"KIVUN KAHDET KASVOT"- BLOGI LOPETTAA! MITÄ TULEE TILALLE?

Ensinnäkin anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mutta minun täytyi ottaa itselleni aikaa pohtia tätä asiaa! Tein lopulta kuitenkin vaikean päätöksen. Kuten otsikkokin kertoo, niin lopetan "Kivun kahdet kasvot"-blogin onnellisena ja tyytyväisenä, mutta samalla kuitenkin myös haikein mielin. Olen nimittäin kirjoittanut tätä blogiani kohta kolme vuotta ja kasvanut sen myötä/kanssa niin paljon, etten vaan vkoe pystyväni enää jatkamaan.

Minusta myös tuntuu, että olen sanonut suurinpiirtein kaiken sen, mitä halusinkin blogillani sanoa. Olen kirjoittanut monipuolisesti ja kattavasti elämästä kroonisten kipujen ja aivoverenvuodon kokeneena. 

Pyrkimykseni oli olla kroonisen kivun "asiantuntija"- ja lifestyle-blogi, joka puhuttelee niin kroonisesta kivusta kärsiviä, kuin heitä, ketkä haluavat saada aiheesta lisää tietoa ja kokemustietoa. Palautteen ja lukijakuntani perusteella, taisinkin onnistua siinä melko hyvin:) 

Näiden lisäksi elämäntilanteenikin on muuttunut niin paljon, että minulla ei ole oikein aikaa ja voimia ainakaan juuri tällaiselle blogille! Rakastan kirjoittamista yli kaiken, joten aion kuitenkin ylläpitää ja kehittää niitä taitoja muulla tavalla!

Niimpä olenkin päättänyt, että kirjoitan vihdoinkin kirjan (josta olen haaveillut vuosia eli nuoruudestani lähtien)! Ensimmäinen kirjani tulee ehdottomasti olemaan omaeläkerta monivaiheisesta elämästäni!

Kirjoitan kirjan noin vuodessa ja sivun päivässä, jotta en ottaisi voinnilleni liian isoa haastetta! Minun elämäni, kun on jo muutenkin kovin "työntäyteistä"! Aamupäiviä rytmittää avustajien käynnit ja heidän lähdettyään, koittaa pakollisien päiväunien aika.

Tiedän, että se voi kuullostaa helpolta, mutta, kun se on pakollista vointini takia, niin ei se olekaan enää niin mukavaa! Usein mietin sängyssä, että "Onpa harmi, kun täytyy nukkua, vaikka voisin tehdä sitä ja tätä"! Mutta ei. Minun on ihan PAKKO nukkua tai koko loppupäivän olen täysin työ- ja toimintakyvytön! 

Löysin itsestäni sisäisen "pienyrittäjän"! 

Kuten olen moneen kertaan todennut, niin taloudellinen ahdinkoni pakotti minut etsimään voinnilleni sopivaa osa-aikatyötä, jota voisin tehdä kotoa käsin. 

Toki minulla on ollut muutenkin aina toiveena se, että saisin elätettyä itse itseni! Minä en kuitenkaan uskonut kykyihini ja kyvykkyyteeni tehdä minkäänlaista työtä, kunnes minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Monen yrityksen ja erehdyksen jälkeen löysin verkostomarkkinoinnin (tarkemmin sanottuna Oriflamen) ja kevytyrittäjyyden! Enkä voisi olla tyytyväisempi, että lähdin mukaan! Rakastan työtäni, työkavereita, etenemismahdollisuuksia ja sitä, että saan tehdä monipuolista ja sopivan haastavaa työtä kauneuden parissa:) 

En sano, että tämä kuitenkaan olisi helppoa! Nimittäin minulla on ollut suuria haasteita vointini kanssa työnteon aloittamisen jälkeen, vaikka tämä onkin fyysisesti kevyttä hommaa! Minun yöunet ovat olleet välillä entistä huonompia, koska herään herkemmin kipuihin. Se puolestaan vaikeuttaa seuraavana päivänä työntekemistä, kun aivot eivät ole saaneet kunnolla sitä ainoaa taukoa kivusta, mitä saan vain nukkuessani syvää unta! Väsyneenä kipuja on vaikeampaa sietää ja silloin masentuu herkemmin. Fatiikkioireetkin iskevät kovempaa ja nopeampaa valmiiksi väsyneenä.

Tällöin myös työnteko on hankalampaa ja saatan unohdella enemmän asioita, oppia uutta hitaammin, kommunikointi ihmisten kanssa vaikeutuu jne.

Mitä työntekeminen minulle merkitsee? 

Silti rakastan tätä uutta elämänvaihetta ja työtäni niin paljon etten vaihtaisi tätä missään nimessä pois! Tuntuu, että olen pitkästä aikaa todella onnellinen ja onnekas, koska voin tehdä vielä pienesti töitä kaikkien niiden työkyvyttömyysvuosien jälkeen!

Se merkitsee myös sitä, että voin elättää itseni, niin ettei minun tarvitse hakea toimeentulotukea eikä tilini tulot ja menot kuulu enää kenellekään muulle, kuin minulle itselleni! Olen vapaa osittain nöyryyttävästäkin tukihakemusrumbasta ja se on vapauttavaa ja taas yksi askel lisää kohti itsenäisempää elämää!

En kuitenkaan tarkoita sitä, että tarvitsemiaan tukia ei pitäisi hakea ja saada! Tottakai pitää! Mutta tämä on minun valintani, koska väsyin ja kyllästyin lopullisesti siihen aneluun. Useimmiten en edes saanut apua, joten hakemusten täyttäminen oli turhaa.

Mutta kannustan kaikkia sairaitakin miettimään, jos on kuitenkin vielä jotain työtä, mitä voisit tehdä! Minä yllätin jopa itsenikin, koska en tiennyt,  että minulla on jäljellä vähän työkykyä, ennen kuin kokeilin!

Työn tekeminen antaa niin paljon! Se auttaa pärjäämään taloudellisesti paremmin, vahvistaa vapauden tunnetta ja itsetuntoa, tuo yhteisöllisyyttä elämään jne. Työkyky on todella arvokas asia! 

Loppusanat

Kiitos kaikille blogini lukijoille näistä vuosista. Kiitos jokaisesta lukukerroista, viesteistä, kommenteista jne. Arvostan niitä todella paljon.  Jatkossa uudistuneet brändini ja minut löytää sosiaalisesta mediasta hakusanoilla "Kivun kauniit kasvot" Tervetuloa minua seuraamaan Facebookiin, instragramiin, Tiktokiin, Pinterestiin. Ihanaa kesää kaikille!

Rakkaudella Anne

KIPULÄÄKEASIAA JA ESIKOISEN SAIRASTUMINEN!

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa teille kuulumisistani. Ne jotka seuraavat "Kivun kahdet kasvot" -somekanavia tietävätkin asioistani yleensä enemmän, mutta nyt haluan jakaa jotain tänne varsinaisen bloginkin puolelle. Somekanavani (Facebookissa ja Instagramissa) löytyvät blogin nimellä hakemalla tai sivun oikeasta reunasta someikonien kuvia painamalla. Ne eivät näy automaattisesti puhelimella, vaan sivun alareunasta täytyy vaihtaa ensin verkkonäkymä. Samalla tavoin täytyy toimia, mikäli ylipäätään haluaa sivuvalikot näkyviin puhelimen kautta blogin sivuja lukiessa.

Mutta siirrytään sitten varsinaisiin kuulumisiini. Elämäni on ollut viime viikkoina hyvin hektistä ja ajoittain myös raskastakin. Osittain taloushuolienkin, mutta myös siksi, että rakastan kaikkea kauneuteen ja meikkaamiseen liittyvää, aloitin Oriflamen jälleenmyyjänä. Haluan myös tuntea olevani edes pienesti vielä mukana työelämässä, työkyvyttömyyseläkkeestäni huolimatta. 

Oriflame edustaa laadusta kosmetiikkaa ja ihonhoitotuotteita kaikenikäisille. Oriflamen verkkokauppani kautta voit tilata näitä ihania tuotteita ja tukea samalla minua taloudellisesti. Verkkokauppani linkki löytyy tämän postauksen lopusta.

Olen tykännyt kovasti työskennellä Oriflamen jälleenmyyjänä työkyvyttömyyseläkkeen ohessa, mutta toki tällä voinnilla se on ajoittain haasteellista ja vie minulta paljon aikaa. Tällainen kotoa käsin ja omaan tahtiin tehtävä osa-aikainen työ onkin ainoita asioita, mihin voinnillani "nipinnapin" kykenen. Uuden jälleenmyyjän työn ja viime aikojen haasteiden takia en ole jaksanut enkä ehtinyt kirjoittaa blogia kovinkaan tiheästi. Yritän kuitenkin parhaani mukaan korjata tilannetta! Onhan tämä blogi minulle ja monelle lukijalle kovin tärkeä.

Stressiä kipulääkityksestä

Kirjoitin aiemmin blogiini kipulääkityksestä ja kivunhoidosta omalla kohdallani. Kokemukseni mukaan kipulääkecomboni on minulle "elintärkeä"! Ilman sitä kipuni olisivat sietämättömän ja toimintakyky nolla. Postauksen voit lukea täältä: Elintärkeä kipulääkitys ja muut kivunhoitokeinoni!

Pahin painajaiseni jo vuosien ajan, on ollut ajatus siitä, että joku lääkäri saisi päähänsä purkaa kipulääkitykseni tai jonkun osan siitä. USA:n ja Britannian opiaattikriisien takia, jotkut lääkärit ovat nimittäin yhtäkkiä päättäneet purkaa joiltakin kipukroonikoilta opiaattilääkityksen pois. Olen itsekin kuullut tällaisista tapauksista ja pelännyt milloin näin käy omalle kohdalle. Lisäksi vuonna 2019 KELA on kehoittanut lääkäreitä vähentämään opiaattien käyttöä potilailla. https://www.kela.fi/-/kela-lahettaa-laakareille-palautetta-vahvojen-opioidien-maaraamisesta Opiaattien käyttö muussa kuin syöpäkivunhoidossa on kuitenkin ollut julkisessa keskustelussa jo vuodesta 2015 lähtien.

