PARISUHTEEN PÄÄTTYMINEN JA PIKAINEN MUUTTO KESKI-SUOMEEN!

Minulle on tapahtunut taas paljon sitten viime postauksen, mutta milloinkas minun elämässäni ei sattuisi ja tapahtuisi? Ja, jos ei tapahdu, niin SATTUU ainakin! Maalla asuminen ja yhteiselo Pasin kanssa ei onnistunutkaan, joten parisuhteemme päättyi ja muutin pois. Voin sanoa, ettei ollut helppoa tehdä päätöstä lähteä sairaana ja rahattomana muuttamaan jälleen, mutta en halunnut jäädä parisuhteeseen ja paikkaan, missä minun ei ollut hyvä olla.

Erotilanteessa kumppanin luota pois muuttaessa KELA laskee entisen avopuolison tulot mukaan toimentulotukihakemukseen, joten arvelin etten olisi saanut taaskaan muuttoavustusta tai takuuvuokrarahoja sitä kautta. Joten minun täytyi lainata takuuvuokrarahat tuttavaltani pitkällä takaisinmaksuajalla. Taloustilanteeni on tällä hetkellä vaikein koskaan. Köyhyydestä kipukroonikon silmin voitte lukea tästä postauksesta "MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?". (mutta taloustilanteeni on tosiaan vielä nyt, kuin tuolloin.

Parisuhteen päättymisen syyt

En halua kertoa julkisesti kaikista parisuhteen päättymiseen johtaneista syistä (minun näkökulmastani), mutta maallemuuton jälkeen en kotiutunutkaan silloiseen asuinpaikkaani, vaikka maalla-asuminen oli ollut jo pitkään haaveissani. Nimittäin se oli sairaana paljon raskaampaa, kuin olin kuvitellut mielessäni. Minua vaivasi myös outo tunne etten ollutkaan oikeassa paikassa. Ymmärsin kyllä syyt siihen vasta kunnolla muuton jälkeen!

Kun yritimme yhteiseloa Pasin kanssa saman katon alla, se ollutkaan sellaista, kuin olimme kuvitelleet. Meillä oli paljon sopeutumisvaikeuksia uuteen tilanteeseen puolin ja toisin, vaikkakin eri syistä. Minun mielestäni maalla asuminen ei ollutkaan aivan sellaista, kuin olin kuvitellut ja en osannut aavistaa, kuinka paljon tulisin kaipaamaan perhettä,poikia, ystäviä ja jotain entisestä elämästäni. Puhuin kyllä paljon puhelimessa rakkaiden kanssa, mutta ei se riittänytkään minulle. Pasilla puolestaan oli sopeutumisvaikeuksia muista omista syistä johtuen.

Kiireisessä ja raskaassa arjessa sekä minun kärsiessäni pahasti yksinäisyydestä, aloimme riidellä paljon. Arjen tulo suhteeseen ei minua haitannut (kaikissa parisuhteissahan se tulee jossain vaiheessa), mutta se kyllä haittasi, että osasimme jotenkin todenteolla ärsyttää toisiamme. Riitelymme oli kaikkea muuta, kuin "ilmaa puhdistavaa" ja rakentavaa. En ole ennen uskonut horoskooppeihin, mutta tuon kokemuksen jälkeen voisin jopa uskoa. Nimittäin kaksi oinasta ei oikein sovi yhteen, vaan se menee helposti "sarvien kolisteluksi"!

Kumppanin krooniset kivut ja avuntarve hankaloittavat usein osaltaan parisuhdetta, mutta meidän tapauksessa se ei ollut niinkään ongelma. Pasi suhtautui alusta lähtien hyvin siihen, että olen kipukroonikko ja hän näki minusta parhaiten sen, mikä milloinkin oli vointini ja osasi suhteuttaa omaa toimintaansa siihen. Siitä olen myös hänelle kiitollinen ettei hän koskaan haukkunut minua tai syyllistänyt siitä, että olen kipukroonikko ja työkyvytön. Eikä kenenkään pitäisi sellaiseen haukkumiseen ja syyttelyyn suostuakaan, mutta tiedän joillekin kipukroonikoille niin käyneen.

Mitä minulle kuuluu nyt ja missä asumme Nemin kanssa?

Minulla kävi todella hyvä tuuri, koska löysin aivan ihanan "heti vapautuvan" kodin minulle ja Nemille reilu kuukausi sitten! Se on iso saunallinen rivitaloyksiö ja kaiken lisäksi päätyasunto. Etu- ja takapihaa koristavat hienot terassit. Alue on rauhallista ja asunto sijaitsee päättyvän pienen autotien päässä, joten ohikulkuliikennettäkään ei ole. Asunnon pohjapiirustus on todella hyvä ja se tuntuu enemmän kaksiolta, kuin yksiöltä.

Asun suht rauhallisella alueella, missä on enimmäkseen kivoja ja puheliaita naapureita, keiden kanssa voi ulkona jutella turvavälin muistaen näin korona-aikana. Olen löytänyt lähistöltä jo yhden ystävänkin ja Nemi on saanut koirakavereita. Lisäksi paikkakunnalla asuu vanhempani ja veljeni. Toinen siskoni käy vanhempieni luona melkein joka viikonloppu ja toinen sisko parin kuukauden välein. Pojat tulevat paljon mieluummin tänne minua tapaamaan, koska voivat samalla nähdä sukulaisiaan minun puolelta.

Ainut miinuspuoli on se, että luontoa ei juurikaan ole minun kävelymatkan eli 500 metrin päässä yhtä pientä "metsälänttiä" lukuunottamatta. Onneksi kuitenkin avustajan kanssa pääsemme pyörätuolilla kilometrin päässä sijaitsevalle kauniille metsä-ja ranta-alueelle. Plussaa on myös se, että täällä on hylätty jääkiekkokaukalo, missä voi sopia koiratreffejä. Palvelut sijaitsevat kahden kilometrin päässä eli eivät ole kaukana.

Minä poseeraamassa uuden kodin takapihalla.

Kotiuduimme tänne Nemin kanssa jo parissa päivässä, toisin kuin edellisessä asuinpaikassamme, minne en kotiutunut kolmessa kuukaudessakaan. Nemi kyllä sopeutui maallekin hyvin, mutta kyllä hän selvästi nauttii koirakontaktien lisääntymisestä ja siitä, että pihamaata voi vahtia enemmän, kun on paljon enemmän "äksöniä"! Nemi on kuitenkin ehkä mielestäni nauttinut enemmän olostaan täällä, kuin maalla. Toki se varmasti aistii myös minun sisäisen rauhan ja onnellisuuden nykytilanteesta.

Olen muuton jälkeen panostanut entistä enemmän Nemin koulutukseen, koska asuimme yhteensä kolme vuotta syrjemmässä, missä ei tullut juurikaan vastaan koiria ja paljon vähemmän ihmisiäkin. Olemme siis kerranneet sosiaalisia taitoja etenkin suhteessa muihin koiriin, mutta hyvin ne taidot näyttäisivät onneksi olevan tallella. Nemiä, kun on sosiaalistettu pentuna todella hyvin. Ensi alkuun Nemi otti arvatenkin "liian vakavasti" pihan vahtimisen ja haukkui aivan kaikelle, mutta koulutuksen ja totuttelun avulla se nykyään haukkuu ja ilmoittaa enää tuntemattomista, kuten haluaisin asian olevankin.

Mitä opin itsestäni kokemuksen myötä?

Moni on sanonut ja "jossitellut" minulle, että "Kumpa et olisi muuttanut sinne korpeen laisinkaan!" tai "Minähän varoitin ettei kannattaisi muuttaa miehen takia toiselle paikkakunnalle!" jne. Jossitteluun voisin itsekin helposti sortua, mutta mitä se hyödyttäisi? Mieluummin otan tämän kokemuksena, mistä yritän oppia ja kääntää tämänkin asian "voitoksi" ja joksikin hyväksi elämässäni (niinkuin näyttääkin jo käyneen).


En halua jakaa julkisesti ihan kaikkea, mitä tästä olen oppinut, mutta opin mm. sen, että minun "maalle muutto"- haaveeni eivät olleet realistisia. Se ei oikein sovi minulle nykyisessä voinnissani, eikä vointini tule tästä todennäköisesti ainakaan parantumaan radikaalisti. Mökkeily voisi olla sopivampi vaihtoehto ja olenkin aina tykännyt hirveästi mökkireissuista. Ikävä kyllä minulla ei ole varaa ostaa mökkiä eikä meillä ole esim. suvun omistamaa yhteistä kesäpaikkaa tms. Mutta jospa joskus pääsisin jonkun kaverin vieraaksi mökille.

Minulle oli yllätys myös se, kuinka paljon kaipasinkaan perhettä, poikia ja sosiaalista elämää, vaikka toisaalta se myös väsyttää minua ja aiheuttaa fatiikkioireita. Luulin, että minulle riittäisi puhelut ystävien ja sukulaisten kanssa. Kuvittelin, että parisuhde, Nemin läsnäolo ja maalla voinnin mukaan puuhastelu ja luonnon ihastelu olisivat ne asiat, mitä loppuelämältäni haluaisin. Luulin niiden riittävän minulle, niin etten kaipaisikaan enempää sosiaalista elämää tai mitään muuta. Toisin kuitenkin kävi.

