Minulla olisi ollut hyvät geenit ja mallit sairastua masennukseen muutenkin, mutta oman analyysini mukaan sairastuin siihen toistuvasti ja pidempiaikaisesti kroonisten kipujen ja sen hoidon puutteellisuuden vuoksi. Lyhytkestoisempaa masennusta aiheuttivat osaltaan silti myös raskaat elämänkokemukset, kuten avioero. Niistä kuitenkin pääsin yli terapian, asioiden käsittelyn ja ajankulumisen myötä.
Olen varma, että masennukseni olisi parantunut jo vuosia sitten, mikäli kipuni ja sen aiheuttamat lieveilmiöt ja seuraamukset olisivat yhtäkkiä hävinneet elämästäni. Voin myös oman tuttavapiirini ja kipuryhmien perusteella väittää, että suurin osa kipukroonikoista sairastaa masennuksen jossakin vaiheessa tai masentuu pysyvämmin. Se ei ole mielestäni todellakaan mikään ihme, koska kroonisiin kipuihin sairastumista voi verrata surutyöhön ja siihen liittyy usein paljon luopumisen tuskaa ja isoja elämänmuutoksia.
Terveydenhuollon henkilökunta kyllä enemmän kuin mielellään painotti sitä, että masennus aiheuttaa kipuja, vaikka samalla tavoin (ja luulisin, että jopa enemmän) kivut aiheuttavat myös masennusta! Mutta koska lääketiede ei 100 prosenttisella varmuudella löytänyt kipujeni syitä, niin siitä oli helppoa syyttää masennusta, johon olin sairastunut ensimmäisen kerran avioeron myötä.
Minulla on siis yhtenä diagnoosina toistuva vaikea masennus. Viimeisimmästä pahemmasta ja pidemmästä masennusjaksosta on tosin onneksi aikaa jo useampi vuosi! Väliaikaisesti Keski-Suomessa asuessani aloin nimittäin pikkuhiljaa parantua pysyvämmin masennuksesta saatuani hyvää kivunhoitoa ja päästyäni oikeutetusti pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle (mikä vähensi stressiä ja taloudellisia murheita).
 |
| Yksi diagnooseistani on toistuva vakava masennus. |
Mutta aikaisemmin pahoja, pitkiä ja sairaalahoitoakin vaativia masennusjaksoja tuli vähintäänkin kerran vuodessa. Sen lisäksi minulla oli välillä avohoidossa ollessanikin pahempia jaksoja ja vähintäänkin lievää masennusta ns. parempinakin aikoina. Siksi kävin vuosien ajan terapiassa.
Epäonnistunut verkostopalaveri aiheutti minulle suurta toivottomuutta
Vuoden 2013 kesä oli yksi elämäni rankimmista ajanjaksoista. Siihen johtivat epäonnistunut kivunhoito julkisessa terveydenhuollossa ja pitkän parisuhteen päättyminen. Parisuhteeni oli tullut "tiensä päähän" ulkopuolisten syiden takia, mihin emme voineet itse vaikuttaa(niistä myöhemmin lisää).
Silloin elin myöskin aikaa, jolloin riittämättömän kivunhoidon, kuntoutuksen puuttumisen ja kipujen nopean pahenemisen takia, tilanteeni huononi vuosi vuodelta. En ollut vielä "sinut" sairauteni kanssa ja minulle oli vasta alkanut valjeta, että joutuisin elämään kovien kipujen kanssa loppuelämäni! En voinut sitä vielä silloin käsittää ja etenkään hyväksyä, koska enhän ollut saanut kipuihini edes riittävän tehokasta kivunhoitoa.
Muistan edelleen hyvin elävästi erään verkostopalaverin, mihin oli kokoontunut hoitohenkilökuntaa pohtimaan tilannettani ja etsimään hoitokeinoja. Paikalla niin erikoissairaanhoidon, kuin psykiatrian puolen ammattilaisia sekä sosiaalityöntekijä.