Koska olen aloittanut kuntoutuksen ja työnteon pienesti kotoa käsin vuosien tauon jälkeen, koin lyhytvaikutteisen opiaattiannokseni riittämättömänä. Se menee minulla varsin pienellä annoksella. Niimpä jätin terveyskeskuslääkärilleni soittopyynnön asian tiimoilta.

Hän tyrmäsi ehdotukseni välittömästi ja täysin yllättäen ehdottikin minulle opiaattien purkamista kokonaan pois osastolla kipulääkevieroituksessa. Hän oli nimittäin äskettäin katsonut brittäläisdokumentin opiaattien lisääntyneestä käytöstä potilailla ja niiden vaaroista. Olin ehdotuksesta aivan pöyristynyt ja suorastaan shokissa hetken aikaa! Se tuli minulle täysin yllätyksenä, joten en osannut siihen mitenkään varautua ja sanoa kunnolla perustellen omaa kantaani. 

Puhelun jälkeen romahdin henkisesti. Itkin lattialla suoraa huutoa ja mieleeni tulvi kaikki ne kamalat muistot siitä kipuhelvetistä, missä elin ennen opiaattilääkityksen aloittamista.

Tämä kuva on otettu lääkärin soiton jälkeen.

 

Jouduin tuolloin ravaamaan päivystyksessä ja viettämään paljon aikaa sairaalassa osastohoidossa kovien kipujen takia. En voinut huolehtia kouluikäisistä lapsistani ja lastensuojelu hätyytteli minua. Menetin silloisen miesystävänikin ja elämäni oli pelkkää kipua. Lopulta minulle kuitenkin aloitettiin sairaalassa opiaatit ja pääsin vihdoin rauhassa kotiin kuntouttamaan itseäni.

Kuitenkin tuossa vaiheessa olin jo menettänyt kipujen takia lähes kaiken! Kuten työn, liikuntakyvyn (vaikka olin entinen himourheilija), parisuhteen ja myöhemmin lasteni lähihuoltajuuden. Lopulta tarvitsin myös pyörätuolin ulkoilun tueksi sekä arkeeni avustajien apua.

Sieltä aloin kuitenkin pikkuhiljaa kuntouttamaan itseäni ja löysin uusia unelmia ja sisältöä elämään. En ole todellakaan valmis menettämään kaikkea uudestaan!

Eihän opiaatit ole minunkaan kohdallani mikään "taikanappula", millä olisin saanut kaiken menetetyn takaisin. Mutta yhdessä muiden kipulääkkeiden ja omien lääkkeettömien hoitokeinojen avulla, ne on tehnyt kivuistani siedettäviä ja mahdollistanut pienen toimintakyvyn. Siihen minun on tyytyminen, koska todella harvoin kroonisia kovia kipuja saadaan täysin hallintaan!

Niinpä pari päivää pohdittuani asioita, päätin jättää lääkärilleni uuden soittopyynnön. Valmistauduin huolellisesti puhelua varten muistiinpanojen kera. Kerroin hänelle historiastani, koska hän on ollut lääkärinäni vasta vähän aikaa ja perustelin, miksi opiaattilääkityksen jatkaminen minun kohdallani olisi välttämätöntä. Puhelun loputtua lääkäri oli asiasta kanssani samaa mieltä ja minä huokasin todella syvään helpotuksesta!

Ymmärrän hyvin sen, että lääkärini ei suostu nostamaan opiaattiannostustani yhtään ylöspäin, vaikka sillä saataisiin minulle ehkä hieman lisää toimintakykyä. Toivoin alunperin kipulääkenostoa turvaamaan minulle parempaa toimintakykyä, yrittäessäni työskennellä pienesti kotoa käsin. Minun on kuitenkin nyt tyydyttävä tähän ja yritettävä löytää kipulääkkeen noston tilalle muita keinoja jatkaa Oriflamella.

Esikoisen paha sairastuminen

Samaan syssyyn oman lääkekriisini kanssa, armeijassa kansainvälisissä valmiusjoukoissa oleva esikoiseni sairastui pahasti! Hän on joutunut olemaan sairaslomalla jo kolmatta viikkoa ja sairasloma jatkuu ainakin vielä maaliskuun loppuun saakka. Hänen koko uransa armeijassa on vaakalaudalla! Se on todella harmi, koska rauhanturvaajaksi pääseminen oli poikani unelma ja alku armeijassa lähti niin lupaavasti käyntiin!

Kasimir sai siis mononukleoosin (ent. "pusutauti") armeijassa ja oireet ovat olleet taudin vakavammasta päästä. Perna on ollut turvoksissa, minkä vuoksi hän ei ole saanut rasittaa itseään laisinkaan. Perna voisi nimittäin muuten pahimmassa tapauksessa revetä. Myös maksa on tulehtunut ja maksa-arvo huidellut yli 600:n (minkä pitäisi normaalisti olla 5-50 U/L). Mononukleoosista voit lukea lisää täältä: https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00585

Mononukleoosin lisäksi hän sai jonkin tulehduksen keuhkoihinsa (poikani ei tupakoi). Sen takia lääkäreiden oli aluksi vaikea diagnosoida mononukleoosi. Oireet alkoivat kovalla kuumeilulla ja yskällä. Yskä ei ole mononukleoosin tyypillinen oire. Keuhkot onneksi edes paranivat nopeasti, mutta mononukleoosi ei. Kasimir on nyt ollut kotonaan Kuopiossa sairaslomalla ja käy verikoekontrolleissa.

Olin aluksi todella huolissani Kasimirin henkisestä jaksamisesta huoleni lisäksi hänen fyysisestä voinnistaan. Kasimir itse puolestaan murehti alkuun jopa vointiaankin enemmän armeijaurastaan ja kuinka se käy. Esim.haluamansa aliupseerikoulu meni nyt häneltä ainakin "ohisuun" sairastelun takia, koska hän ei mukana harjoituksissa keräämässä sinne vaadittavaa pistemäärää. Lohduttelin häntä kuitenkin, että terveys on kaikista tärkein asia eli se, että hän nyt  toipuisi mahdollisimman pian ja hyvin mykoplasmasta. Siitä nimittäin, kun voi seurata myös hyvin vakavia jälkitauteja (kuten aivokalvontulehdus) tai jäädä häjy monen kuukauden uupumus ja väsymys elimistöön. Joillekin se on puhkaissut myös väsymysoireyhtymän (CFS).

Lohduttelin myös, että kaikki muut asiat kyllä selviää ja järjestyy aikanaan. Kerroin, että jos, vaikka entiset unelmat joutuisi jättämään taakseen, niin varmasti löytyy tilalle uusia, mitä kohti mennä. Muistutin oman elämäni esimerkistä, kuinka nousin entisten unelmieni raunioilta ja löysin ajan mittaan uusia unelmia! Niistä voi lukea lisää postauksestani "Kipukroonikkokin tarvitsee mielestäni unelmia: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2021/01/?m=0

Huoleni Kasimirin henkisestä jaksamisesta kuitenkin osittain helpotti, hänen päästyään kotiinsa toipumaan. Hän alkoi nimittäin selvästi kuullostaa iloisemmalta, vaikka onkin edelleen täysin toipilas ja väsymys on todella rajua. Kuitenkin oman kodin rauha, vapaus ja hyvä ruoka ovat edesauttaneet toipumista niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Viimeksi, kun puhuimme puhelimessa, ilahduin kovin, kun kuulin Kasimirin tehneen jo varasuunnitelmia. Hän aikoo hakea ammattikorkeakouluihin rakennusmestariksi ja fysioterapeutiksi. Lähinnä aluksi sillä asenteella, että näkisi millaiset pääsykokeet niihin on. Hänellä on ollut myös jo vuosia haaveena "reppureissaaminen" jossain välissä, mutta sitten hän innostui rauhanturvajoukoista ja pääsi, kuin pääsikin kansainvälisiin valmiusjoukkoihin Poriin.

Mielestäni tärkeintä on, että on unelmia ja tavotteita, vaikka välillä näyttäisikin melko epävarmalta ja jopa kaaottiselta. Itse pidän myöskin sitä tärkeänä, että ne olisivat edes jokseenkin realistisia, jotta ne voisi joskus saavuttaa. Mutta mielestäni unelmat voivat muuttua ja muovautua matkan varrella. Joskus voi tulla ikävä kyllä esim.sairauksia, mitkä ovat hidasteena tai jopa esteenä joidenkin unelmien toteutumiselle, mutta aina voi löytää uusia unelmia tai uudenlaisia keinoja saavuttaa edes osia entisistä unelmista.

Miten tästä eteenpäin? 

Nyt on ensisijaisen tärkeää olla Kasimirin tukena ja toivoa, että hän toipuisi mahdollisimman hyvin ja nopeasti Mykoplasmasta ja sen seuraamuksista niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Se on minulle kaikista tärkeintä. Ja, että hän ei vallan masentuisi ja lannistuisi, mikäli haaveet urasta rauhanturvaajana jäisivät kokonaan sairastelun takia.

Oman elämäni suhteen puolestaan, minun täytyy taas kerran hyväksyä se, että kipuihini ei ole saatavilla tämän parempaa apua, enkä voi kipulääkitykseenkään liikaa turvautumalla saada nykyistä enempää toimintakykyä eli lääkitystä ei voida nostaa tai lisätä. Jäljelle jää siis fysioterapian ja oman tahtotilan avulla kuntoutuminen nykyisellä lääkityksellä, niin pitkälle, kuin se näillä keinoin onkaan mahdollista.

Kovin paljon nykyisestä en voi rasituksen määrää nostaa tai saan sietämättömän kovat "jälkikivut" ja uupumuksen, mikä kestää jopa päiviä. Tällä hetkellä arkeeni kuuluu kävelyä hyvin vähän. Yritän kuitenkin pitää siitä vähästä edes kiinni, ettei kävelykyky häviä kokonaan.

Haluaisin jotenkin onnistua säilyttämään elämässäni nämä mukavat löytämäni asiat huonohkosta kiputilanteestani ja toimintakyvystäni huolimatta (kuten tämän blogin pitäminen somekanavineen ja työni Oriflamella). Lisäksi täytyisi tietysti selviytyä arjesta ylipäätään kaikkineen, mitä siihen kuuluu ja samalla itseäni kuntouttaen mahdollisuuksien mukaan.