Näin jälkikäteen ajateltuna toiseksi viimeinenkin kotini oli hieman liian "syrjässä" sosiaalista elämää ajatellen. Minua häiritsivät myös jatkuva Hornettien lentäminen ja siitä aiheutava kova meteli, koska asunto sijaisi aivan lentokentän vieressä. Mutta se oli ainoa budjetilleni sopiva asunto Kuopio-Siilinjärvi-akselilla, missä oli oma piha. Naapurustossa ei asunut oikein samanhenkistä porukkaa eikä siellä ollut Nemillekään yhtään koirakaveria. Lenkkipolut olivat huonot, koska vaihtoehtoja ei paljon ollut. Joten luulen, että olisin jossain vaiheessa muuttanut sieltä pois, vaikka se alkuun tuntui oikein kodikkaalta paremman puutteessa. Nyt vain muutto tapahtui mutkan kautta tänne, missä minun on oikeasti hyvä olla!

Ongelmia toi myös sopivan avustajan puuttuminen, koska asuimme syrjässä pienessä kylässä kaukana palveluista eikä avustajaehdokkaita ollut paljon tarjolla. Onneksi minulla oli ihana "anoppi", joka ensialkuun tuli apuun avustajakseni (mistä olen kiitollinen), mutta minusta olisi ollut mielekkäämpää palkata joku täysin ulkopuolinen henkilö. En usko, että sellainen "anoppi-miniä"-asetelma toimisi pidemmän päälle hyvin, ainakaan minun kohdallani.

Täällä sen sijaan sain todella paljon hakemuksia avustajan paikasta ilmoitettuani, joten sain valita itselleni mieluisimmat ja sopivimmat avustajat. Olen valintaani enemmän, kuin tyytyväinen! Toinen on mies ja toinen on nainen ja he molemmat ovat "pitkänlinjan" koiraihmisiä, joten meillä on paljon yhteistä ja persoonamme sopivat muutenkin oikein hyvin yksiin. Niitä asioita halusinkin painottaa entistä enemmän tällä kertaa avustajia valitessani.

Eli minulle todellakin kuuluu hyvää, otin kokemuksesta opikseni ja nautin täysillä kesästä ja elämästä koronasta huolimatta! Olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä! Näin aivoverenvuodon kolmannen vuosipäivän lähestyessä tunteet ja kiitollisuus elämäni "jatkoajasta" ovat todella pinnalla. Muistakaa, että aikamme täällä on rajallinen! Tehkää asioista, mistä nautitte ja miettikää, mikä on elämässä tärkeintä. Ihanaa kesää kaikille!

Rakkaudella, Anne

ELÄMÄN TARKOITUS EI OLE JATKUVA ONNELLISUUS!

Jotenkin tuntuu, että tämä jokunen kuukausi sitten luonnostelemani teksti on nyt vallitsevassa maailmantilanteessa ajakohtainen. Koronaviruksen aiheuttama tilanne on vaikuttanut ja vaikuttaa meidän kaikkien elämään ja joudumme ihmisinä palaamaan ns. elämän peruskysymysten äärelle ja tarkastelemaan, onko arvomaailmamme kunnossa. 

Emme asukaan enää turvallisessa Suomessa kaukana kaikista vaaroista, joista olemme maailmalta kuulleet, kuten luonnonkatastrofit, nälänhätä, sodat ja epidemiat. Meitä on nyt kohdannut ensimmäinen isompi "katastrofi" sitten sodan (eikä näitä kahta koettelemusta voi edes verrata toisiinsa!)

Joten tässäpä teille luettavaksi kauan ennen koronapandemiaa aloittamani ja myöhemmin viimeistelemäni  teksti elämäntarkoituksesta minun tämän hetken näkemykseni mukaan. En ole tarpeeksi viisas väittääkseni tietäväni syvällisesti elämäntarkoitusta, mutta sen tiedän ettei se voi ainakaan olla jatkuva onnellisuuden tunteen ja elämysten "metsästäminen"!

Ei ole tietenkään väärin yrittää elää mielekästä ja onnellistakin elämää ja niin yritän itsekin tehdä, mutta jatkuva onnellinen olotila ei ole realismia! Elämään kuuluu niin paljon kaikkia muitakin tunteita, kuten ilo ja suru ja kaikkea siltä väliltä. Siihen kuuluu myös epävarmuus huomisesta. Meitä voi yhtä hyvin kohdata niin onni, kuin onnettomuus. Koskaan emme voi tietää mitä huominen tai edes tämä päivä tuo tullessaan!

Mikä on elämän tarkoitus?
 
Ihmiset etenkin nykyaikana teollistuneissa/vauraimmissa maissa etsivät jatkuvasti onnellisuutta ja hyvää oloa tuottavia kokemuksia ja elämyksiä. Sellaiseen jatkuvaan onnellisuuden tunteen ja elämyksien metsästämiseen ei ollut aikaa ja tarvetta silloin, kun elämässä suurin osa energiasta meni "leivän saamiseksi pöytään" ja elämä vaati muutenkin enemmän fyysistä ponnistelua.

Mielestäni elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen, vaan elää ja kokea elämä iloineen ja suruineen. Elämä on kuin vuoristorata, toisilla on vain hurjemmat kiemurat sekä ylä-ja alamäet, kuin toisilla. Osa asioista tapahtuu tahdostamme ja valinnoistamme riippumatta. Osaan asioista puolestaan vaikuttaa myös omat päätöksemme ja valintamme elämänmatkan varrella.

Elämä on kuin vuoristorata kaikkine kiemuroineen!

Tehkäämme elämästämme elämisen arvoista suuristakin vaikeuksista, koettelemuksista ja mahdollisista sairauksista ja rajotteista huolimatta. Vaikkakin kaikki elämä on arvokasta jo itsessään, niin yksilöinä meille on tärkeää kokea elämämme olevan merkityksellistä myös omien tekojemme kautta. On tärkeää voida elää elämää, millä kokee olevan merkitystä ja, mistä voi olla ylpeä! Ne voivat tarkoittaa eri ihmisille eri asioita ja osittain muuttuakin matkamme varrella sen mukaan, mitä olemme elämässä kokeneet ja oppineet.

Minulle se tarkoittaa sitä, että olen äiti, joka on ylpeä aikuistuvista pojistaan. Elämäni jatkuu tavallaan lapsissani. Haluan myös elää "täyttä elämää" kovista kivuista huolimatta, antaa ja vastaanottaa rakkautta sekä auttaa lähimmäisiäni. 

Haluan myös olla vaikuttamassa siihen, että ihmisillä olisi "pehmeämmät arvot", hyväksyisimme paremmin erilaisuutta, kasvaisimme ja kehittyisimme ihmisinä yhä paremmiksi ja voisimme olla inspiraationa muille. 

Myös empaattisuus ja muiden auttaminen ovat olleet minulle aina tärkeitä asioita. Toki kroonisten kipujen ja aivoverenvuodon aiheuttama huono toimintakyky, avuntarve arjessa ja taloudellinen tiukkuus ovat vähentäneet keinojani auttaa muita. Jotain voi kuitenkin aina tehdä muiden eteen, jos vain haluaa!

Tuossa tärkeimmät asiat tällä hetkellä, mitä mieleeni tuli. Tuo lista voi hieman elää ja muuttua elämänkokemusten myötä matkan varrella. Voi esim. olla, että siihen tulee jotain lisää tai jokin teema nousee muita ajankohtaisemmaksi ja tärkeämmäksi. Jos olisin työkykyinen, niin siellä lukisi lisäyksenä "Haluaisin tehdä palkkatyökseni jotain sellaista, missä voisin auttaa ihmisiä". 

Olen ammatiltani lähihoitaja, joka on työskennellyt vanhusten parissa. Nyt, kun pojat ovat isompia, niin haluaisin työskennellä esim. lastenkodissa, mikäli siis olisin työkykyinen. Se on ollut haaveenani nuoresta lähtien, mutta kun omat lapseni olivat pieniä, koin etten olisi jaksanut tehdä töitä silloin lasten ja nuorten parissa samaan aikaan.

Kukaan ei ole luvannut, että elämä olisi helppoa!

Kenenkään elämä ei ole jatkuvaa auringonpaistetta, vaikka se joskus ulkopuolisen silmään näyttäisikin siltä, että toisten elämä on niin helppoa ja mukavaa. Totta kyllä sekin ettei elämä kohtele kaikkia samanarvoisesti. Mutta kukaan ei ole itseasiassa luvannutkaan elämän olevan edes oikeudenmukaista, tasapuolista ja helppoa. 

Siksi mielestäni on niin tärkeää, että vahvemmat auttaisivat heikompiaan! "Kenelle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan!": sanotaan muistaakseni Raamatussakin. 

Laittakaamme siis hyvä kiertämään! Siitä tulee hyvä mieli saajalle, mutta vielä parempi mieli antajalle. Keinoja auttamiseen on monia ja meidän kannattaakin olla siinä luovia. Joillekin elämäntarkoitus tai ainakin arvojärjestyksessä hyvin korkealla on muiden auttaminen. Siinäkin on tosin vaara, että unohtaa kokonaan huolehtia omasta hyvinvoinnista ja uupuu. Mutta, kun nuo kaksi ovat tasapainossa eli itsestään huolehtiminen ja muiden auttaminen, niin sivutuotteena saatammekin yhtäkkiä huomata olevamme todella onnellisia suurimman osan ajasta!

Kivut pakottivat etsimään uudelleen elämälleni merkitystä

Elämässä on tärkeää voivansa kokea suuristakin vaikeuksista huolimatta, että elää elämisenarvoista, arvokasta ja merkityksellistä elämää. Minulta se on vaatinut paljon opettelua ja uuden ajattelutavan omaksumista sairastuttuani vaikeisiin, kroonisiin ja invalidisoiviin kipuihin. Kun elämäni oli vuosien ajan pelkästään luopumista asioista toinen toisensa perään, vaati se aikaa voida kokea elävänsä jälleen arvokasta ja merkityksellistä elämää sekä kokea itsensä hyödylliseksi ja aivan yhtä arvokkaaksi, kuin kaikki muutkin.

