasta somessa. Minun mielestäni on kuitenkin enemmän terveiden ja hyvätuloisten ihmisten tehtävä auttaa maailman nälkää näkeviä, kuin, että minä sairaana ja köyhänä ottaisin näistä vielä liikaa itselleni lisästressiä ja taloudellista rasitetta.

Verrattuna näin työkyvyttömänä eläkeläisenä elämääni esim. työttömän, opiskelijan ja yh-äidin köyhyyteen, ongelmana on vielä enemmän näköalattomuus, toivottomuus ja vaihtoehdottomuus. Kaikilla heillä muilla on toivoa edes vähän paremmasta tulevaisuudesta ja joitain mahdollisuuksia muuttaa taloudellista tilannettaan pidemmällä tähtäimellä. Minulla niitä ei ole,  ellei vointini taianomaisesti paranisi radikaalisti ja kykenisin tekemään ja saamaan taloudellisesti kannattavaa työtä. 

Minulla ei ole enää mitään toivoa päästä työelämään, paitsi jos uskoo ihmeisiin enkä minä usko ennen kuin sellaisen näen. Aiheuttaisin itselleni vain jatkuvasti lisää pettymyksiä, jos elättelisin toiveita jostain ihmeparantumisesta yrttiteen tai rukouksen avulla (väheksymättä heitä, jotka ovat saaneet mielestään avun edellämainituista).

Sen sijaan, että hakkaisin päätäni jatkuvasti seinään, minun on ollut asetettava toiveeni, haaveeni ja tavoitteeni muuhun merkitykselliseen kuin työelämään. Se on mm. yksi syy siihen miksi kirjoitan tätä blogia.

Miltä minun köyhyys näyttää?

Aineellisesti se on sitä, että joudun elämään Kelan asettamien epätodellisen tiukkojen asumismenorajojen mukaisesti. Pelkästään siitäkin minulla riittäisi juttua oman blogipostauksen verran, koska niin paljon kaikkia älyttömiä "pykäliä" ja köyhän sairaan vähäisenkin valinnanvapauden rajoittamista siihen liittyy! 

Minun on mietittävä erittäin tarkkaan ruokaostokseni. Olen jo vuosien ajan syönyt vain ruokia, joiden pääraaka-aineet ovat halvin jauheliha tai nakit/lihapullat sekä niiden kaveriksi  peruna tai makaroni. Talvisaikaan minulla ei ole varaa ostaa kasviksia laisinkaan lukuunottamatta joitain juureksia. En voi ostaa marjoja tai hedelmiä, paitsi jälkimmäisiä  joskus satokausina tai tarjouksesta. Kalaa syön vain kalapuikkojen ja tonnikalan muodossa silloin tällöin. Leiväksi ostan ruisleipää, jotta saisin kuituja ja itseni pidemmäksi aikaa kylläiseksi. Leivän päällisenä en käytä mitään leikkeleitä, mutta edullisinta juustoa ostan eläkepäivänä. Syön herkkuja todella harvoin ja viimeisimmän muuton jälkeen olin puoli vuotta kokonaan ostamatta niitä taloudellisista syistä. 

Loppukuusta joudun joka kuukausi syömään pelkkää keitettyä makaronia, vaikka ruokakuluni ovatkin jo muutenkin pienet.  

Tällainen ruokaympyräni on ollut koko sen ajan, kun olen ollut poissa työelämästä paitsi niinä aikoina, kun on ollut toinen aikuinen jakamassa ruokakuluni.  Onneksi minulla on ihania ihmisiä elämässä, jotka ovat kutsuneet joskus luokseen syömään paremmin. Ravintoloissa ja kahviloissa en käy koskaan enkä tilaa pizzoja, ellei niitä ole minulle tarjottu.

En ole käynyt vuosiin kampaajalla edes leikkauttamassa hiuksiani, ostanut mitään vaatteita tai kodinlaitteita uutena (paitsi 180 euron puhelimen osamaksulla, koska se on niin tärkeä työkalu ja usein ainoa sosiaalisen elämän ja harrastusten mahdollistaja minulle kipukroonikkona). Helpompi olisikin tehdä tähän lista niistä asioista, jotka ostan uutena, kuin luetella kaikki se, mitä hommaan/olen hommannut käytettynä tai saanut ilmaiseksi!

Melkein kaikki vaatteeni ja jopa suurin osa kengistäni on saatu kavereilta tai ostettu käytettynä. Alushousut ja sukat ostan uutena, jos ne ovat tarjouksessa tai muuten vain edullisimmasta päästä. Olen haaveillut laadukkaista talvivaatteista jo vuosia, mutta edelleenkin minulla on ystäväni vanha talvitakki (ei urheilukäyttöön tarkoitettu) niin lenkeillä kuin kaikkialla muuallakin. Toppahousut ovat entisen naapurin vanhat ja lisäksi alunperinkin minulle liian pienet, joten pidän niiden vetoketjua auki. 