Tällä hetkellä puuhaa on vointiini nähden liikaa, mutta toisaalta välillä tavotteita hieman laskemalla ja ajankäyttöä tehostamalla, uskoisin voivani selviytyä näistä kaikista asioista. Se vaatii kuitenkin nyt hieman tasapainottelua ja opettelua.

Millaista teidän elämänne ja arkenne on tällä hetkellä? Elättekö ruuhkavuosien keskellä vai kenties työkyvyttömyyseläkkeellä? Olisi kiva kuulla kommenteissa millaisessa elämäntilanteessa itse kukin lukijani elää:) Mielelläni otan myös vinkkejä vastaan ajankäytön hallintaan!

Rakkaudella, Anne 

ps. Tässä lupaamani Oriflame-verkkokauppani linkki: https://fi.oriflame.com?store=annemarivalta

Tilaamalla ihanaa kosmetiikkaa ja ihonhoitotuotteita ym. verkkokauppani kautta, tuet samalla minua kohti unelmiani ja taloudellista pärjäämistä:) Kiitos siis jokaisesta tilauksesta! 

Otathan rohkeasti yhteyttä, mikäli tarvitset apua tuotteiden valinnoissa tai tilaamisen kanssa:) Minuun voi ottaa yhteyttä "Kivun kahdet kasvot"-blogini yhteystietojan kautta tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen annemarinkauneussivut@gmail.com 

On ollut ihanaa päästä testailemaan Oriflamen laadukkaita meikkejä, joita tässäkin kuvassa olen käyttänyt.

 

MILLAISTA ON OLLA PARISUHTEESSA KIPUKROONIKON KANSSA?

Kerron tässä postauksessa siitä, millaista on olla parisuhteessa kipukroonikon kanssa. Postaus ei perustu enimmiltä osin tämänhetkiseen melko tuoreeseen parisuhteeseeni, vaan on kirjoitettu yleisemmällä tasolla kokemuksiini pohjautuen parisuhteista elämäni aikana. Osa tekstistä on puolestaan muidenkin kipukroonikko-tuttavieni kokemuksista poimittua. 

En kuitenkaan käsittele tekstissäni kahden kipukroonikon välistä parisuhdetta, koska siitä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, eikä ole paljoa lähipiirissänikään.

Kroonisen kivun aiheuttamat erityispiirteet parisuhteelle 

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei ole maailman helpoin tehtävä olla kipukroonikon kumppani. Ainakin niin epäilen vahvasti ja olen asian ymmärtänyt (riippuu toki keneltä sitä kysytään). 

Kipu vie kipukroonikolta paljon voimia ja voi aiheuttaa välillä sen, että kipukroonikko on "omissa maailmoissaan". Hän saattaa huomaamattaan käpertyä ajoittain liikaa itseensä. Kipu ja kipujen takia huonosti nukutut yöt voivat lisätä ärtyneisyyttä. Kivut ja lääkitys voivat vaikuttaa seksuaalisuuteen ja aiheuttaa haluttomuutta. Kumppanin voi olla vaikeaa ymmärtää sitä.

Sen lisäksi kipukroonikon toimintakyky on heikentynyt enemmän tai vähemmän, minkä takia kipukroonikko saattaa tarvita apua arjesta selviytymiseen. Minä esimerkiksi tarvitsen sitä hyvinkin paljon, mutta vammaispalvelun ansiosta kaikki eivät onneksi kasaannu kumppanini harteille.

Lisäksi ympäristö voi aiheuttaa paineita parisuhteelle. Jotkut ihmiset saattavat pitää kipukroonikkoa  jotenkin"kakkosluokan kansalaisena" mahdollisten avun tarpeiden takia arjessa ja varsinkin, jos hän ei kykene olemaan työelämässä. Työelämästä poissaolo puolestaan aiheuttaa taloudellisia haasteita.

Asioiden suunnittelu etukäteen on kipukroonikon kanssa vaikeaa. Mitään ei voi luvata varmuudella, vaan aina on otettava huomioon se, että jos ei olekaan vointia toteuttaa suunnitelmia. Hyvä esimerkki tällaisesta on esim. yhteinen liikuntahetki tai sukujuhliin osallistuminen. Ylipäätänsä kodin ulkopuoliset suunnitelmat ja menot ovat ainakin itselleni olleet aina haasteellisia.

Ongelmia voi tulla kuitenkin myös vielä paljon pienemmissäkin asioissa, kuten vaikkapa leffailtaa suunniteltaessa. Aamulla suunniteltu leffailta ei välttämättä onnistukaan myöhemmin kipujen ja väsymyksen takia. Kovissa kivuissa ja väsymyksessä on vaikeaa keskittyä, vaikka toisaalta muihin asioihin keskittyminen vähentäisi kipuja, koska tällöin kipusignaalit vaimenesivat. Mikäli kiputaso on kuitenkin liian kova, on mahdotonta keskittyä niinkään yksinkertaiseen asiaan, kuten elokuvan katsominen.

Näiden em.esimerkkien lisäksi, parisuhteessa kipukroonikon kanssa, tulee eteen niitä aivan samoja haasteita, mitä muissakin parisuhteissa. En silti sanoisi, että parisuhteessa kipukroonikon kanssa saisi ongelmat tuplana, vaikka omat haasteensa krooniset kivut tuovatkin parisuhteeseen.

On nimittäin niin paljon muitakin elämäntilanteita, missä parisuhde voi joutua koetukselle, kuin kipukroonikon tai monisairaan kumppanin kanssa parisuhteessa ollessa. Esimerkkeinä voisin vaikkapa mainita uusioperhekuviot, pienten lasten vanhemmuus, etäsuhde jne.

Kipu saattaa myös altistaa masennukselle

Useissa tapauksissa krooninen kipu saattaa aiheuttaa kipukroonikolle masennusta. Masennus voi oireilla esim.väsymyksenä, apaattisuutena, ärtyisyytenä,saamattomuutena, näköalattomuutena ja toivottomuutena. Masennuksen vaikutukset parisuhteelle ansaitsisivat kokonaan oman postauksena. Jos haluat lisätietoa aiheesta, sitä on saatavilla internetistä runsaasti. Tässä  on mm.Terve.fi:n artikkeli aiheesta: https://www.terve.fi/artikkelit/masennus-haastaa-parisuhteen

Kumppanille voi tulla avuton ja hyödytön olo, jos kaikesta yrityksestä huolimatta, kipukroonikon kivut ja masennus eivät helpota. Hän voi jopa loukkaantua siitä, että eikö masentunut kipukroonikko enää arvosta häntä ja parisuhdettaan tarpeeksi yrittääkseen parantua.

Kumppani saattaa väsyä kipukroonikon rinnalla kulkemiseen

Kipukroonikon rinnalla eläminen voi olla raskasta kumppanille joko hetkellisesti, ajoittain tai pysyvämmin. Joskus tilanne voi kärjistyä jopa niin pahaksi, että se johtaa eroon. Ei ole helppoa seurata sivusta kipukroonikon päivittäistä taistelua kipuja vastaan ja saadakseen niihin hoitoa. Nimittäin suurimman osan kohdalla hoitoonpääsy ei tapahdu ilman pitkäaikaista taistelua (niin ikävää ja surullista, kuin se onkin 2020-luvun Suomessa).

Kivut voivat myös aiheuttaa ylitsepääsemättömiä asioita, kuten omalla kohdallani kävi vuosia sitten. Silloinen pitkäaikainen miesystäväni halusi yrittää omaa lasta, mutta vointini huononnuttua huononemistaan vuosien ajan, tajusimme ettei kroppani tulisi kestämään enää raskautta ja synnytystä. Olihan kipuni alun perin alkaneetkin synnytysten takia, missä sain ilmeisesti hermovaurion. "Synnytyksestä elinikäinen tuska"-postauksessa kerron lisää siitä, mistä ja milloin kipuni saivat alkunsa. Postauksen pääsee lukemaan tästä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2018/08/synnytyksesta-elinikainen-tuska.html?m=0    

Päätimme pitkän ja raskaan pohdinnan jälkeen sitten erota. En halunnut olla exäni elämän suurimman unelman tiellä. Tänä päivänä hän on onnellinen pienen pojan isä ja itsekin olen onnellisesti parisuhteessa, joten silloin maailmanlopulta tuntunut päätös olikin parhaaksi meille molemmille!

Kuinka selättää kipujen tuomat haasteet parisuhteelle?

Tärkeintä on mielestäni oikea asennoituminen. Asennoituminen siihen, että elämää ja etenkään tekemisiä ja menemisiä ei voi liikaa etukäteen suunnitella (eikä varsinkaan liian tiivistä aikataulua). Asennoituminen myös siihen, että on monia asioita, mitä ei voi tehdä yhdessä, toisin kuin monet muut pariskunnat.

Sekin on kuitenkin muistettava, että on muillakin ihmisillä, kuin kipukroonikoilla haasteita, joihin toisen osapuolen on asennoiduttava positiivisesti ja kärsivällisesti. Otetaan vaikka esimerkkinä ihminen, joka on paljon työmatkoilla töiden takia tai totaali yksinhuoltaja-äiti, jolla on monta pientä lasta. Ei noissakaan tapauksissa lähdetä noin vain puuhaamaan yhdessä jotain mukavaa tai saada ylipäätään viettää kunnolla rauhassa aikaa yhdessä. Joten ei toinen osapuoli joudu venymään pelkästään kipukroonikoiden tai muulla tavalla sairastelevien kumppaneittensa kanssa.

Monella kipukroonikolla on enemmän tai vähemmän toimintakyvyn rajoitteita sekä ongelmia jaksamisen kanssa. Siksi on hyvä, jos kumppani on sellainen ihminen, joka viihtyy paljon kotona ja jonka mielestä paras viikonlopunviettotapa on katsoa leffaa oman kullan kainalossa ja paras loma on yhteinen mökkiloma suhteellisen lähellä, ulkomaanmatkojen tai vaellus-ja lasketteluretkien sijaan. 