Se ei ole aina kovin helppoa työ-ja tehokkuusorientoituneessa yhteiskunnassamme, missä laitetaan liikaakin painoarvoa yksilökeskeisyydelle ja yksinpärjäämiselle.

Arvostusta on turha odottaa niinkään ulkopuolelta, joten sen täytyy lähteä meistä itsestämme. Nimittäin ikävä kyllä olen itsekin saanut kokea "alaspainamista" joidenkin ihmisten taholta, koska olen joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle jo alle 40-vuotiaana! Yhteiskunnassamme vallitsee muutenkin sellainen ilmapiiri, että "jos et ole työelämässä, niin et ole mitään!". Tai siltä se ainakin vaikuttaa.

Sairastuin kroonisiin kipuihin ja menetin työkykyni nuorena, joten se pakotti uudelleen etsimään elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Mutta sellaista moskaa ja alaspainamista ei kannata jäädä kuuntelemaan. Sairaus tai vakava vammautuminen ja sen mukanaan mahdollisesti tuoma työkyvyttömyys voi kohdata ketä tahansa, milloin tahansa, joten kenelläkään ei ole syytä nostaa itseään "jalustalle" muita alaspainaen!

Nykyisin kyllä koen itseni ihan yhtä arvokkaaksi, kuin kuka tahansa terve työssäkäyvä ja paljonaikaansaava ihminen. Elämä itsessään on aina arvokasta, mutta on tärkeää voida olla itsestään ylpeä, vaikka ei kykenisi olemaan työelämässä ja tarvitsisi paljon muiden apua selviytyäkseen ihan tavallisista arkisista asioista.


Vinkkejä hyvinvointia ja onnellisuutta tuoviin asioihin

Kerron teille nyt omia vinkkejäni, miten minä ylläpidän hyvää oloa ja onnellisuutta elämässä kroonisista kivuista ja monenlaisista koettelemuksista huolimatta:

- kiitollisuus siitä, mitä minulla on, eikä niinkään sen miettiminen, mitä minulta puuttuu

- epäitsekkyys ja toisten auttaminen

- rentoutuminen

- hyvää mieltä tuottavien asioiden tekeminen

- kirjoittaminen

- ystävyyssuhteet

- perhe

- toivon ylläpitäminen

- unelmointi ja haaveilu

- "tässä hetkessä" eläminen

- kaiken kauniin ja hyvän havannoiminen ympärillään

- negatiivisen ajatuskierteen katkaiseminen nopeasti

- kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta pahaan oloon märehtimään jääminen ei hyödytä!

Olisi mukava kuulla kommenttikentässä tai blogini somekanavissa siitä, mikä on sinun mielestäsi elämäntarkoitus ja mitä ajatuksia postaukseni herätti! Onko koronapandemia muuttanut käsitystäsi elämäntarkoituksesta? Kiitos kommenteista jo etukäteen ja voimia jokaiselle tässä hankalassa vallitsevassa tilanteessa!

Rakkaudella, Anne 

EN HALUNNUT KUOLLA, MUTTA EN OLISI JAKSANUT MYÖSKÄÄN ELÄÄ!

Miksi sairastuin masennukseen? 

Minulla olisi ollut hyvät geenit ja mallit sairastua masennukseen muutenkin, mutta oman analyysini mukaan sairastuin siihen toistuvasti ja pidempiaikaisesti kroonisten kipujen ja sen hoidon puutteellisuuden vuoksi. Lyhytkestoisempaa masennusta aiheuttivat osaltaan silti myös raskaat elämänkokemukset, kuten avioero. Niistä kuitenkin pääsin yli terapian, asioiden käsittelyn ja ajankulumisen myötä.

Olen varma, että masennukseni olisi parantunut jo vuosia sitten, mikäli kipuni ja sen aiheuttamat lieveilmiöt ja seuraamukset olisivat yhtäkkiä hävinneet elämästäni. Voin myös oman tuttavapiirini ja kipuryhmien perusteella väittää, että suurin osa kipukroonikoista sairastaa masennuksen jossakin vaiheessa tai masentuu pysyvämmin. Se ei ole mielestäni todellakaan mikään ihme, koska kroonisiin kipuihin sairastumista voi verrata surutyöhön ja siihen liittyy usein paljon luopumisen tuskaa ja isoja elämänmuutoksia. 

Terveydenhuollon henkilökunta kyllä enemmän kuin mielellään painotti sitä, että masennus aiheuttaa kipuja, vaikka samalla tavoin (ja luulisin, että jopa enemmän) kivut aiheuttavat myös masennusta! Mutta koska lääketiede ei 100 prosenttisella varmuudella löytänyt kipujeni syitä, niin siitä oli helppoa syyttää masennusta, johon olin sairastunut ensimmäisen kerran avioeron myötä. 

Minulla on siis yhtenä diagnoosina toistuva vaikea masennus. Viimeisimmästä pahemmasta ja pidemmästä masennusjaksosta on tosin onneksi aikaa jo useampi vuosi! Väliaikaisesti Keski-Suomessa asuessani aloin nimittäin pikkuhiljaa parantua pysyvämmin masennuksesta saatuani hyvää kivunhoitoa ja päästyäni oikeutetusti pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle (mikä vähensi stressiä ja taloudellisia murheita). 

Yksi diagnooseistani on toistuva vakava masennus.

Mutta aikaisemmin pahoja, pitkiä ja sairaalahoitoakin vaativia masennusjaksoja tuli vähintäänkin kerran vuodessa. Sen lisäksi minulla oli välillä avohoidossa ollessanikin pahempia jaksoja ja vähintäänkin lievää masennusta ns. parempinakin aikoina. Siksi kävin vuosien ajan terapiassa. 

Epäonnistunut verkostopalaveri aiheutti minulle suurta toivottomuutta

Vuoden 2013 kesä oli yksi elämäni rankimmista ajanjaksoista. Siihen johtivat epäonnistunut kivunhoito julkisessa terveydenhuollossa ja pitkän parisuhteen päättyminen.  Parisuhteeni oli tullut "tiensä päähän" ulkopuolisten syiden takia, mihin emme voineet itse vaikuttaa(niistä myöhemmin lisää). 

Silloin elin myöskin aikaa, jolloin riittämättömän kivunhoidon, kuntoutuksen puuttumisen ja kipujen nopean pahenemisen takia,  tilanteeni huononi vuosi vuodelta. En ollut vielä "sinut" sairauteni kanssa ja minulle oli vasta alkanut valjeta, että joutuisin elämään kovien kipujen kanssa loppuelämäni! En voinut sitä vielä silloin käsittää ja etenkään hyväksyä, koska enhän ollut saanut kipuihini edes riittävän tehokasta kivunhoitoa.

Muistan edelleen hyvin elävästi erään verkostopalaverin, mihin oli kokoontunut hoitohenkilökuntaa pohtimaan tilannettani ja etsimään hoitokeinoja. Paikalla niin erikoissairaanhoidon, kuin psykiatrian puolen ammattilaisia sekä sosiaalityöntekijä. 

Olin ottanut palaveria varten jälleen kerran selvää kivunhoidon eri vaihtoehdoista ja ehdotin niitä yksitellen kysyen mahdollisuutta niiden kokeilemiseen kohdallani. Sain jälleen kerran kaikkeen kieltävän vastauksen osin ontuvineen perusteluineen. Hoitohenkilökunnalla itsellään ei ollut tälläkään kertaa ehdottaa minulle mitään muuta, kuin psykiatrian puolen hoitokeinoja, kuten terapian jatkamista ja masennuslääkitystä. Minulle tuli jälleen kerran tunne, että minua ei otettu tosissaan eikä oikeasti vailla ennakkoasenteita yritetty löytää tehokasta kivunhoitoa ja apua.

Ihmettelin, miksi hoitoni pääpainopiste laitettiin aina psykiatrian puolelle! Olinhan minä ensisijaisesti kipukroonikko, jonka kivut lieveilmiöineen aiheutti masennusta ja ahdistusta. Sain aina vastaukseksi ihmettelyyn, että "Masennus pahentaa kipuja". Minä muistutin puolestani aina asian toisesta puolesta, että "Krooniset kivut aiheuttaa masennusta! ".  Meillä oli siis selvästi kokonaan eri lähestymistapa kivunhoitooni. 

Kaiken huippu oli se, kun kerroin iloisesti löytäneeni kipuihin ja toimintakykyyni selvästi auttavan manipulatiivisen fysioterapeutin yksityiseltä sektorilta, jolla oli erikoisosaamista juurikin kroonisten vaikeuden lantionalueen kipujen hoidosta.

Siihen eräs lääkäri puuskahti, että "Ei koko elämäsi pidä olla kiinni yhdestä fysioterapiasta!" En voinut uskoa korviani! Edes lääkkeetön kipukuntoutus osana kivunhoitoani ei hänelle kelvannut, vaikka siihen ei menisi yhtään julkisen sektorin varoja. Sosiaalityöntekijä puolestaan sanoi, ettei rahoitusta yksityiseen fysioterapiaan voitaisi myöntää, vaikka vastaavaa hoitoa ei ollut tarjolla julkisella puolella. 

Koin tuon palaverin jälkeen suurta toivottomuutta suhteessa kivunhoitooni sekä pelkoa ja ahdistusta tulevaisuudestani. Koin jääväni ikäänkuin "heitteille"! Kenenkään kipupotilaan ei pitäisi mielestäni kokea sellaista tunnetta käytyään terveydenhuollon ammattilaisten luona, missä olisi tarkoitus tehdä hyvä hoitosuunnitelma ja etsiä ratkaisuja vaikeaan kiputilanteeseen.