Voin sanoa sen, että pyörätuolissa istuessa ja vain lyhyitä matkoja hitaasti kävellessä, jos missä, olisi laadukkaat ulkoiluvaatteet tarpeen Suomen sääolosuhteissa! Kerran pystyin satsaamaan sentään Kuoma-kenkiin nettikirpparilta, joten varpaitani ei onneksi ole enää paleltanut.  Laadukkaat talvivaatteet ovat myös siksikin hommaamatta, koska ne maksavat myös käytettynä liikaa. Lisäksi nettikirpputorien vaatteita täytyisi päästä sovittamaan yleensä pian ja huono vointini, "bensaraha" ja raha itse vaatteisiin tai kyydit eivät välttämättä järjesty sillä hetkellä, kun sopivan oloinen tuote olisi myynnissä. 

Tämän vuoden alku on ollut niin tiukkaa aikaa sairauskulujen noustua, että en ole voinut ostaa mitään edes käytettynä! Pelottaavaa, kun kaikki entiset vaatteet ja tavarat alkavat kulua/hajota ja tarvelistaa kertyy koko ajan eikä sikti mitään saa hankittua. 

Mainitsen tässä yhteydessä sen, että en ole käyttänyt vuosiin juuri lainkaan alkoholia tiukan budjetin ja vahvan lääkityksen takia. Onnistuin lopettamaan  myös vihdoin tupakoinnin heti pian postattuani aivoverenvuodosta viime vuoden puolella! Se on erittäin hyvä asia niin terveyden, kuin talouden kannalta, vaikka onkin nyt erityisen tiukkana aikana tuntunut ettei rahaa ole yhtään enempää käytössä. 

En olisi koskaan voinut hommata yksinäni myöskään koiraa ja siksi toteutin vuosien haaveeni vasta, kun seurustelin miehen kanssa, joka halusi myös koiran ja sitoutui maksamaan kaikki siihen liittyvät kulut myös senkin jälkeen, jos meille tulisi ero (niinkuin tulikin viime vuonna). Minulla ei ole siis Nemistä mitään kuluja! 

Vaan aina löytyy ihmisiä, joiden mielestä minultakin löytyisi vielä jotain mistä karsia!! On niin helppoa arvostella muita ylhäältäpäin. Jopa toiset vähävaraiset osaavat nokittaa joskus toisiaan ja arvostella toistensa valintoja, mutta eli niin tai näin vähäisillä tuloillaan ja suurilla menoillaan sairauskulujen vuoksi, niin mikään ei poista sitä tosiasiaa, että olen köyhä ja Suomessakin on köyhyyttä.

Köyhyys on sitä rankempaa ja näkyy sitä selvempään, mitä pidempään se jatkuu. Väliaikainen köyhyys ei ole lainkaan yhtä pahaa, kuin vuosien köyhyyden suo, mistä ei voi nousta ylös edes rämpimällä viimeisillä voimillasi (varsinkin, kun niitä ylimääräisiä voimia ei olisi sitten millimetriäkään).

Raha ei tuo onnea (kuulemma)... 

En ole helposti kateutta tunteva enkä myöskään materialistinen ihminen. Silti joskus heikolla hetkellä ja köyhyyteen väsyneenä, tuntuu pahalta katsella esim. sosiaalista mediaa. Sieltä,  kun näkyy paljon hienoja asukuvia, kuvia lomamatkoista ja erilaisesta tekemisestä, kauniita ruokakuvia jne. Enkä nyt tarkoita tällä pelkästään julkisuuden henkilöiden ja julkisuuteen pyrkivien ihmisten kuvia,  vaan ihan tavallisten suomalaisten somekuvia. Niitä katsellessani tuntuu usein, että elän niin täysin eri maailmassa kuin monet monet muut suomalaiset! Sitä tunnetta joudun kipukroonikkona jo paljon muutenkin sietämään ja kun siihen lisää vielä köyhyyden aiheuttaman eriarvoisuuden, niin elämäni on todellakin hyvin erilaista kuin suurimmalla osalla suomalaisista.

Jotkut ihmiset ovat menneet hieman hämilleen kerrottuani taloudellisesta tilanteestani ja todenneet siihen nopeasti jotain tyyliin "Mutta onhan niin paljon asioita, mitä voi tehdä ilman rahaa!". Onko niitä täysin ilmaisia asioita loppupeleissä kipukroonikkona osittain pyörätuolin kanssa liikkuvana ja muiden kyytien varassa niin PALJON? Voin sanoa, että ei ole! 

Minulla kävi hieno tuuri, että löysin edullisen asunnon järven rannalta, mutta ei ollut kaukana sekään, että olisin joutunut muuttamaan pelkäämääni kerrostaloyksiöön jonnekin lähiöön Kuopiossa! Nykyisessä kodissani voin kivuissa kotoa käsin vaikka edes ikkunasta ihailla luontoa ja etenkin ulos kyetessäni menemään. Jos asuisin kerrostalossa lähiössä, niin edessäni näkyisi vain betonimeri, mikä ei luontorakasta sieluani juuri lämmittäisi. Sellaista elämääkin olen kyllä kokenut vuosien ajan, joten tuttua on sekin. 