Jos terveelle kumppanille ei kuitenkaan riitä jatkuvat koti-illat, niin hänen tulisi osata tehdä joitain haluamiaan asioita esim.kavereiden kanssa tai yksin. Kipukroonikon puolestaan tulisi kyetä suomaan toiselle se, että hän voi hyvillä mielin mennä ja tehdä asioita, joihin kipukroonikko ei pysty.

Se ei kuitenkaan ole aina ihan niin yksinkertaista ja helppoa. Jos kipukroonikko on vasta sairastumisen alkuvaiheessa ja joutunut luopumaan monista itselleen tärkeistä asioista, niin ei ole kovin helppoa päästää toista esim. illanviettoon baariin kavereiden kanssa. Etenkin, jos kipukroonikon mielestä hän joutuu liian usein viettämään viikonloppuiltoja yksin kotona.

Lisäksi on tärkeää keskustella paljon asioista eikä olettaa liikaa asioita: "Kysyvä ei tieltä eksy"! Se neuvo pätee kyllä mielestäni kaikkiin parisuhteisiin. 

Tuoreen miesystäväni (Janin) ajatuksia parisuhteesta kipukroonikon kanssa

Jani kokee, että parisuhteessa kipukroonikon kanssa on ollut totuttelemista, koska hänellä ei ole sellaisesta aiempaa kokemusta. Esimerkiksi minun elämänrytmiin ja avustajakuvioihin totuttelu jne. 

Se on tuntunut myös välillä henkisesti raskaalta, koska tarvitsen paljon henkistä tukea kovemmissa kivuissa ja kipujen aiheuttamien rahahuolien, masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Sen sijaan se ei Janin mielestä häntä rasita, että tarvitsen hänen apuaan paljon arjessa. 

Hän ei välillä tiedä, kuinka erinäisiin tilanteisiin tulisi suhtautua. Aluksi kovempien "kipukohtausten" näkeminen oli pelottavaa ja on edelleen, mutta ei enää niin pahasti.

Koska Jani on iän myötä muuttunut yhä enemmän kotona viihtyväksi persoonaksi, niin ainakaan vielä hän ei ole kokenut jääneensä mistään "menemisistä ja tekemisistä" paitsi minun takiani. Jotkut exäni sen sijaan ovat kokeneet niin tai ovat joutuneet tekemään töitä sen eteen, että ovat voineet hyväksyä asian ja luopua tietyistä yhteisistä menoista ja puuhasteluista takiani.

Kaiken kaikkiaan meillä on mennyt ainakin alku todella mukavasti. Minun mielestäni Jani on suhtautunut todella hyvin kipuihini ja niiden mukanaan tuomiin haasteisiin. Koen, että olemme tasavertaisia kumppaneita enkä joudu murehtimaan sitä, jaksaako Jani kulkea rinnallani. Otamme kuitenkin vain päivän kerrallaan, liikoja suunnittelematta ja nautimme elämän pienistä asioista ja yhdessäolosta.

Kuva minusta ja Janista

Rakkaudella, Anne

KIPUKROONIKKOKIN TARVITSEE MIELESTÄNI UNELMIA!

Miksi kipukroonikkokin tarvitsee mielestäni unelmia? Mielestäni kaikki tarvitsevat unelmia. Jotkut kipukroonikoista ovat sairastuneet jo nuorena eivätkä ole pystyneet "elämään täysillä" ja toteuttamaan entisiä unelmiaan. Osa on joutunut jo aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle ja pois työelämästä. Osalla on myös toiminta- ja liikuntakyky laskenut muutenkin merkittävästi.

Monilla kipukroonikoilla elämä jakautuu kahteen osaan: on elämä ennen ja jälkeen kipujen. (Poikkeuksena on kipukroonikot, jotka ovat sairastuneet jo pienenä lapsena.) Heistä saattaa tuntua, että elämä on jäänyt jotenkin "kesken" tai elämättä "täysillä" kipujen olemassaolon aikana. Mikä pahinta, heistä saattaa tuntua, että elämä on mennyt kipujen ajalta hukkaan.

Siksi onkin tärkeää, että myös kipukroonikko kykenisi unelmoimaan kivuistaan huolimatta ja kulkemaan niitä kohti. Jokaisen on tärkeää kokea "elävänsä täysillä" ja merkityksellistä elämää. Elämän tulisi olla muutakin, kuin pelkkää selviytymistä.

Päivitä unelmasi realistiseksi

En sano sitä, etteikö saisi unelmoida suuria tai lähes mahdottomia, mutta voi olla, että kipukroonikkona sinun kannattaa päivittää entiset unelmat realistisemmiksi. Kipukroonikon elämä saattaa olla muutenkin ollut yhtä luopumisen tuskaa, joten ei ole tarpeen aiheuttaa lisää pettymyksiä itselleen. 

Pohdi, oletko iän ja kipujen myötä muuttunut ja, että haluaisitko edes enää samoja asioita, kuin ennen. Jos haluat, niin pohdi, olisiko realistista odottaa, että jollain keinoin voisit saavuttaa joskus unelmasi. Voisitko saavuttaa edes osan/osia unelmastasi, vaikka hieman eri tavalla, kuin olit aiemmin suunnitellut? 

Oma prosessini unelmien päivittämiseksi/muuttamiseksi

Nuorena tyttönä unelmoin "maailman pelastamisesta" ja etenkin lasten ja nuorten auttamisesta, jotka olivat lähellä sydäntäni. Teinkin muutamaan otteeseen vapaaehtoistyötä Venäjällä köyhien ja vaikeissa olosuhteissa kasvaneiden lasten ja nuorten parissa.

Vapaaehtoistyö kuitenkin jäi, koska minusta tuli jo nuorena äiti. Halusin keskittyä kasvattamaan hyvin omat lapseni. Muiden painostuksesta huolimatta, päätin jäädä kotiäidiksi yli neljän vuoden ajaksi. 

Olisin ollut hieman pidempäänkin kotiäitinä, mutta koin vaikean avioeron lasteni isästä ja ajattelin, että opiskelemaan lähtö ja poikien laittaminen päiväkotiin hieman suunniteltua aikaisemmin, tekisi minulle ja lapsilleni hyvää siinä tilanteessa. Lisäksi se nopeuttaisi taloudellisen vakauden saavuttamista.

Niimpä lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi, mikä tuntui kutsumusammatilta. Haaveenani oli päästä edelleen töihin lasten ja nuorten pariin, mutta koska olin itse hyvin nuori, omat lapseni olivat pieniä ja vanhusten parissa oli tarjolla enemmän töitä, niin päätin opiskella ensiksi kuntoutuksen koulutusohjelman. Ajattelin, että voisin myöhemmin poikien ollessa isompia, kouluttautua lasten ja nuorten puolelle ja hakeutua töihin unelmapaikkaani lastenkotiin.

Kroppani ei kuitenkaan kauaa kestänyt töissä vanhusten parissa, vaan kipuni pahenivat radikaalisti. Niimpä päätin jatkokouluttautua sosionomiksi ja pyrkiä  fyysisesti kevyempiin töihin. Haaveissani oli edelleen päästä töihin erityislasten-ja nuorten pariin esim. lastenkotiin tai vastaavaan.

Rakastin koulua yli kaiken ja ihmeekseni sain loistavia arvosanoja ammattikorkeakoulussa sekä elämäni parhaimman todistuksen ensimmäisen puolen vuoden aikana. Kivut eivät kuitenkaan antaneet "armoa", vaan jouduin keskeyttämään opinnot toistaiseksi. Toivoin kovasti voivani jatkaa opintoja myöhemmin, mikäli kipuihini löydettäisiin apua.

Byrokratian koukeroiden takia jouduin kuitenkin lopulta tilanteeseen, missä minun oli irtisanouduttava koulun kirjoilta tai en olisi saanut minkäänlaista toimeentuloa. Se oli todella kova paikka, mutta luopumisen tuska unelmista ei loppunut sillä erää siihen. Nimittäin tuolloin samaan aikaan minulle tuli ero pitkästä parisuhteesta ja jouduin luopumaan silloisesta kaikkein suurimmasta unelmastani, mutta kerron siitä lisää postauksen loppupuolella.

Sen jälkeen tunsin olevani aivan hukassa ja peloissani tulevaisuudestani, koska sairaslomani vaan jatkui ja jatkui. Minusta tuntui jälleen kerran siltä, että kivut veivät elämästäni vaan asioita toisensa perään ja elämä oli yhtä luopumisen tuskaa.

Terveydenhuolto oli "helisemässä" yhä huononevan kiputilanteeni ja toimintakykyni kanssa, mutta kukaan ei olisi halunnut ottaa tilanteesta "koppia" ja täyttä vastuuta. Vaivuin elämäni pahimpaan masennukseen ja jouduin psykiatrian osastolle pidemmäksi aikaa. Kokemuksesta ja siitä, kuinka masennuksesta selvisin voit lukea lisää täältä- "En halunnut kuolla, mutta en olisi halunnut myöskään elää!"

Masennuksesta paranimisestani lukee em.postauksessa, joten hyppään suoraan siihen hetkeen, kun päätin monen vuoden luopumisen tuskan jälkeen päivittää haaveeni ja unelmani sekä lähteä rohkeasti niitä kohti.

Ensimmäinen askel oli osallistumiseni ilmaiselle verkkokurssille, missä käytiin kirjoittaen läpi omaa elämää, selvitettiin itselleen "kuka minä olen ja mitä minä haluan". Ymmärsin, että minulla oli vielä paljon annettavaa kivuista ja toimintakyvyn rajoituksista huolimatta. Tiesin, että työkykyni olisi mennyttä ja sitä myöten tietyt unelmani, mutta aloin pohtimaan oliko minulla ollut muitakin pienempiä haaveita ja ennen kaikkea, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, mihin voinnillani vielä pystyisin.

Olen joutunut luopumaan kipujen takia monista asioista. Hyväksyttäni kovat kivut osaksi loppuelämääni ja "päivitettyä" unelmiani ja haaveitani, olen kulkenut niitä kohti ja saanut menetettyjen asioiden tilalle paljon hyvää.