Masennukseni paheni radikaalisti entisestään. Elämänhaluni alkoi kadota. Mutta lasteni takia yritin jaksaa. He olivat ainoa syy, mikä piti yllä elämänhaluani.  Silti pahimpina epätoivon ja kovien kipujen keskellä, toivoin etten olisi syntynytkään.  En halunnut lasteni takia kuolla, mutta en olisi jaksanut myöskään elää! 

Kivut olivat liian kovia kestää ilman kunnollista kipulääkitystä ja toivoa niiden hallintaan saamisesta. Toimintakykyni huononi kuukausi kuukaudelta. Pelkäsin joutuvani luopumaan lasteni kanssa asumisesta, koska toimintakykyni oli heikko eikä minulle ollut tarjolla riittävästi apua arkeeni lasten kanssa.

Kaiken lisäksi tuon palaverin jälkeen puhuimme vakavasti tilanteesta silloisen miesystäväni kanssa. Tajusimme viimeistään silloin, että kivut tulevat olemaan osa loppuelämääni ja pelkäsimme vointini jatkavan huonontumistaan tehokkaan kivunhoidon puuttuessa. 

Ymmärsimme ettemme koskaan voisi perustaa haaveilemaamme perhettä ja yrittää yhteistä lasta. Vaikka vointini jotenkin ihmeellisesti olisikin lähtenyt paranemaan, niin emme olisi voineet riskeerata vointiani raskaudella ja synnytyksellä, koska niiden jälkeenhän kipuni olivat alunperin alkaneet!

Tiesin miesystäväni suurimman haaveen elämässä olevan oma lapsi, joten pitkään asiaa pohdittuani, päätin kannustaa häntä lähtemään kohti omia unelmiaan ilman minua. En halunnut, että hän tuhlaisi elämäänsä minun kanssani ja luopuisi takiani haaveesta saada joskus oma lapsi. (Kuulin äskettäin, että hänestä on tulossa pienen pojan isä ihan näinä päivinä!! Mahtavaa!)

Päätös erosta oli lopulta yhteinen ja se sattui paljon meihin molempiin, mutta minut se romutti täysin, koska elämässäni oli jo muutenkin niin paljon isoja menetyksiä kovien kipujen takia.  Murehdin myös omasta pärjäämisestäni, koska en enää meinannut selviytyä yksin arjen ja kodin pyörityksestä sekä lastenhoidosta. Siksipä aloin hakemaan arkeeni apua niin lähipiiristä, kuin yhteiskunnalta,  mutta yllätyksekseni ei ollutkaan ihan helppoa saada minkäänlaista apua. Siitäkin piti jaksaa "taistella", vaikka voimani olivat muutenkin lopussa.

Sairastuin elämäni pahimpaan masennukseen mm. siksi, koska en kokenut saavani kroonisiin koviin kipuihin riittävästi apua. 

Epäonnistunut kivunhoito ja sen myötä pitkän parisuhteen päättyminen ajoivat minut "itsemurhan partaalle"! 

Kaikki tuo em. aiheutti minulle vaikean toistuvan masennuksen pahempana, kuin koskaan! Eräänä iltana yksin ollessani (pojat viettivät viikonloppua isänsä luona), olin itkenyt yksin kovaan ääneen monta tuntia. Silmäni olivat aivan punaiset ja luomeni turvoksissa itkemisen takia. Minua ahdisti kovasti ja olin jo todella väsynyt, joten päätin kuitenkin yrittää alkaa nukkumaan. Otin unilääkkeet normaalisti ja toivoin pääseväni unten maille pakoon pahaa oloa edes hetkeksi.

Epätavallisesti heräsin kuitenkin jo tunnin päästä, vaikka olo olikin hyvin väsynyt ja hieman tokkurainen unilääkkeistä johtuen. Päätin nousta ylös vessaan ja tupakalle. Kävelin keittiön läpi kohti parveketta, kun silmääni osui kirkkaanpunainen lääkedosettini (Olin jättänyt sen poikkeuksellisesti pöytätasolle, koska olin yksin kotona). Yhtäkkiä päätin ottaa dosetin käteeni ja aloin popsia sieltä täältä lääkkeitä.

Kesken kaiken kuitenkin onneksi tajusin, että olin tekemässä jotain todella typerää! Menin paniikkiin ja soitin exällleni. Hän säikähti hirveästi ja vähän suuttuikin, mutta käski heti soittaa ambulanssin ja sanoi tulevansa perästä sairaalaan. Tein työtä käskettyä. Odotellessani ambulanssia, lääkkeet alkoivat vaikuttaa tehden oloni vielä tokkuraisemmaksi. 

Vietin yön seurannassa ja lähinnä nukuin lääkkeiden vaikutuksesta. Aamukierrolla lääkäri tuli kysymään vointiani. Hän oli sitä mieltä, että voisin mennä kotiin. Onneksi jaksoin puolustaa itseäni, nimittäin en todellakaan ollut kotikuntoinen psyykkisen vointini puolesta. Vaadin päästä jatkohoitoon psykiatriselle osastolle. Niinpä hän lopulta kirjoitti minulle sinne lähetteen. 

Psykiatrisella osastolla hurahtikin yli kaksi kuukautta, kunnes koin jollain tavalla olevani kykeneväinen palaamaan kotiin. Näin poikia kotilomilla viikonloppuisin ja heidän käydessään osastolla joitakin kertoja. Pojat olivat tuolloin iältään noin 10 ikävuoden molemmin puolin.

Kerroin heille kyllä jonkun verran masennuksestanikin, mutta en todellakaan kaikkea. Heidän oli kuitenkin helpompi kuvitella minun olevan sairaalassa kivunhoidossa, vaikka todellisuudessa yksi syy sinne joutumiselle oli nimenomaan tehokkaan ja toimivan kivunhoidon puute.

Miksi masennus ei ole uusiutunut enää vuosiin? 

Nyt on ollut pisin aika eli joitakin vuosia, että masennus vakavimmissa muodoissaan on pysynyt poissa ja olen pärjännyt ilman terapiaa. Sitä ennen kävin vuosien ajan terapiassa ja minulle kokeiltiin useampia eri masennuslääkkeitä, mutta todettiin lähes jokaisen niistä olevan minulle sopimattomia.

Pahimpien masennusjaksojen pysyminen poissa tuntuu uskomattomalta, koska paljon on vaikeita asioita viime vuosiinkin mahtunut, kuten etä-äitiys, aivoverenvuoto sekä tieto siitä, että kipujani ei voida saada juurikaan nykyistä paremmin hallintaan. 

Lyhyempiä masennuskausia on kyllä ollut joitakin, mutta tilanne ei ole äitynyt niin pahaksi, että olisin joutunut hakemaan oireisiin ammattiapua. En ole myöskään joutunut olemaan masennuksen vuoksi sairaalahoidossa enää vuosiin. 

Mistäköhän tilanteen paraneminen sitten on johtunut? Ainakin siitä, että olen edennyt prosessissani hyväksyä kovat kivut ja työkyvyttömyyteni osaksi loppuelämääni. Oli iso helpotus saada myös pysyvä eläkepäätös eikä yrittää elää kuntoutustuella odottaen vuoden välein työkykyisyyttä, mitä ei ole näköpiirissä ja ikäänkuin elää kaikkien "suurennuslasin" alla. Jos joku päivä ihmeellisesti kuntoudun ja kykenen esim. vähätuntiseen osa-aikatyöhön, niin voin sitä onneksi aluksi eläkkeelläkin ollessani tehdä.

Eräs syy on se, että sain tehtyä elämäni vaikeimman, mutta välttämättömän päätöksen poikien muutosta isänsä luokse ja omasta irtiotostani ja muutosta väliaikaisesti Keski-Suomeen vanhempieni lähelle. Lähdin myös etsimään parempaa kivunhoitoa ja sitä tavallaan sain. Keski-Suomessa nimittäin kokeiltiin kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Vaikka tilanteeni ei parantunutkaan merkittävästi, niin minun ei tarvinnut käyttää enää energiaani miettimällä, että entäs jos se ja se hoito parantaisi kiputilannettani. 

Pystyin keskittymään vihdoin omaan kuntoutumiseeni ja asioiden hoitamiseen, kun minulla ei ollut enää päävastuuta pojista ja ympärillä hyvä hoitohenkilökunta. Tokihan päätös poikien poismuutosta oli myös erittäin vaikea, joten aluksi masennuin sen takia, kunnes sain voimia kääntää asian "voitoksi". Ja olihan kaiken takana se, että halusin lasteni parasta enkä pitää itsekkäästi kiinni siitä, että asuisimme saman katon alla! Oli älyttömän hyvä asia poikien kannalta, että kun vuoden päästä sairastuin aivoverenvuotoon, niin he asuivat jo isällään eikä heidän koko elämä mennyt yhtäkkiä uusiksi. Jos haluat lukea lisää aivoverenvuotokokemuksestani, niin pääset lukemaan siitä tämän linkin kautta: Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1

Iso merkitys oli myös sillä, että olin saanut rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä ja elää niin kuin itse halusin ja olla välittämättä liikaa muiden ihmisten mielipiteistä. Kroonisten kipujen ja sen lieveilmiöiden takia meni vuosia niin, että elin enimmäkseen olosuhteiden armoilla kykenemättä uskomaan, että minullekin voisi tapahtua hyviä asioita eikä elämäni olisi pelkkää luopumisen tuskaa kaikesta minulle tärkeästä. Uskaltauduin hankkimaan myös koiran, mistä olin haaveillut vuosien ajan. Niimpä Nemi-koira tuli elämääni! Pikkuhiljaa terapian, rohkeiden ratkaisujen ja parantavien kokemusten avulla voimaannuin ja masennus hellitti otettaan minusta.