Mutta jos haluaisinn lähteä jonnekin pihamaatani edemmäs, niin se vaatisi rahaa! Pitäisi maksaa joko kuljetuspalvelun taksikyydit ja suunnitella tarkkaan aikataulut tai maksaa avustajalle kilometrikorvaukset. Tekemiseni esim. kotona tai pihamaalla on hyvin rajoittunutta kipujen takia. En voi laittaa kukkapenkkejä (sitä paitsi ne kukatkin maksaisi) tai potkia palloa naapurin lasten kanssa.

Ruokaympyrääni on todettu kerran, jos toisenkin, että "Kaurapuuro ja makaronihan on hyvää!". Onko oikeasti, jos sitä on PAKKO syödä monta päivää putkeen? Yleensä en jaksa edellämainittuihin lausahduksiin vastata mitään, vaikka joskus tekisi mieli sanoa, että vietäpä sinä sitten edes tämä kesä tehden vain täysin ilmaisia asioita (jätä auto seisontaan kotipihaasi) ja syöden kaurapuuroa ja makaronia! Mutta tuskimpa vaan jättäisivät väliin mökkilomaa ja festareita, ostamatta muodikasta kukkamekkoa ja käsilaukkua sekä syömättä kesän grilliherkkuja alkoholin kera nauttien! 

Yksi eniten inhoamistani sanonnoista on "Raha ei tuo onnea". Sen on taatusti keksinyt joku rikas ihminen.  Minun versioni kuuluu, että "Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa vitusti elämää!". Ja rehellisesti etenkin näin kipukroonikon näkökulmasta, jolla on paljon rajoituksia, raha toisi myös onnea. Usein päiväunille mennessä haaveilen lottovoitosta (vaikka en edes lottoa) ja mietin, millaista elämäni olisi sen jälkeen, miten ja missä haluaisin asua, mitä tehdä, mitä kivaa piristystä ostaisin itselleni, kuinka pukeutuisin ja laitattaisin hiukseni jne. Mutta eniten odottaisin sitä, kuinka voisin auttaa köyhiä läheisiäni ja piristää heitä! Antaisin myös takaisin apua ja iloa kaikille heille, ketkä ovat auttaneet minua eläessäni köyhyydessä! 

Ystävien ja tuttavien apu on ollut korvaamatonta! 

En olisi selvinnyt tässä elämässä taloudellisesti ilman ystävien, tuttavien ja jopa tuntemattomien ihmisten apua! Olen saanut heiltä esim. vanhoja vaatteita ja huonekaluja, ruokaa ja hygieniatuotteita sekä joskus ihan vaan jotain pientä piristystä, millä ihmiset ovat halunneet minua ilahduttaa. 

Liian monilla on kuitenkin se kuvitelma, että yhteiskuntamme pitää jopa "erittäin hyvää huolta" köyhistä ja siksi Suomessa on esim. työkykyisiä työttömiä. Varmasti aina mukaan porukkaan mahtuu joitakin "elämäntapaintiaaneja", ketkä eivät haluaisikaan tehdä töitä ja joille köyhyys on oma valinta ja saattavat olla siihen jopa tyytyväisiä.
Kuitenkin meitä on paljon enemmän, ketkä tekisimme oikein mielellämme töitä, mikäli olisimme työkykyisiä. 

Loppusanoiksi haluan muistuttaa, että Suomi olisi parempi paikka  meille kaikille asua, jos täällä pidettäisiin parempaa huolta kaikkein heikoimmistakin ja oltaisiin vähemmän tuomitsevia ja ennakkoluuloisia toisiamme kohtaan. Köyhyyden vähentäminen lähtee siitä, että suostumme näkemään sen, että Suomessakin on köyhyyttä, mikä ei ole itseaiheutettua ja ettei etenkään paljon sairastelevien ihmisten toimeentulo ja huolenpito ole riittävän hyvällä tasolla edes Suomessa.  Jos ummistamme silmämme kanssaihmisten hädällä täällä Suomessa ja kiellämme sen vedoten siihen, että "afrikassa kuolee ihmisiä nälkään", mutta emme välitä silti niistäkään ihmisistä siellä, niin se on vain itsekästä oman syyllisyyden tunteen pakoilua. 

Tehdään yhdessä huomisesta parempi meille kaikille niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Se lähtee siitä, että asenteidemme täytyy muuttua. Pidetäänhän toisistamme huolta? 

Kiitos vielä kerran ihan älyttömästi teille kaikille, ketkä olette minua tai ketä tahansa läheistä köyhääntai jopa tuntemattomia ihmisiä auttaneet ja vieläpä vilpittömällä sydämellä, vailla tuomitsemista ja odottamatta kuitenkaan loputonta kiittelyä ja nöyristelyä! Toivon elämäänne kaikkea hyvää ja moninverroin takaisin sen, mitä olette meitä köyhiä auttaneet. Toivottavasti vielä joskus jälleen itsekin saan taloudellisia mahdollisuuksia kokea enemmän sellaistakin auttamisen ja antamisen iloa! 

Rakkaudella, Anne