 

Muistin, että olin aina halunnut koiran "vielä jonain päivänä" ja tajusin, että juuri silloin oli aika toteuttaa se unelma. Eräs ilmoitus "kolahti suoraan sydämeeni" ja laitoin omistajalle heti viestiä. Hän kuitenkin sanoi, että kaikki pennut olivat jo varattuja. Niimpä katselin muita ilmoituksia, mutta en millään päässyt yli siitä, kuinka aiempi ilmoitus oli minua säväyttänyt. Päätinkin ottaa heihin uudestaan yhteyttä. 

Sinnikkyys palkittiin, nimittäin he kertoivat kahden pennun olevankin vapaana. Niimpä lähdin pikimmiten pentuja katsomaan ja valitsin Nemin kahdesta vapaana olevasta pennusta uudeksi perheenjäseneksi. Ensimmäisen vuoden keskityin täysillä Nemin kouluttamiseen kelpo koiraksi.

Kirjoituskurssin myötä muistin myös erään toisen unelmani eli kirjoittamisen ja niiden julkaisemisen jossain muodossa. Sainkin sitten idean perustaa tämän blogin. Bloggaaminen on antanut minulle niin paljon! Minusta on tuntunut, että olen saanut käännettyä ikävät kipuni joksikin hyväksi. Olen nimittäin saanut paljon viestejä siitä, kuinka teksteistäni on saatu samaistumispintaa ja vertaistukea. Toisaalta taas terveet ihmiset ovat saaneet niistä uutta tietoa ja ajateltavaa, että terveydestään kannattaa olla kiitollinen.

Joskus on hyväkin asia, ettemme saa kaikkea, mistä olemme unelmoineet!

En olisi joitakin vuosia sitten uskonut ajattelevani vielä joskus näin, mutta joskus voi olla loppujen lopuksi ihan hyväkin asia, ettemme saa kaikkea, mistä olemme haaveilleet tai unelmoineet. Minulla on omakohtainenkin kokemus asiasta. 

Nimittäin kuten jo aiemmin mainitsin, niin olin ollut pitkään parisuhteessa erään miehen kanssa, jolla ei ollut omia lapsia. Hänellä oli kuitenkin haaveissa saada oma lapsi jonain päivänä. Se oli hänen suurin unelmansa. Vointini ja toimintakykyni huononnuttua huononemistaan ja terveydenhuollon keinottomuuden kanssa tilanteeni suhteen, aloimme ymmärtää, että suuri unelmani saada kolmas lapsi silloisen miesystäväni kanssa ei tulisi toteutumaan. Kroppani ei olisi mitenkään kestänyt kolmatta raskautta ja synnytystä. Ja vaikka kipuni oltaisiin saatu jollain taikatempulla pois ilman lääkitystä, niin emme olisi voineet ottaa sitä riskiä, että kivut olisivat palanneet synnytyksen myötä (mistä ne alunperin alkoivatkin).

Niimpä jouduimme hyvin vaikean päätöksen eteen. Pohdittuamme asiaa pidemmän ajan ja vuodatettuamme monia kyyneleitä, päätimme erota. Kannustin exääni kulkemaan kohti omaa unelmaansa saada lapsi jonain päivänä, koska tiesin, kuinka tärkeä asia se oli hänelle. Päätin tehdä niin, vaikka minuun sattuikin aivan helvetisti.

Tänä päivänä hän onkin onnellinen pienen pojan isä ja en voisi olla iloisempi hänen puolestaan! Minullakin on asiat hyvin: ihana mies, isot pojat ja "karvainen vauva" nimeltään Nemi. Mielelläni olen nyt vaarattu nainen, koiran "mamma", isojen lasten äiti, vietän sitä kuuluisaa "omaa aikaa" (mistä pienten lasten vanhempana haaveilin) ja toteutan muita unelmiani.

Vaikka ero ja unelmasta luopuminen saada kolmas lapsi tuntui silloin maailman lopulta, niin olen jälkikäteen miettinyt, että ehkä se oli ihan hyvä ettei unelmani toteutunutkaan. Nimittäin molemmat lapseni ovat nyt jo isoja (19- ja 17-vuotiaat) ja minulla on aikaa keskittyä omiin juttuihin. En olisi välttämättä jaksanut "aloittaa alusta" pienen lapsen kanssa ja nyt olenkin erittäin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Enkä olisi todellakaan voinut huolehtia pienestä lapsesta tällaisessa kunnossa, missä olen viime vuodet ollut!

Joten loppuyhteenvetona voisin sanoa, että joskus on ihan hyvä, että emme saakaan kaikkea haluamaamme ja hyvinkin vaikeat asiat voivat kääntyä myöhemmin hyväksi! Onko teille käynyt koskaan niin, että olette joutuneet luopumaan jostain unelmastanne ja huomanneet myöhemmin, että se olikin ihan hyvä juttu ja saitte tilalle kenties jotain vielä parempaa?

Mitä odotan tulevaisuudelta?

Aion jatkaa unelmointia ja niitä kohti kulkemista, koska ne "pitävät minut liikkeessä", iloisena ja toiveikkaana! Tällä hetkellä suurin ja tavallaan akuutein unelmani on saavuttaa taloudellinen vakaus sairauksistani ja työkyvyttömyyseläkkeellä olostani huolimatta. Haluan päästä pois velkakierteestä ja saavuttaa sellaisen taloudellisen turvan, että en tarvitsisi ottaa enää velkaa ja pystyisin maksamaan normaalielämisen kulut ja silti tekemään edes joskus pieniä hankintoja velkaantumatta. Toivoisin voivani myös tulevaisuudessa välillä auttaa vähävaraisia ihmisiä, ketkä ovat samassa tilanteessa, kuin minä nyt.

En ole vielä varma keinoista, millä taloudellisen vakauden aion saavuttaa, mutta jos saisin itse valita, niin haluaisin bloggaajaksi lehtiportaaliin töihin ja tienata sitä kautta lisätuloja eläkkeen päälle. Se on kuitenkin todella vaikeasti saavutettava unelma, joten olen avoin myös muille vaihtoehdoille.

Tämä prosessi on ollut henkisesti ja osittain fyysisestikin todella raskasta, koska olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt joka päivä lujasti töitä saavuttaakseni taloudellisen vakauden ja välillä se on tuntunut toivottomalta, kun oikein mikään ei ole tuottanut tulosta.

Olen yrittänyt vaikka millaisia keinoja ja ideoita, kuten bloggaamista, verkkokauppaa, kirjan kirjoittamista Amazon kindle:een myyntiin, työpaikkojen hakemista kotoa käsin tehtäviin töihin sekä laittanut työnhakuilmoituksen sosiaaliseen mediaan. Noiden lisäksi olen opiskellut monista eri keinoista tienata rahaa kotoa käsin.

Voin sanoa, että se ei ole ollut helppoa tällä voinnilla! Välillä oloni on todella epätoivoinen ja välillä taas olen saanut pientä toivoa jonkun idean myötä. En kuitenkaan aio luovuttaa. Se ei ole oikeastaan vaihtoehto, mikäli meinaan saada velat maksettua ja elätettyä itseni. Muutoin olen vaarassa menettää lopulta luottotiedot tai kodin.

Olenkin kirjoittanut joskus aiemmin postauksen kipukroonikon köyhyydestä, mutta tilanteeni on paljon pahentunut siitä. Postauksen voi lukea täältä:Miltä kipukroonikon köyhyys tuntuu Suomessa?

Mutta periksi ei anneta! Vielä minä nousen täältä ja sitten kirjoitan teille postauksen siitä, kuinka minä sen oikein tein;) 

Muita unelmiani on jatkaa kirjoittamista eri muodoissaan ja julkaista joskus kirja jonkin suomalaisen kustantamon kustantamana. Kokemusasiantuntijuus kiehtoo myös. 

Millaisia unelmia teillä on? Oletteko jo saavuttaneet joitain unelmianne, isompia tai pienempiä? Laittakaa ihmeessä kommenttikentässä kommenttia! Mennään kohti unelmia:)

Rakkaudella, Anne

KIPUKROONIKON JOULU JA MUUT JUHLAPYHÄT

Oletteko koskaan miettineet, miten kipukroonikko viettää joulua tai muita juhlapyhiä? Voin tietysti kertoa vain omista kokemuksistani, mutta luulen, että moni kipukroonikko voi samaistua moneen kohtaan tekstissäni.

Kipukroonikko saattaa stressata juhlapyhiä ja juhlia etukäteen

Juhlapyhät saattavat aiheuttaa kipukroonikolle stressiä jo etukäteen oman voinnin suhteen. Sitä enemmän asia aiheuttaa stressiä, mitä vieraammassa seurassa juhlapyhät tai juhlat viettää. Lähipiirin kanssa tilanne on yleensä helpompi, koska he ymmärtävät ehkä paremmin, jos kipukroonikon osallistuminen juhliin peruuntuu osin tai kokonaan kipujen takia (vaikka kyllähän sellainen tilanne harmittaakin kaikkia osapuolia kovin!). Vieraammat ihmiset saattavat loukkaantua kokemukseni mukaan herkemmin, mikäli kipukroonikko ei kykene tulemaan paikalle juhliin. Se johtuu varmaankin ihmisten ymmärtämättömyydestä.

Ja vaikka kipukroonikko kykenisi selviytymään paikan päälle juhliin muiden seuraan, mutta on silmiinnähden todella kipeä ja huonovointinen, niin hänelle voi tulla ikävä olo mahdollisesti muiden juhlamielen "pilaamisesta" ja vieraille puolestaan vaivautunut olo. Ei ole mukava tunne, jos kaikkien huomio kiinnittyy sinuun kipusairaana itse juhlimisen sijaan.

Minua itseäni kipukroonikkona stressaa aina kaikki menot, mitkä on lyöty lukkoon päivän ja varsinkin tunnin tarkkuudella, koska joudun silloin aina tekemään hirmuisesti järjestelyitä etukäteen, vointini murehtimisen lisäksi. En saa esim. rasittaa itseäni juhlia edeltävinä päivinä. Minun on myös mahdollisesti kipulääkittävä itseäni enemmän juhlien aikaan ja niiden jälkeen ns. "jälkikipujen" takia.