Joitakin keinojani masennuksen uusiutumisen estämiseksi ja omahoitoon

- Opettele tunnistamaan toistuvan masennuksen varomerkit/ensimmäiset oireet

- Läheisten kanssa puhuminen

- Stressin välttäminen mahdollisuuksien mukaan

- Asioiden etsiminen, mitkä vielä tuottavat iloa

- Tiedosta ja katkaise negatiivisten ajatusten kierre

- Mieti, onko tarvetta muuttaa joitakin asioita elämässäsi, mitkä ovat kenties olleet aiheuttamassa masennusta? Pystyykö niitä muuttamaan (tai edes asennoitumistaan niihin, jos ei muuten)? 

- Levon ja aktiivisuuden tasapainon etsiminen

- Päiväkirjan kirjoittaminen

- Vertaistuki

- Uskalla unelmoida

- Kerää pieniä onnistumisen kokemuksia

- Tee itsesi hyödylliseksi ja auta joskus muitakin

- Muista, että tunteet tulevat ja menevät eivätkä ne ole koko totuus

- Tarvittaessa ammattiavun hakeminen ajoissa

Löysin äskettäin masennuksen omahoitoon tietoa etsiessäni todella hyvän sivuston, mikä tarjoaa lyhyesti ja ytimekkäästi tietoa ja erilaisia tehtäviä masennuksen omahoitoon. Tässä linkki sivustolle: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/masennuksen_omahoito/Pages/default.aspx 
Aion itsekin tehdä ainakin osan tehtävistä yrittäessäni ymmärtää, mistä tämänhetkinen lievä masennukseni johtuu ja löytää lisää keinoja sen selättämiseksi. Onneksi näyttää siltä, että olen pääsemässä asiassa eteenpäin. 

Lopuksi haluan korostaa sitä, että ellei omahoitokeinot auta ja masennus pitkittyy tai pahenee, niin muista hakeutua ammattiavun piiriin. Se onnistuu esimerkiksi ottamalla yhteyttä omaan terveyskeskukseen, mistä ammattilaiset ohjaavat sitten oikeaan osoitteeseen.

Oletko sinä sairastanut joskus masennuksen? Kerro kommenttikentässä! Voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville! 

Rakkaudella, Anne

"TÄYTTÄ ELÄMÄÄ" KOVISTA KIVUISTA HUOLIMATTA!

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa surutyötä

Alkuvaiheessa sairastumisesta kroonisiin kipuihin, en uskonut voivani enää koskaan elää "täyttä elämää" tyytyväisenä ja onnellisena. En ainakaan, ellei kroonisia kipuja saataisi jollain keinoin pois kokonaan tai niin lieviksi, että voisin tehdä lähes kaikkea sitä elämässäni, mitä terveenäkin ollessa. 

Muistan, kun eräs kipupoliklinikan hoitaja näytti minulle seinällä olevaa kuvaa kipukroonikon kiipeämisestä kohti vuoren huippua. Vuoren huipulla kipukroonikkoa odotti mielekäs ja onnellinen elämä kovista kivuista huolimatta. Matkan varrella vuoren huipulle oli erilaisia vaiheita, kuten esim. kriisitilanteissakin ihminen käy läpi. 

Hän näytti minun olevan vuoren rinteen melkein alimmalla tasolla sokkivaiheessa, missä en ollut vielä hyväksynyt kipuja osaksi elämää, mutta vakuutti, että ajan kanssa, erityisesti psyykepuolta hoitamalla ja vahvistamalla, pääsisin vielä joku päivä vuoren huipulle elämään onnellista elämää kovista kivuista huolimatta. 

Muistan ajatelleeni mielessäni, että "Hitto, mitä paskaa ja täyttä valetta!" Olin vakaasti sitä mieltä, että niin kovien jatkuvien kipujen kanssa, mistä minäkin kärsin, ei voisi elää millään tavalla onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä!

Silloinen reaktioni oli mielestäni inhimillinen siinä vaiheessa sairastumisprosessia, jolloin olin vielä sokissa kaikista suurista muutoksista elämässä ja omassa toimintakyvyssä. Olin myös vihainen ja surullinen sen vuoksi, mitä kaikkea olin menettänyt kipujen takia.

Luopumisen tuska ottaa koville

Kun sairastuin kroonisiin kipuihin, niin ensimmäiset vuodet olivat hirvittävän raskasta aikaa. Minun oli vaikeaa saada terveydenhuollosta ymmärrystä, tutkimuksia ja hoitoa. Kipujeni varmaa syytä/syitä ei löydetty tai osattu diagnosoida, joten se hankaloitti paljon asioita. Mm. hoitohenkilökunnan asenteet olivat etenkin ensimmäisinä vuosina kovin kipujani vähätteleviä.

Kipuni jatkoivat pahenemistaan ja toimintakykyni heikkeni vuosi vuodelta. Nuo vuodet olivat enimmäkseen pelkkää luopumisen tuskaa asia kerrallaan! Ensin meni kyky tehdä lähihoitajana töitä vanhuspuolella ja sitten jatko-opinnot sosionomiksi tyssäsivät kipujen taas pahennettua entisestään. 

Jouduin myös luopumaan kaikista liikuntaharrastuksistani, kuten esim. zumbasta ja juoksulenkeistä. En voinut enää pelata pallopelejä lasten kanssa vauhdikkaasti enkä käydä niin vaan aina halutessani ulkoilemassa heidän kanssaan, kuten aiemmin. Lopulta kävelymatkojakin oli lyhennettävä melko minimiin ja jossain vaiheessa tilanne oli jo niin paha, että minun oli anottava pyörätuolia ulkoilua ja asiointia varten.

En selvinnyt enää yksin arjenaskareista ja lastenhoidosta, mutta apua oli todella vaikeaa saada ennenkuin tilanne oli niin huono, että täytin kriteerit vammaispalvelulain vaikeavammaisuudesta ja sain avukseni avustajan. Pojille sain tukihenkilön vain suostumalla lastensuojelun asiakkaaksi, mikä oli mielestäni melko hullua ja aiheutti minulle myöhemmin muuta hankaluutta.

Kaikista tukitoimista huolimatta vuosien sinnittelyn jälkeen oli jossain vaiheessa pakko miettiä poikien muuttamista isänsä luokse. Niin minusta sitten tuli pitkän harkinnan jälkeen etä-äiti lapsilleni jokunen vuosi sitten. Se oli minulle todella kova paikka! Tuntojani etä-äitiydestä voit lukea lisää täältä "Etä-äitinä vastentahtoaan". 

Samaan aikaan Kuopiossa terveydenhuollossa oli taas se tilanne, että olin melkein "tyhjän päällä" psykiatrista hoitokontaktia lukuunottamatta (Olin sairastunut kaiken seurauksena myös toistuvaan vakavaan masennukseen). Lisäksi olin kipupoliklinikan asiakas, mutta siellä asiat eivät olleet edenneet mihinkään suuntaan pitkään aikaan. 

Päätin, että minun on päästävä hoitoon jonnekin, missä kokeiltaisiin viimeisetkin jäljellä olevat kivunhoitokeinot ja lisäksi kaipasin enemmän tukiverkostoa ympärilleni jäätyäni yksin asumaan. 

Psyykkeeni oli aivan romuna jouduttuani luopumaan jopa lasteni kanssa asumisesta ja pääasiallisesta huoltajuudesta käytännöntasolla. Kaipasin etäisyyttä koko Kuopioon ja ikäviin asioihin, vaikka se tarkoittikin myös sitä, että en voisi tavata lapsiani viikolla tai useinkaan osallistua esim. koulun palavereihin.

Niinpä tein uhrauksen sen asian suhteen, mutta myös samalla "rohkean hypyn" ja muutin Keski-Suomeen. Löysin ihanan vanhan asunnon omalla pihalla hyvältä paikalta vanhempieni naapurista. Kuopiossa olisin joutunut budjettini takia muuttamaan todennäköisesti jonnekin lähiön kerrostaloyksiöön, missä en olisi viihtynyt.

Vaikka surin valtavasti sitä, että minusta oli tullut etä-äiti ja näin poikia vain joka toinen viikonloppu ja koululomilla, niin se kaikki oli henkisesti helpompaa kestää lähellä perhettäni ja keskittyen saamaan asioitani terveydenhuollossa eteenpäin. Kuopiossa psyykkeeni tuskin olisi päässyt kaiken keskellä toipumaan.

Sokki kivunhoitokeinojen loppumisesta kohdallani 

Keski-Suomeen muuton yksi tavoitteistani oli saada parempaa kivunhoitoa terveydenhuollon puolelta ja kokeiltua kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Kokemukseni mukaan siellä oli ihan erilainen ote kivunhoitooni ja halukkuutta kokeilla ja tehdä kaikki voitava, mistä olen kiitollinen.

Mutta ikävä kyllä erilaiset jäljelläolevat kivunhoitokeinot kokeiltuamme, oli pakko todeta, että ne eivät joko laisinkaan sopineet minulle tai tuoneet riittävää apua. Kun lääkäri sitten ilmoitti, että hänellä ei ole enää keinoja jäljellä, mitä voisimme kokeilla, koin jälleen melkoisen tunnemylläkän! 

Olin tietenkin kiitollinen ja helpottunut, että kaikkea oli yritetty vihdoin kohdallani eikä minun tarvitsisi jossitella enää asiaa, mutta myös surullinen ja jopa paniikissa. Tätäkö loppuelämäni todella olisi? Sen kyllä tiesin ettei kipujani saataisi enää pois, mutta en sitä ettei kipuja saataisi milliäkään nykyistä lievemmiksi! 