On juhlapyhissä ja juhlissa kuitenkin tietysti hyvätkin puolensa. Joskus, jos oikein onnistaa, kiputilanne onkin juhlien aikaan ihan siedettävällä tasolla ja pystyn jopa nauttimaan olostaan muiden seurassa. Juhlat ja juhlapyhät katkaisee varsinkin poissa työelämästä olevana kipukroonikkona arkea mukavasti, tuoden niihin vaihtelua ja juhlantuntua. 

Mutta ikävä kyllä juhlista seuraa aina kovat "jälkikivut" ja fatiikki, oli sitten ollut miten mukavaa tahansa. Se hinta ainakin minun on kipukroonikkona maksettava aina kaikesta mukavasta. Silti yleensä ajattelen, että se tuska on sen arvoista. Sainhan nimittäin kokea hetken juhlaa, viettää sosiaalista elämää ja mukaani paljon hyviä muistoja, minkä voimin jaksaa vaikeiden "jälkikipujenkin" yli:)

Jouluaatto "petipotilaana" sukulaisten ympäröimänä

Seuraavaksi haluan jakaa muistoni eräästä joulusta kipukroonikkona, vaikka se olikin vaikea joulu ja voisin kertoa myös niistä onnistuneemmista juhlapäivistä. Mutta haluan, että sen avulla ymmärtäisitte paremmin, miksi kipukroonikon voi olla joskus vaikeaa juhlia.

Muistan siis elävästi erään joulun jokunen vuosi sitten, jota olin valmistellut pitkään ja hartaasti. Sinä vuonna pojat viettivät jouluaattoa isänsä kanssa ja minä matkustin Kuopiosta Keski-Suomeen vanhempieni luokse. Sisarukseni kumppaneineen tulivat myös paikalle.

Perille päästyäni kivut äityivät todella pahaksi ja minua harmitti ihan vietävästi. Makasin suurimman osan ajasta pimeässä huoneessa erillään muista. Jouluaattoiltana raahauduin olohuoneeseen muiden seuraan tehden lattialle "sairausvuoteen" patjasta. Siinä maaten sitten osallistuin muiden ilakointiin sen, mitä kivuiltani jaksoin. Jouluvalmisteluihin en kuitenkaan voinut lainkaan osallistua. Onneksi perheeni ymmärsi sen ja tekivät kaiken porukalla valmiiksi, antaen minun levätä omassa rauhassani. Lopuksi he kutsuivat minut syömään "valmiiseen pöytään", mitä arvostin suuresti.

Mielessäni kuitenkin toivoin, että joulupyhät olisivat äkkiä ohi ja minulla olisi vähemmän paineita osallistua muiden seurassa joulun viettoon ja olla iloinen. Toivoin, että saisin vain potea kipujani rauhassa ja elää tavallista arkea. Kovissa kivuissa on vaikea olla muiden ihmisten ympäröimänä elleivät he ole aivan lähipiiriä. Silti, jos heitä on iso joukko, mistä lähtee paljon ääntä, se saattaa ahdistaa oikein kovissa kivuissa, jolloin itse kaipaisi vain hiljaisuutta ja omaa rauhaa.

Miten minä vietän joulun tänä vuonna?

Koska aion nyt kertoa, miten vietän joulua tänä vuonna niin, tässä yhteydessä on varmaan hyvä mainita, että en ole enää sinkku. Tapasin nimittäin Tinderissä ihanan miehen ja aloimme seurustelemaan syksyllä. Jani on minua kaksi vuotta nuorempi ja asuu 140 kilometrin päässä minusta.

Janissa parasta on se, että hän hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Hän on myös hyväsydäminen, uskollinen, rehellinen ja useimmiten aina niin aurinkoinen. Tietysti hänellä on myös mahtava huumorintaju ja on kovin kärsivällinen, koska muutoinhan minun kanssani ei pärjää;)

Koronan takia en uskalla lähteä viettämään joulua sukulaisten luona isolla porukalla, joten päätimme viettää joulua kahdestaan etelä-pohjanmaalla Janin luona. Pojat nimittäin eivät tänä jouluna ole tulossa luokseni.He tulevat mahdollisuuksien mukaan käymään sitten joulun jälkeen ennen Kasimirin armeijaan lähtöä.

Ensimmäistä kertaa Nemikään ei ole luonani jouluna, vaan on toisen entisen omistajansa eli entisen miesystäväni luona Kuopiossa. Nemi käy aika ajoin hänen luonaan hoidossa sopimuksemme mukaisesti. Siellä hän saa mielinmäärin liikuntaa ja monipuolisia kokemuksia ja minä puolestani huokaista hieman koiranhoidon velvollisuuksista.

Olemme koristelleet Janin kotia jouluiseksi. Meillä on jopa pieni, muovinen joulukuusikin. Ruokien suhteen päätimme vointini takia "mennä" tänä vuonna valmiilla jouluruo'illa kinkusta lähtien. Sen sijaan ajattelin ihan joulufiiliksen takia leipoa ensimmäistä kertaa aikoihin pari helppoa juttua.

Olemme suunnitelleet joulunviettoa niin, että vielä ennen joulua siivoamme yhdessä. Jouluaattona haluaisin aamusta meikata (sekin tuo juhlan tuntua, koska en vointini takia pysty meikkaamaan lähellekään niin usein, kuin haluaisin). Jani aikoo keittää aamulla riisipuuroa tavallisessa kattilassa. Minun vointini ei riitä riisipuuron keittoon, kuin haudekattilassa ja sellaista Janilla ei ole.

Puolen päivän aikaan Janin äiti tulee meille jouluruoalle. Sen jälkeen viimeistään tarvitsen ehdottomasti pitkät päiväunet, kuten tarvitsen joka päivä. Alkuillasta käymme joulusaunassa ja illan mittaan vaihdamme joululahjat. 

Huvittavinta tässä on se, että meidän pakettimme ovat täsmälleen saman kokoiset ja painoiset ja molempien paketit sisältää jotain särkyvää! On siis hyvin todennäköistä, että olemme ostaneet toisillemme samat joululahjat:D Lahjojen vaihdon jälkeen katsomme jonkin romanttisen komedian.

Tällaista olemme suunnitelleet, mutta aina on otettava huomioon se, millainen vointini ja jouluaattoa edeltävä yöni sattuu olemaan ja muuttaa tarvittaessa suunnitelmia. Joka tapauksessa juuri tällaista rauhallista joulua kaipaan ja tarvitsen tänä vuonna. Nimittäin sen verran huono on vointini ja toimintakykyni ollut ,sekä arkeni hektistä ja raskasta, että juuri nyt en jaksaisi isoa sukujuhlaa kovine metelineen ja jouluhössötyksineen. Vaikka tokihan nekin ovat olleet kivoja ja ennenkaikkea iloisia ja "elämänmakuisia" jouluja.

Hyvän joulun toivotukset

Toivottavasti jokainen meistä voisi nauttia tulevista joulunpyhistä kukin omalla tavallaan ja mahdollisista voinnin haasteista huolimatta. Kipukroonikon kannalta tärkeintä on yrittää olla stressaamatta liiaksi etukäteen sitä, mikä oma vointi mahtaa juhlapyhinä olla ja tietenkin levätä ennen joulua, että ei olisi jo valmiiksi kovin kipeä ja puhki. Se ei olekaan ihan niin yksinkertaista, mikäli joulunviettoon liittyy paljon valmisteluja, mitä pitäisi tehdä. 

Onneksi kuitenkin nykyään on paljon vaihtoehtoja. Voi ostaa esim. tarjottavat valmiiksi tehtynä, ettei energiaa kuluisi niiden valmistamiseen (kuten mekin päätimme toimia tänä jouluna). Siivouksesta ja muustakin voi tinkiä, vaikka ymmärrän hyvin halun pitää mahdollisista perinteistä kiinni, kuten saada normaalia siistimmän kodin jouluksi ja valmistaa edes jotain myös omin "pikku kätösin". Minulle ainakin iso osa joulun tunnelmasta syntyy nimenomaan juhlapyhiin valmistautumisesta eri tavoin, omin käsin jotain tekemällä ja erilaisista perinteistä.

Ei kuitenkaan unohdeta sitä, mikä joulussa on tärkeintä, kuten joulurauha, hyvän tekeminen ja läheisten mahdollinen läsnäolo (mikä tosin näin korona-aikana voi olla haastavaa). !Mahdollisimman ihanaa, rauhallista ja kivutonta joulua kaikille

Rakkaudella, Anne

Tämän vuoden joulukuusi on ensimmäistä kertaa valkoinen.

ELINTÄRKEÄ KIPULÄÄKITYS JA MUUT KIVUNHOITOKEINONI!

Tässä postauksessa avaan teille kivunhoitokeinojani ja selviytymistäni kipujen kanssa. En ole kivunhoidon ammattilainen, mutta näiden melkein 20 kipuvuoden aikana, olen oppinut tuntemaan kroppani ja mieleni niin hyvin, että tiedän suurinpiirtein, mitkä kivunhoitokeinot toimivat minulle parhaiten. 

Kipulääkitys

Kokemukseni mukaan näin kovien kroonisten kipujen hoidossa tarvitaan usein useammasta eri kipulääkkeestä koostuvaa lääkehoitoa. Niin on minunkin tapauksessani. Kroonisia kipuja ei kuitenkaan yleensä saada kipulääkityksellä tai sen lisänä millään muillakaan keinoilla kokonaan pois. Sen sijaan kipulääkityksen tehtävänä on taittaa kivuilta pahin terä pois eli ikäänkuin "tylsyttää puukko ja sen iskut, niin ettei se uppoa lihaan."!

Minun kohdallani toimiva kipulääkkeiden yhdistelmä on koko kivunhoidon perusta. Ilman sitä, en voisi elää, koska kivut veisivät kaikki voimani ja koko elämänhaluni! Kipulääkitys tekee kivuistani jotenkuten siedettäviä ja mahdollistaa siten elämisen. Se turvaa myös osaltaan edes tämän jäljellä olevan vähäisen toimintakykyni.

Ilman kipulääkitystä joutuisin makaamaan ja asumaan sairaalassa 24/7 epäinhimillisen kovissa tuskissa. Elämäni olisi pelkkää kärsimystä! Se veisi elämänhaluni kokonaan eikä sellainen olisi ihmisarvoista elämää. Siksi väitän, että kipulääkitys on minulle elintärkeä.