Kipuni nimittäin ovat todella kovia, invalidisoivia ja rajoittavia silloisesta ja nykyisestä samasta lääkecoctailista huolimatta. Lääkkeet kuitenkin mahdollistavat sen, että kivut eivät ole sietämättömän kovia ja ovat auttaneet säilyttämään osan toimintakyvystä. 

Sokin jälkeen aloin masentua ja pelkäsin vajoavani niin pohjalle, että joutuisin psykiatriselle osastolle hoitojaksolle. Mutta muutaman päivän asiaa murehdittuani ja surtuani, päätin hyväksyä tilanteeni ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Minulla oli nimittäin vain tasan kaksi vaihtoehtoa: joko olla hyväksymättä tosiasioita ja tilannettani, surkutella itseäni, masentua ja "heittää hanskat tiskiin" tai päättää hyväksyä kipuni sellaisena, kuin ne olivat, sisuuntua ja mennä eteenpäin kivuista huolimatta. Valitsin jälkimmäisen ja päätin monen vuoden sairaalarumban jälkeen ottaa etäisyyttä itse terveydenhuoltoon niin paljon kuin mahdollista ja keskittyä kaikkeen muuhun, kuin kipuihin.

Ei enää olosuhteiden uhrina olemista, vaan kohti unelmia!

Kaikesta huolimatta tuo uhkauksia ja pettymyksiäkin sisältänyt rohkea "hyppy" eli muutto toiselle paikkakunnalle oli yksi käännekohta elämässäni. Siitä alkoi ajanjakso, missä en suostunut olemaan jatkuva olosuhteiden uhri, vaan pyristelin kohti parempaa elämää ja unelmiani. Aloinkin pikkuhiljaa saamaan asioita menetettyjen tilalle. Elämä ei ollutkaan enää pelkkää alamäkeä ja luopumisen tuskaa! 

Silloisessa elämäntilanteessani minulle mahdollistui vihdoin toteuttaa vuosien haaveeni omasta koirasta. Monet kauhistelivat päätöstäni ottaa melko iso sekarotuinen koira suhteellisen vaativalla rotuyhdistelmällä ja ehdottivat minulle monia pieniä koirarotuja. Mutta minä tiesin mitä minä halusin ja sydämeni ei sykkinyt silloin niin paljon pienille koiraroduille. Ajattelin, että kun vihdoin saan oman koiran, niin sen on oltava "koiran kokoinen" ja juuri sellainen, mitä sydämeni tahtoo eikä pelkästään järkeni. 

 Kuvassa Nemi ennen luovutusikää. Eikö olekin söpö pentu? 

Tiesin, että olin asiaan niin motivoitunut ja hyvin valmistautunut, että selviäisin kyllä isommankin koiran kanssa ja sen kaikki tarpeet tulisi täytettyä. Niinpä ihana Nemi päätyi koirakseni ja siitä on ollut minulle sanoinkuvaamattoman paljon iloa ja se on tukenut niin psyykkistä, kuin fyysistä terveyttäni.

Sain Nemin myötä takaisin niin paljon itsetuntoa, rohkeutta ja mielenterveyttä, että olen jatkanut edelleen uudenlaista elämää toteuttaen haaveitani ja mennen kohti unelmiani kovista kivuista huolimatta. Fyysisen toimintakyvyn huononeminenkin on pysähtynyt ellei lasketa mukaan sitä, että sairastin välissä aivoverenvuodon Nemin ollessa vuoden ikäinen. Tuosta rankasta kokemuksestani voit lukea täältä Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1 Nemillä ja pojillani oli iso rooli siinä, että toivuin tuostakin kokemuksestani suhteellisen nopeasti ja sain käännettyä senkin jollain tapaa "voitoksi". 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja toivonut voivani jotenkin tuoda julki kokemuksiani kroonisten kipujen kanssa elämisestä ollen muille vertaistukena,  lisätäkseni ihmisten tietoa asioista ja kyetäkseni vaikuttamaan hyvän kivunhoidon saamiseksi Suomessa. Minulle oli/on tärkeää saada käännettyä edes osan kärsimyksestäni joksikin hyväksi. Siksi päässäni alkoi pikkuhiljaa muhia ajatus oman blogin perustamisesta, missä voisin toteuttaa tuota kaikkea. Blogini onkin ollut yksi unelmieni täyttymys lisää! 

Koska olen ottanut rohkeasti askeleita kohti unelmiani ja todennut niiden olleen kannattavia ratkaisuja, niin uskallan luottaa jälleen paremmin siihen, että "elämä kantaa". Nämä korvaavat positiiviset kokemukset ovat olleet äärimmäisen tärkeitä mielenterveyden ja hyvinvointini kannalta kaiken sen vuosia kestäneen luopumisen tuskan jälkeen. Mutta ilman rohkeita päätöksiä en olisi saavuttanut mitään näistä! Osaan on sisältynyt myös joitakin uhrauksia, että olen voinut saavuttaa jotain parempaa tilalle. 

Terveetkin ihmiset joutuvat etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen

Ei ole itsestäänselvyys, että terveetkään ihmiset kokisivat elämänsä "täyttä", ja merkityksellistä elämää siihen tyytyväisinä. Jokainen meistä etsii täällä elämäntarkoitusta sekä paikkaansa vallitsevassa yhteiskunnassa ja yhteisössä, missä elää. Kipukroonikko vaan joutuu siinäkin asiassa tekemään enemmän töitä terveeseen ihmiseen nähden, koska ei voi ehkä tehdä ja toteuttaa kaikkia niitä asioita, mistä on haaveillut ja mitä pitää tärkeänä elämässä. Lisäksi, jos on menettänyt kokonaan työkyvyn ja "tippunut yhteiskunnan rattaista", voi kokea helposti ettei ole tasavertainen yhteiskunnan jäsen. 

Onneksi nuo kaikki em. haasteet ovat vain hidaste eivätkä este! Kun päästää irti peloista ja katkeruudesta, niin voikin löytää tilalle paljon muuta uutta ja merkityksellistä tai ehkä löytää keinoja toteuttaa itseään ja haaveitaan hieman eri tavalla, kuin oli alunperin ajatellut. Tärkeintä on ettei katkeruudella valtaa eikä periksi, vaan sinnikkäästi ja avoimin mielin jatkaa kohti unelmiaan.

Kroonisten kipujen kanssa on mahdollista elää mielekästä elämää!

Tässä joitakin keinoja ja vinkkejä mielekkään elämän saavuttamiseksi kivuista huolimatta!

Anna surutyölle- ja prosessille aikaa. 
Sure, vihaa ja raivoa (jos siltä tuntuu), mutta älä       anna katkeruudella valtaa. 

Etsi tietoa kroonisten kipujen hoidosta ja taistele saadaksesi hyvää kivunhoitoa, niin että se on monipuolista, asiantuntevaa ja kaikki keinot kokeilevaa. Anna periksi vasta, kun kaikki keinot on kokeiltu (, jolloin on aika hyväksyä ettei terveydenhuolto voi enempää tehdä kipujesi vähentämiseksi, mutta sinä voit!) Minulla tuo taisteleminen vaati jopa muuton toiselle paikkakunnalle pariksi vuodeksi 170 kilometrin päähän lapsistani. Sitä ennenkin jouduin todellakin pitämään kovasti puoliani ja olemaan itse aktiivinen.

Taistelu kivunhoidosta on pitkä prosessi, joka voi kestää pahimmillaan vuosia, joten asennoidu siihen, kuin maratooniin pikajuoksun sijaan. Pidä taistelussa välillä taukoja keskittyen ihan muihin asioihin, koska muuten uuvut. Lisäksi kipusi vain pahenee, jos keskityt jatkuvasti kivunhoidon saamiseksi terveydenhuollosta ja ravaat lääkäriltä toiselle ja elät hoitoyrityksestä toiseen. Kerää siis välillä lisää tietoa kivunhoidon mahdollisuuksista, etsi omia keinoja vähentää ja hallita kipuja ja vain lepää välillä. Ota myös huomioon se mahdollisuus, että aina terveydenhuollolla ei ole enää tarjota keinoja saada kipujasi vähemmäksi. 

Harjoittele ahkerasti sitä, miten voisit nykyisessä tilanteessasi saada itse paremmin kipujasi hallintaan ja elää mielekästä elämää kivuista huolimatta. 

Etsi vaihtoehtoista mielekästä tekemistä, mihin kykenet kivuista ja mahdollisista toimintakyvyn rajoituksista huolimatta! Minä aloitin pahimpina aikoina siitä, että leikkelin lehdistä mielekkäitä kuvia ja tein niistä kollaaseja vihkoon liimaten. Siitä poikikin ensimmäistä kertaa innostus askartelemiseen, mitä monipuolistin pikkuhiljaa.

Älä luovu kaikista unelmistasi, vaan etsi vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa ne! Voit myös päivittää unelmiasi, koska ehkä et haluakaan kaikkia entisiä asioita. Ole luova etsiessäsi keinoja toteuttaa unelmiasi ja päätä ettet anna periksi rajoituksistasi huolimatta. Kivut eivät ole este, vaan hidaste! 

Auta muita ja koe olevasi hyödyksi. Pelkkä "omaan napaan tuijottaminen" ei ole hyväksi. Minulla esim. bloggaaminen on yksi niistä tavoistani yrittää auttaa muita. Jos minulla olisi voimia ja aikaa, niin mielelläni tekisin jotain vapaaehtoistyötäkin pitkästä aikaa, mutta elämäni on kovin täyttä tällä hetkellä voimavaroihini nähden. Auttamiseen löytyy kyllä monia väyliä ja mahdollisuuksia! Se voi olla sitoutunutta ja toistuvaa tai kertaluontoista. Käytä mielikuvitustasi vaikka vaan ilahduttaaksesi läheisiäsi. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli! 