Lääkevastaiset ihmiset kauhistelevat lääkemääriäni!

Jotkut ihmiset ovat hyvin lääkevastaisia eivätkä haluaisi edes tarpeen tullen käyttää tällaisia "myrkkyjä".  Monet lääkevastaiset ihmiset (jopa hoitohenkilökuntaan kuuluvat), kauhistelevat kipulääkemääriäni! Kauhistelen minä sitä itsekin.  En ole todellakaan iloinen siitä, että tarvitsen tällaisia lääkemääriä elääkseni, mutta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, mikäli haluan elää ihmisarvoista elämää! Jos en tarvitsisi joka ikistä pilleriäni todenteolla, niin en missään nimessä käyttäisi niitä. 

Kipulääkitys on monelle kipukroonikolle tärkeä osa kivunhoitoa.

Antaisin mitä vain, jos kipuni olisivat siedettävällä tasolla ihan vain "kissavideoita Youtubesta" katsomalla (joka on muuten yksi kivunhoitokeino oikeastikin!), mutta kun se ei minun tapauksessani riitä. Silti katson kyllä useinkin pahoina kipuhetkinä Youtubesta videoita odotellessani kipulääkkeen vaikutusta, koska sillä saan aivoilleni mahdollisesti muuta tekemistä, kuin kivun kokeminen.

Minusta on ymmärrettävää, että ihmiset kauhistelevat lääkemääriäni, mutta sillä verenpaineeni saa nousemaan, jos aletaan väittämään, että en tarvitse niitä ja ,että lääkkeettömilläkin kivunhoitokeinoilla pääsee jopa parempaan tulokseen! 

Minä tunnen kroppani ja kipuni paremmin, kuin kukaan muu. Ja olen näiden melkein 20 kipuvuoden aikana kokeillut kaikki mahdolliset lääkkeettömät ja lääkkeelliset kivunhoitokeinot taistelussa kipuja vastaan. Totta on myös se ikävä tosiasia, että jos olisin rikas, niin kivunhoitokeinovalikoimaa olisi enemmänkin, nimenomaan niissä lääkkeettömissä vaihtoehdoissa. 

Silti rahakaan tuskin poistaisi sitä tosiasiaa, ettei mikään lääkkeetön hoitokeino yksinään riitä minun tapauksessani pitämään kipuja siedettävällä tasolla. Minulle, kun on jo muodostunut näiden vuosien aikana jonkinlainen kuva siitä, mitkä keinot minulle mahdollisesti toimii kipulääkityksen rinnalla ja, mitkä puolestaan saattavat jopa pahentaa tilannetta. 

Minun puolestani siis lääkevastaiset ihmiset saavat pitää kuvitelmansa, että "kissavideot" on parempi lääke minulle, kuin esim. opiaatit, mutta tiedän, miten asian laita on omalla kohdallani. Enkä todellakaan ala kuuntelemaan mitään paasausta lääkkeettömistä "simsalapim"-hoitokeinoista edes heiltä, joilla on kokemusta jonkinlaisista kroonisista kivuista. 

Kipu, sen kokeminen, kovuusaste, kipujen syyt jne. ovat hyvin yksilöllisiä eikä niitä voi lähteä vertaamaan toisiinsa. Jonkinlaista käsitystä henkilön tilanteesta antaa kuitenkin se, miten invalidisoivan kovia kivut ovat eli, mihin henkilö pystyy tai ei pysty, tarvitseeko hän minä verran apua ja apuvälineitä jne.

Vähän aihetta läheltä liipaiseva tekstini "Älä tyrkytä neuvojasi kipukroonikolle" löytyy tästä linkistä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2020/03/kipukroonikolla-riittaa-neuvonantajia.html?m=0 Kannattaa muistaa se, että kipukroonikot (varsinkin pitkään sairastaneet) ovat omien kipujensa parhaita asiantuntijoita. Joku pärjää ilman kipulääkitystä, joku toinen taas ei. Kaikki kivunhoitokeinot eivät sovi kaikille, vaan on täysin yksilöllistä, mikä sopii kenellekin.

Muut kivunhoitokeinoni kipulääkityksen lisäksi

Kipulääkityksen lisäksi tarvitsen ja käytän päivittäin paljon muitakin kivunhallintakeinoja tukemaan lääkityksen tehoa. Toiseksi tärkein kivunhallintakeinoni on lepo sekä rasituksen määrän rajoittaminen.

Se ei toimi kaikilla yhtä hyvin, mutta on minun tapauksessani äärimmäisen tärkeä kivunhoidon "kulmakivi". Kipuni nimittäi  pahenevat kaikesta rasituksesta. Jopa istuminenkin sattuu liikaa silloin, kun kivut ovat pahimmillaan. Silti kävely ja muu vastaava toiminta on ihan pahimpia kipujen pahentajia. Levolla en tarkoita niinkän unta (vaikka sekin on älyttömän tärkeää ja yksi kivunhoitoni kulmakivistä myös), vaan lepoasennossa makaamista. 

Levon lisäksi ylipäätään rasituksen minimoiminen ja omien rajojen tietäminen on tärkeää. Onneksi kuitenkin fysioterapian ja oikeanlaisen harjoittelun avulla, voin varovasti kehittää osittain rasituksen sietokykyäni. Se on rankkaa ja kivuliasta, mutta ei täysin mahdotonta. Siksi levon ja rasituksen oikea suhde on tärkeää eli ihan kokonaan ei kannata jäädä sänkyyn makaamaan kovista kivuista huolimatta, koska muuten ei kohta oikeasti pääse ylös sängystä!

Aiemmin yksi ns. pikahoitokeinoni oli paikallislämpö (esim.lämpötyyny), mutta myöhemmin elimistöni herkistyi sille ja toisin, kuin lääkäri luuli, tilanne ei palannut ennalleen pitämällä taukoa lämpöhoidoista. Onneksi kuitenkin ei iholle suoraan tuleva lämpö auttaa ja sopii minulle edelleen eli sauna ja auringon lämpö tekevät hyvää. Ikävä kyllä elimistöni ei muutoin ole kestänyt auringossa oloa enää ollenkaan aivoverenvuodon jälkeen,  joten en voi kesäisin makoilla lainkaan rannoilla ottamassa aurinkoa. Mutta onneksi kesällä on varjossakin lämmintä ja se jo riittää elimistöäni voimaan paremmin.

Sen sijaan kylmä kaikessa muodossaan on elimistölleni kauhistus! Siksi syksy ja talvi ovat minulle vaikeampaa aikaa. Joillakin kipukroonikoilla tilanne on päinvastainen eli lämpö on heille kauhistus ja kylmä auttaa kipuihin. Se on täysin yksilöllistä, kumpi kenellekin sopii vai sopiiko kumpikaan ja selviää vain kokeilemalla. 

Ammattitaitoinen manipulatiivinen fysioterapia on kropalleni hyvin tärkeää. Se lievittää varsinkin lantionalueen selän puolen kipuja sekä lisää erityisesti kävelykykyä, mutta myös muuta toimintakykyä. Rasituksen sietokykyni kasvaa paljon säännöllisellä fysioterapialla. 

KELA ei ole kuitenkaan myöntänyt minulle koskaan fysioterapiaa ja minulla on ollut vaikeuksia saada fysioterapiaan rahoitusta, joten aina, kun olen edennyt kuntoutumisessani, rahat ovat loppuneet ja sitä myöten koko fysioterapia.

Silloin, kun kivut eivät ole aivan sietämättömän kovat, niin käytän paljon kivunhallintakeinona aivojen toiminnan ohjaamista johonkin tekemiseen. Kun täyttää aivonsa jollakin keskittymistä vaativalla mieluisalla tekemisellä, niin se vie huomion pois kivuista ja ikäänkuin vaimentaa kipusignaalien voimakkuutta. Sellaista puuhaa on minun tapauksessani esim. blogihommat, videoiden katselu, puhelimessa puhuminen jne. 

Se, miten paljon keskittymistä vaativaa hommaa voin tehdä, riippuu kivun kovuudesta sekä yleisestä voinnista ja jaksamisesta. Jos kivut ovat lähes sietämättömän kovat ja olo kaiken lisäksi kovin väsynyt, ainoiksi vaihtoehdoiksi jää sängyn päällä musiikin kuuntelu, päiväkirjaan kirjoittaminen, tv:n tai Youtube-videoiden katselu jne. Silloin jopa puhelimessa puhuminen on liian vaativaa hommaa. 

Varjopuolena keskittymisessä johonkin, on se, että kun oikein kovasti käytän aivojani, niin saan aina fatiikkioireita eli aivosumua ja kovaa väsymystä. Fatiikkioireet ovat pahentuneet huomattavasti aivoverenvuodon jälkeen. 

Jos minulla olisi taloudellisia resursseja, niin näiden lisäksi kokeilisin erilaisia hemmotteluhoitoja, mitkä auttaisivat elimistöäni ja mieltäni rentoutumaan. Kokeilisin myös akupunktiota pidemmän ajan (olen päässyt kokeilemaan sitä vain kahdesti). 

Psykofyysinen fysioterapia voisi olla myös toinen vaihtoehto. Noiden lisäksi on varmasti paljon muutakin, mitä rahalla saisi. Ei kuitenkaan varmaankaan mitään "hokkuspokkus"-keinoa, mikä veisi kivut lähes kokonaan, mutta silti keinoja, mitkä tukisivat kipulääkityksen mukanaan tuomaa apua.

Epätoivoissani olen kokeillut myös ns."uskomushoitoa"!

Olen kokenut myös ajanjakson, jolloin epätoivoisena hetkenä kokeilin viimeisillä rahoillani erilaisia "uskomushoitoja", kun näytti siltä ettei lääketiede voi auttaa minua.  Tosiasiassa vaikutti siltä, että ketään ei edes kiinnostanut todellista etsiä minulle apua.

Olin masentunut, haavoittuvainen ja epätoivoinen. Minulle oli silloin helppoa "myydä" mitä tahansa mukamas kipuja lievittävää uskomushoitoa. Kokeilin mm.reikihoitoa, kaukoreikihoitoa, magneettikoruja, rukousta, joitakin ravintolisiä yms. 

Eihän niistä minulle mitään apua ollut, mutta rahat hupenivat nopeasti. Jotkut väittävät kyllä saaneensa apua monenlaisista uskomushoidoista. En ala kiistelemään siitä, onko se lumevaikutusta vaiko ei, mutta pääasia on, että ovat löytäneet heille sopivat kivunhoitokeinot.

Mahdollisimman stressitön ympäristö ja elämäntyyli tukee kivunhallintaa

Jatkuva kova kipu on kova stressi kipukroonikon mielelle ja elimistölle. Siksi kipukroonikon olisi tärkeää viettää mahdollisimman stressitöntä elämää ja elää olosuhteissa, mitkä pikemminkin tukevat hyvää oloa ja kivunhallintaa.

Omalla kohdallani se ei ole lainkaan toteutunut! Se johtuu osittain minusta riippumattomista syistä, huonosta tuurista ja osin omista epäedullisista valinnoista. Elämäni on siis ollut enimmäkseen rankkaa muutenkin, kuin pelkästään kipujen takia. 

Siihen on sisältynyt mm.epäonnistuneita parisuhteita, vaikeita ihmissuhteita, monia muuttoja, taloudellista jatkuvaa ahdinkoa ja stressiä, ikäviä ja vaikeita elämäntapahtumia joko itselle tai lähipiirille jne. 

Tilannetta ei ole helpottanut saamani huono kohtelu sairaanhoidossa ensimmäisinä sairausvuosinani. Olen joutunut taistelemaan paljon saadakseni asiallista kohtelua ja edes jonkinlaista sairaanhoitoa. Lisäksi olen joutunut taistelemaan saadakseni tarvitsemiani palveluja ja apuja sosiaalitoimesta ja KELA:lta. Taistelu fysioterapiasta jatkuu edelleen (jota en ole siis koskaan saanut KELA:lta!) 

Psyykkisten voimavarojen tukeminen on tärkeää taistelussa kipuja vastaan

Krooniset kivut lisäävät paljon riskiä sairastua masennukseen. Moni kipukroonikko sairastaakin sen jossain vaiheessa. Minullakin on diagnosoitu toistuva vakava masennus, mistä kyllä näyttäisin vihdoinkin parantuneeni! 

Kun etenin kroonisten kipujen kanssa siihen vaiheeseen, että minulle kerrottiin, ettei terveydenhuollolla ollut enää keinoja auttaa minua, niin pelkäsin romahtavani lopullisesti. 

Olin kuitenkin alkanut ennen sitä pikkuhiljaa toteuttamaan enemmän hyvää mieltä tuottavia asioita ja ottanut askeleita kohti unelmiani. Elämäni ei ollutkaan enää pelkkää luopumisen tuskaa vuodesta toiseen.

Niimpä sen voimin sisuunnuin ja päätin etten antaisi uutisten lääketieteen keinojen loppumisesta kohdallani, musertaa minua. Päätin hyväksyä krooniset kivut osaksi loppuelämääni ja toteuttaa unelmiani kivuista huolimatta. 

Sen myötä paranin toistuvasta vakavasta masennuksesta enkä ole joutunut enää käymään terapiassa tai kokeilemaan toinen toistaan hurjempia mielialalääkkeitä. Eräs kipukynnystä nostava mielialalääke menee kyllä vielä, mutta niin pienellä annoksella, että se on alle minimihoitotason. En ole myöskään ollut enää lähelläkään joutua psykiatriselle osastolle "lataamaan akkuja".

Mutta siinä vaiheessa sairausprosessia, kun on vielä aivan rikki kroonisten kipujen takia, niin kaikki nuo em.keinot mielenterveyden tukemiseksi voivat olla tarpeen! Minullekin ne ovat aikoinaan olleet hyödyllisiä ja välttämättömiä. 

Lisää masennuksen hoitokeinoista- ja omahoitokeinoista voit lukea täältä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2020/02/en-halunnut-kuolla-mutta-en-olisi.html?m=0 Olen kertonut postauksessa myös lisää ajanjaksosta, jolloin "uin syvimmässä vesissä" kipusairaushistoriassani.

Rakkaudella, Anne 

ONKO KIPUKROONIKON ÄITIYS ERILAISTA KUIN TERVEEN ÄIDIN?

Pohdin tämänkertaisessa postauksessani kipukroonikon äitiyttä, mutta yhtälailla voisin kirjoittaa yleisemmin vanhemmuudesta. Kerron rehellisesti ja avoimesti kipeistäkin kokemuksistani kipusairaana äitinä.

Vaikeimmat asiat kipukroonikon äitiydessä

Kipukroonikkoa saattaa vaivata epävarmuus omasta voinnista suhteessa lasten hoitoon ja kasvattamiseen, enemmän, kuin terveillä vanhemmilla. Kipukroonikko saattaa jopa tarvita ulkopuolista apua lasten hoidossa ajoittain tai säännöllisesti.

Itse kipuilin paljonkin tämän asian kanssa. Se vaivasi minua enemmän tai vähemmän vuosien ajan. Elämäni oli jatkuvaa tasapainoilua asian vuoksi. Lähipiirinikin koki joutuvansa koetukselle avunpyyntöjeni takia. 

Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt kyetä selviytymään itsenäisesti tai ainakin ennakoimaan paremmin vointiani. Itsestäni se tuntui lähes mahdottomalta tietää, mikä vointini olisi yli huomenna tai viikon päästä, ja niinhän asian laita olikin.

Lapseni uhattiin viedä minulta pois

Koska koin tarvitsevani arkeeni apua sosiaalihuollon kautta, eikä saatavilla ollut avohuollon tukitoimia ilman lastensuojelun asiakkuutta, perheestämme tuli lastensuojelun asiakas.

Ikäväkseni jouduin huomaamaan ettei suurin osa sosiaalityöntekijöistä nähnyt vahvuuksiani äitinä ja välillä tuntui etteivät he edes yrittäneet nähdä ja ymmärtää niitä puolia minussa ennakko-asenteidensa takia. Joillakin oli nimittäin sellainen kuvitelma, että köyhä kipukroonikko, joka tarvitsee vahvaa kipulääkitystä, olisi automaattisesti huono äiti. 

Kun hain ensimmäisiä kertoja apua sosiaalitoimen kautta arjesta selviytymisen tueksi, törmäsin todella ennakkoluuloiseen sosiaalityöntekijään! Hän ei edes yrittänyt miettiä tukitoimia, vaan suositteli heti minua luopumaan lasteni pääasiallisesta vastuusta ja lasten muuttoa kiireisen yrittäjä-isän luokse. Onneksi poikien isä oli tuolloin samaa mieltä kanssani, ettei vielä ollut poikien aika muuttaa, vaan katsottaisiin tilannetta rauhassa sitten, kun pojat olisivat murrosiässä.

Kyse ei ollut siitä, että olisin itsekkäästi pitänyt kiinni pojista, vaan kussakin tilanteessa yritin miettiä poikien parasta. Aika ei vaan tuolloin tuntunut vielä oikealta poikien muutolle. He olisivat joutuneet muutoin olemaan paljon ulkopuolisten hoivissa, koska heidän yrittäjä-isänsä teki runsaasti töitä.

Jatkoin siis sinnikkäästi avun hakemista ja päädyin myöhemmin toisen sosiaalityöntekijän puheille. Hän puolestaan ymmärsi minua ja oli halukas etsimään meidän perheelle sopivia tukitoimia. Niimpä sain avukseni siivoojan kerran viikossa ja pojilleni tukihenkilön. Noiden tukitoimien turvin pärjäsin taas pari vuotta eteenpäin.

Ikävä kyllä vointini jatkoi huononemistaan.Olin joutunut turvautumaan ulkona jo pyörätuoliinkin sekä anomaan henkilökohtaista avustajaa lähes päivittäiseksi avukseni siivoojan tilalle.

Poikien tultuaan murrosikään, tilanteeni oli jo niin huono etten kokenut voivani huolehtia heistä niin hyvin, kuin mitä olisin halunnut. Murrosikä nimittäin toi mukanaan monenlaisia uusia haasteita. Niimpä kävimme pitkään vakavaa ja vaikeaa keskustelua poikien isän kanssa heidän tulevaisuudestaan. 

Toinen ongelma oli, että en saanut Kuopiossa riittävää sairaanhoitoa ja kuntoutusta. Ketään ei tuntunut kiinnostavan vointini huononeminen vuosien ajan ja koin jääneeni heitteille. Niimpä aloin miettimään sairaanhoitopiirin vaihtoa, jos se toisi avun jumiutuneeseen tilanteeseen. Se tarkoittaisi tosin paikkakunnan vaihtoa. 

Pitkän pohdinnan ja keskustelujen jälkeen, niin poikien isän, kuin osin poikienkin kanssa, päädyin elämäni yhteen vaikeimmista päätöksistä! Pojat muuttivat isälleen ja minä 170 kilometrin päähän lähelle lapsuuuden perhettäni. Siitä voit lukea lisää täältä:https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html

 

Kuva on otettu poikien juuri muutettuaan isänsä luokse asumaan.

 

Kipukroonikon äitiydessä on myös vahvuutensa

En kuitenkaan näkisi kipukroonikon äitiydessä pelkästään huonoja puolia, koska siinä on ollut paljon hyvääkin. Nimittäin minulla oli paljon enemmän aikaa lapsilleni, kuin monella muulla "harrastavallaa uravanhemmalla". Poikien ei myöskään tarvinnut tulla pienenä koulusta tyhjään kotiin, vaan olin siellä vastassa huolehtien lapsille terveellistä välipalaa ja, että tekevät koululäksyt ajoissa ja huolellisesti. Kotonamme olikin usein muidenkin lapsia viettämässä aikaa turvallisen aikuisen seurassa sillä aikaa, kun heidän omat vanhempansa olivat vielä töissä.

Lopuksi haluan vinkata vanhemmasta postauksestani, jossa haastattelin lapsiani heidän lapsuuskokemuksistaan kipusairaan äidin kanssa. Haastattelun voi lukea täältä Poikieni ajatuksia lapsuudestaan kipusairaan äidin kanssa

 Rakkaudella, Anne