Rakkaudella, Anne

MINUN YSTÄVYYSSUHTEENI KIPUKROONIKKONA

Miten kipukroonikon ystävyyssuhteet eroaa muista ystävyyssuhteista? 

Krooniset kivut hankaloittaa sosiaalista elämää ja kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Kovat kivut vie paljon voimia, vaikeuttaa yhteydenpitoa ja voi estää osallistumisen entisiin aktiviteetteihin joko osittain tai kokonaan. Yhteisiä suunnitelmia on vaikeaa tehdä etukäteen, koska ei voi koskaan tietää estääkö kivut suunnitelmat. 

Peruuntumiset puolestaan tuntuu kipukroonikosta itsestäänkin pahalta ja saattaa aiheuttaa syyllisyydenkin tunteita, vaikka tilanteelle ei voikaan mitään eikä se ole kipukroonikon syytä. Itse olen ratkaissut asian siten, että pidän huolen siitä, että ystävä ymmärtää, että saavun tapaamiselle, juhliin jne. vain mikäli vointini sen mahdollistaa. Vältän myös tilanteisiin lupautumista, missä poissaoloni olisi täysi katastrofi. Siksi olen kieltäytynyt aikoinaan esim. kunniasta toimia kaasona. 

Sen lisäksi, että krooniset kivut vaikeuttaa ylipäätään sosiaalisuutta ja osallistumista ihan käytännön tasolla, niin kipukroonikko voi kokea herkästi ulkopuolisuuden tunnetta menetettyään mahdollisesti työ-tai opiskelupaikan ja ylipäätään työkykynsä. Ihmissuhteiden mahdolliset katkeamiset sairastumisen jälkeen lisää entisestään ulkopuolisuuden tunnetta. 

Kovat kivut saattaa eristää kipukroonikkoa toisista myös henkisellä tasolla, koska sitä kokee elävänsä niin erilaista elämää suhteessa terveisiin ihmisiin ja olevansa kuitenkin niin yksin lopulta kipujensa kanssa, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä ja tukiverkostoa. Kukaan kun ei voi tarkalleen kuitenkaan tietää, miltä kroonisten kipujen kanssa eläminen juuri sinusta tuntuu, ei edes toinen kipukroonikko.

Pahimpina aikoina olo voi olla hyvin yksinäinen hyvästä tukiverkostosta huolimatta ja vaikka läheiset tekisivät parhaansa helpottaakseen oloasi. Nuo tunteet ovat voimakkaimmillaan sairastumisen alkuvaiheessa kaiken luopumisen tuskan ja surutyön keskellä, mitä kipukroonikko joutuu käymään läpi sekä erittäin vaikeina kipujen pahenemisvaiheina.

Ystävyyden ei pitäisi perustua riippuvuuteen tai olla ns. hoivasuhde. Ystävyydessä kipukroonikon kanssa riskit siihen on ehkä kuitenkin hieman isommat, jos asiaa eivät molemmat osapuolet tiedosta. Terve osapuoli saattaa ottaa helposti ns. "hoivaajan" roolin ja kipukroonikko suostua "hoivattavaksi". Tällaisia ystävyyssuhteita voi myös syntyä ei kipukroonikoiden kesken ja ne ihmissuhteet pysyvät kasassa niin kauan,  kuin hoivaaja jaksaa hoivata tai kunnes hoivattava pääsee jaloilleen eikä tarvitsekaan enää hoivaajaa. Rehellisiksi ystävyyssuhteiksi niitä ei voi kutsua, koska niistä puuttuu ystävyyteen kuuluva vastavuoroisuus ja tasa-arvoisuus.

Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus.

Kuinka sitten voisi välttää ettei ystävyyssuhde muutu hoivasuhteeksi? Asian ymmärtäminen ja tiedostaminen sekä avoin ja rehellinen keskustelu aiheesta on tärkeää. Koska esim. suurin osa kroonisiin kipuihin sairastuneista kärsii jossain vaiheessa ainakin ajoittain tai pysyvämmin masennuksesta, on tärkeää tunnistaa hoitoa vaativa masennus ja hakea siihen ammattiapua. Ystävä ei voi toimia terapeuttina eikä se ole hänen tehtävänsä, vaikka ystävyys ja keskustelu ovatkin usein monella tapaa "terapeuttista" jo itsessään. Parhaimmillaan se on sitä vastavuoroisesti puolin ja toisin. 

Miksi osa ystävyyssuhteistani päättyi sairastuttuani kroonisiin kipuihin? 

Kipujeni pahennuttua radikaalisti ja jouduttuani pois niin työ- kuin opiskeluelämästä, ystävä- ja kaveripiirini muuttui paljon. Uuden tilanteen hyväksymisprosessin alkuvaiheessa kaipasin paljon vertaistukea ja koin joidenkin terveiden ihmisten suhteen yhdistävien asioiden vähenevän tai loppuvan kokonaan. Minä myös muutuin ja kasvoin ihmisenä osaten pitää paremmin puoleni ja ilmaisten rohkeammin mielipiteeni. Minusta tuli myös vielä entistä vähemmän pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen. Arvomaailmani ja asioiden tärkeysjärjestys kirkastui minulle entistä vahvemmaksi. 

Uskon, että osa tuosta kasvuprosessista ja muutoksista olisi tapahtunut ilman sairastumistanikin iän myötä, mutta sairastuminen varmasti joudutti asiaa. Kasvuni ja muuttumisen ihmisenä oli osa syy joidenkin ystävyyssuhteiden päättymiseen. Jotkut eivät kestäneet sitä etten myötäillytkään ja joustanut enää joka asiassa. Joidenkin ihmisten suhteen puolestaan totesin ettei meidän arvomaailmat sopineet yhteen enkä ollut valmis olemaan enää noteeraamatta niitä asioita. Osa ystävyys-ja kaveruussuhteistani siis päättyi tai hiipui pois omasta tahdostani tai yhteisestä tahdosta. 

Halusin yhä enemmän viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa pystyin olemaan täysin oma itseni ja puhumaan syvällisistä asioista. Jossain vaiheessa vertaistuen tarve oli niin kova etten jaksanut ollenkaan itsekään kivuttomien kavereiden seuraa (todelliset ystävät olivat poikkeus), missä jouduin yhtään pinnistelemään. Huomasin näiden kavereiden kokevan samoin etteivät jaksaneet kuunnella minun juttujani enää, eivätkä kestäneet sitä, kun en voinut osallistua erilaisiin kekkereihin ja tapaamisiin. Jopa livetapaamiset ylipäätänsä olivat työn takana, joten yhteydenpito roikkui välillä puheluiden varassa eikä se sopinut kaikille. 

Mutta sen lisäksi jotkut ihmiset lähtivät elämästäni, koska eivät kestäneet sairastumistani kroonisiin kipuihin ja sen mukanaan tulleita "lieveilmiöitä". Sairastuin vakavaan masennukseen kipujen seurauksena enkä ollut parhaimmillani ajoittain ystävänä itsekään. Toki en voinut itse tilanteelle mitään. Ymmärrän kyllä sen täysin, että ystävän sairastuminen vakavasti voi olla enemmän tai vähemmän raskas asia myös lähipiirille. Mielestäni ystävyyteen kuitenkin kuuluu toisen rinnalla kulkeminen niin hyvinä, kuin huonoina aikoina. Jos omat voimavarat toisen rinnalla alkaa hiipua, niin on toki "ladattava akkuja" välillä ja ehkä hetkellisesti pitää vähemmän yhteyttä, mutta täysi hiljaisuus hyvin pitkiä aikoja selittämättä asiaa tai välien katkaiseminen toisen sairastumisen vuoksi, on mielestäni itsekästä. On hyvä miettiä, mitä toivoisi lähipiiriltään, jos olisikin se sairastunut osapuoli! 

Olenko saanut jotain menetettyjen ystävyyssuhteiden tilalle? 

Huomasin prosessin aikana, että ne ystävät, ketkä jäivät elämääni ja keiden myös halusin jääväni elämääni, tuli minulle entistäkin läheisemmijsi. Olen saanut myös paljon uusia ihmisiä elämääni niin ystäväksi, kuin kavereiksi. Olen myös kasvanut ihmisenä pitämään parempaa huolta siitä, millaisia ihmisiä haluan päästää lähelleni. Haluan lähimpien ihmissuhteideni olevan tasapainoisia, tasa-arvoisia, toisia kunnioittavia ja vastavuoroisia, missä jaetaan suurinpiirtein sama arvomaailma. 

Enää tässä vaiheessa sairastumista minulla ei ole niin suuri tarve pelkästään vertaistuelle, vaan toisin, kuin alussa, kuuntelen mielelläni terveiden ihmisten asioita esim. työelämästä. Enää en jaksaisi puolestaan puhua liikaa vain kroonisista kivuista ja siihen liittyvistä asioista. Siksi olen vähentänyt Facebookin kipuvertaistukiryhmissä ajan viettämistä. 

Millainen on minun paras ystävyyssuhteeni? 

Paras ystävyyssuhteeni on alkanut aikuisiällä 9 vuotta sitten. Niina on vähän minua vanhempi ja asumme tällä hetkellä lähekkäin, mutta ystävyytemme säilyi yhtä vahvana senkin parin vuoden ajan, kun asuin Keski-Suomessa asti. 

Tutustuimme yhteisen tuttavan kautta, joka ehdotti puhelinnumeroidemme vaihtoa vertaistuen merkeissä, koska olimme molemmat kipukroonikoita. Niina parani kroonisista kivuista ja pääsi hetkellisesti takaisin työelämään, kunnes sairastui uuteen vakavaan sairauteen ja joutui pysyvästi myöskin työkyvyttömyyseläkkeelle. Minä puolestaan kärsin yhä vain pahenevista kivuista ja sairastin 2017 aivoverenvuodon.

Ystävyytemme aikana ovat siis sairaudet koetelleet molempia ja tuoneet mukanaan ajoittain vakavaa masennustakin. Minä olen käynyt lisäksi läpi paljon muita kriisejä. Ystävyytemme on kestänyt tuon kaiken ja ollut molemmille yksi merkittävä tekijä, että olemme jaksaneet elämässä eteenpäin.

Sairaudet ovat aiheuttaneet sen ettemme ole voineet nähdä kasvotusten kovin usein, mutta jo vuosien ajan olemme puhuneet puhelimessa vähintään tunnin joka aamu. Poikkeuksena on se, jos jompikumpi ei voinnin takia ole jaksanut mitenkään puhua tai on ollut sairaalahoidossa, reissussa tms. Kuitenkin silloinkin olemme pyrkineet jossain välissä lyhyesti puhumaan tai ilmoittaneet itsestämme edes viestein. 

Ystävyytemme on paras ystävyyssuhde, minkä olen elämässäni kokenut, koska olemme tasa-arvoisia suhteessa toisiimme, kunnioitamme toisiamme, voimme näyttää negatiivisetkin tunteet ja puhua kaikesta avoimesti ja rehellisesti. Uskallamme olla eri mieltä, mutta kunnioitamme silti toisen eriävää mielipidettä. 

Ystävyytemme ei ole hoivasuhde, vaan kannattelemme ja tuemme toisiamme vastavuoroisesti. Emme hylkää toista koskaan hädän hetkellä, mutta huolehdimme myös omasta jaksamisestamme. Voimme puhua siitäkin avoimesti ja rehellisesti, jos jompikumpi ei jaksa sillä hetkellä kannatella toista tai pitää niin tiiviisti yhteyttä. 

Kuva minusta ja ystävästäni Niinasta pian tutustumisemme jälkeen aikana, jolloin molemmat kärsimme kroonisista kivuista. 

Meitä yhdistää moni asia, kuten samanlainen arvomaailma, huumorintaju, sinnikkyys, avoimuus, ja sosiaalisuus (vaikka sairaudet ovatkin verottaneet siitä siivun). Meillä on todella hauskaa yhdessä ja saamme nauraa "vedet silmissä", mutta osaamme puhua myös hyvinkin syvällisistä aiheista. Meitä kiinnostaa aidosti kaikki toiselle tärkeät asiat, vaikka ne ei meitä henkilökohtaisesti muutoin innostaisikaan.  Meillä on osittain samoja mielenkiinnon kohteita, kuten koirat ja kirppistely, mutta myös ihan omat juttumme.

Meillä molemmilla on taito kuunnella toista. Kuuntelemme paljon enemmän, kuin neuvomme, paitsi jos toinen nimenomaan haluaa kuulla johonkin toisen mielipiteen. Eriävät mielipiteet ilmaisemme hienovaraisesti, vaikka onkin ok olla eri mieltä. Näin toimimme etenkin silloin, jos asia on toiselle kovin "herkkä paikka". Emme ole koskaan todella riidelleet ja ärsyyntyneetkin olemme vain harvan kerran. Osaamme pyytää tarvittaessa toisiltamme anteeksi.

En tiedä, miten olisin selvinnyt kaikesta kokemastani ilman Niinaa! Varmasti paljon heikommin ja olisin tarvinnut enemmän psyykepuolen ammattiapua keskustelun muodossa, vaikka en haluakaan Niinan toimivan "terapeuttinani", mutta keskusteleminen on usein terapeuttista jo itsessään luotettavan ihmisen kanssa, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena, kuin olet. Koen olevani erittäin siunattu, saatuani elämääni niin ihanan parhaan ystävän, kuin mitä Niina on. Mikä parasta, niin hän kokee samoin minusta. 

Mitä kipukroonikkona toivoisin ystäviltä (ja osittain muiltakin ihmisiltä) ? 

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa etenkin alkuun surutyötä kaikkine sen eri vaiheineen. Siksipä tilanteeseen kannattaa suhtautua niin, kuin menetyksen kokeneeseen surevaan ystävään. Kroonisten kipujen hyväksyminen osaksi elämää sekä uudestaan elämänilon ja onnen löytäminen kivuista huolimatta, on pitkä prosessi. 

Kipukroonikko kaipaa enemmän läsnäoloa ja kuuntelemista, kuin neuvonantajaa. On ok vinkata lukemastaan kipua käsittelevästä artikkelista tai kertoa, mikä on auttanut itsellään tai jollakulla läheisellä kroonisiin kipuihin. Mutta jatkuva neuvojen tulva, hoitavan tahon kyseenalaistaminen ja mitä erilaisemmat vaihtoehtohoitojen tyrkyttämiset eivät tunnu mukavalta. 

Minäkin olen näiden kipuvuoden aikana kuullut niin paljon "hyvää tarkoittavia neuvoja", etten enää jaksaisi niitä kuulla! Olen kuitenkin oman elämäni paras kipuasiantuntija, tehnyt varmasti kuntoutumiseni eteen kaiken voitavani ja ylivoimienkin, ottanut selvää asioista ja olen perillä uusimmista kivunhoidon "tuulista" yleensä ennenkuin sinä kuulet niistä ensimmäistä kertaa. Olen kokeillut epätoivoisina aikoina monia eri vaihtoehtohoitoja ja todennut ne yksitellen toimimattomiksi. Enää en lähde kokeilemaan ihan mitä tahansa vähäisellä budjetillani ja runsaalla elämänkokemuksella. 

Toivoisin myös kärsivällisyyttä ja ymmärrystä sen suhteen, että krooniset kivut rajoittavat paljon jaksamistani ja sitä myöten vähentävät yhteydenpidon mahdollisuuksia etenkin livetapaamisten suhteen. Se hankaloittaa myös osallistumistani etenkin kodin ulkopuolisiin menoihin.

Jos itselläsi on vaikeaa ja olen liian raskasta seuraa sinulle oman hankalamman kipuvaiheen takia, niin toivon sinun puhuvan asiasta avoimesti, mutta ystävällisesti kanssani. Tai, jos olen puhunut liikaa vain omista asioistani ja kuunnellut liian vähän mielestäsi sinua. Ystävyyden, kun pitäisi olla kuitenkin vastavuoroista tukemista ja kuuntelemista. Otathan kuitenkin huomioon sen, jos elän erityisen vaikeaa kipujaksoa ja voimani ovat vähissä tai käyn sairastumisen myötä läpi vasta alkuvaiheen rankkaa "surutyötä" ja hyväksymisprosessia. 

Huolehdithan myös omasta jaksamisestasi, koska elämä kipukroonikon rinnalla on ajoittain raskasta! Terveen ja kivuttoman osapuolen tulee huolehtia omasta jaksamisestaan, mutta tehdä se rehellisesti asiasta ääneen puhuen eikä vain "hävitä yhtäkkiä linjoilta". Oman jaksamisen huolehtiminen voi olla esim. sitä, että kertoo rohkeasti myös omista asioistaan eikä keskity liikaa vain toisen kuulumisiin, vaikka omat murheet tuntuisikin pieniltä toisen kipujen rinnalla. Yhteydenpidon harventaminen voi tulla joskus hetkellisesti tarpeen.

Ole mahdollisimman avoin ja rehellinen tuntemuksistasi eläessäsi rinnallani, mutta muista myös hienovaraisuus etenkin sairastumisen alkuvaiheessa (aivan kuten surevaan ihmisen kanssa). Avoimuuden ja rehellisyyden kautta ystävyytemme selviää eri vaiheista ja voi hyvin vaikeimpinakin aikoina. Jos asioita panttaa sisälleen, ne tuppaa purkautumaan ennen pitkää ikävällä tavalla. 

Terveen ja kivuttoman ystävän olisi hyvä tietää joitain perusasioita kroonisiin kipuihin sairastumisesta, jotta hän voisi paremmin ymmärtää sitä, mitä kipuileva ystävänsä käy läpi. Netistä löytyy varmasti tietoa sen lisäksi, mitä kipukroonikko itse ymmärtää, tietää ja kokee haluavansa sairaudestaan kertoa. 


Kaikkein tärkeintä on mielestäni ymmärtää se, mistä jo aiemmin mainitsinkin, että kroonisiin kipuihin sairastuminen ja kivun hyväksyminen elämäänsä on pitkä monivaiheinen prosessi, mitä voi verrata surutyöhön! Kipukroonikko käy läpi erilaisia vaiheita ja tunteita, kuten ihminen surussakin. Niitä ovat sokki, kieltämisvaihe, vihan tunteet, katkeruus, suru ja lopuksi hyväksymisvaihe, jolloin ihminen "oppii hyväksymään kivut osaksi elämää ja elämään kivuista huolimatta (toivottavasti mielekästä elämää). Kipujen pahenemisvaiheina saattaa taantua aiempiin tuntemuksiin hetkellisesti. Ainakin itse olen huomannut sellaista. 

Koitko vinkkini hyödyllisiksi? Opitko jotain uutta kipukroonikon ystävänä ja rinnalla kulkemisesta? Entäpä millaisia kokemuksia sinulla on ystävyyssuhteista kipukroonikkona tai kroonisia kipuja sairastavan kanssa? Kiitos etukäteen, jos jaksat jättää minulle kommenttia! 

Rakkaudella, Anne