Olin ottanut palaveria varten jälleen kerran selvää kivunhoidon eri vaihtoehdoista ja ehdotin niitä yksitellen kysyen mahdollisuutta niiden kokeilemiseen kohdallani. Sain jälleen kerran kaikkeen kieltävän vastauksen osin ontuvineen perusteluineen. Hoitohenkilökunnalla itsellään ei ollut tälläkään kertaa ehdottaa minulle mitään muuta, kuin psykiatrian puolen hoitokeinoja, kuten terapian jatkamista ja masennuslääkitystä. Minulle tuli jälleen kerran tunne, että minua ei otettu tosissaan eikä oikeasti vailla ennakkoasenteita yritetty löytää tehokasta kivunhoitoa ja apua.
Ihmettelin, miksi hoitoni pääpainopiste laitettiin aina psykiatrian puolelle! Olinhan minä ensisijaisesti kipukroonikko, jonka kivut lieveilmiöineen aiheutti masennusta ja ahdistusta. Sain aina vastaukseksi ihmettelyyn, että "Masennus pahentaa kipuja". Minä muistutin puolestani aina asian toisesta puolesta, että "Krooniset kivut aiheuttaa masennusta! ". Meillä oli siis selvästi kokonaan eri lähestymistapa kivunhoitooni.
Kaiken huippu oli se, kun kerroin iloisesti löytäneeni kipuihin ja toimintakykyyni selvästi auttavan manipulatiivisen fysioterapeutin yksityiseltä sektorilta, jolla oli erikoisosaamista juurikin kroonisten vaikeuden lantionalueen kipujen hoidosta.
Siihen eräs lääkäri puuskahti, että "Ei koko elämäsi pidä olla kiinni yhdestä fysioterapiasta!" En voinut uskoa korviani! Edes lääkkeetön kipukuntoutus osana kivunhoitoani ei hänelle kelvannut, vaikka siihen ei menisi yhtään julkisen sektorin varoja. Sosiaalityöntekijä puolestaan sanoi, ettei rahoitusta yksityiseen fysioterapiaan voitaisi myöntää, vaikka vastaavaa hoitoa ei ollut tarjolla julkisella puolella.
Koin tuon palaverin jälkeen suurta toivottomuutta suhteessa kivunhoitooni sekä pelkoa ja ahdistusta tulevaisuudestani. Koin jääväni ikäänkuin "heitteille"! Kenenkään kipupotilaan ei pitäisi mielestäni kokea sellaista tunnetta käytyään terveydenhuollon ammattilaisten luona, missä olisi tarkoitus tehdä hyvä hoitosuunnitelma ja etsiä ratkaisuja vaikeaan kiputilanteeseen.
Masennukseni paheni radikaalisti entisestään. Elämänhaluni alkoi kadota. Mutta lasteni takia yritin jaksaa. He olivat ainoa syy, mikä piti yllä elämänhaluani. Silti pahimpina epätoivon ja kovien kipujen keskellä, toivoin etten olisi syntynytkään. En halunnut lasteni takia kuolla, mutta en olisi jaksanut myöskään elää!
Kivut olivat liian kovia kestää ilman kunnollista kipulääkitystä ja toivoa niiden hallintaan saamisesta. Toimintakykyni huononi kuukausi kuukaudelta. Pelkäsin joutuvani luopumaan lasteni kanssa asumisesta, koska toimintakykyni oli heikko eikä minulle ollut tarjolla riittävästi apua arkeeni lasten kanssa.
Kaiken lisäksi tuon palaverin jälkeen puhuimme vakavasti tilanteesta silloisen miesystäväni kanssa. Tajusimme viimeistään silloin, että kivut tulevat olemaan osa loppuelämääni ja pelkäsimme vointini jatkavan huonontumistaan tehokkaan kivunhoidon puuttuessa.
Ymmärsimme ettemme koskaan voisi perustaa haaveilemaamme perhettä ja yrittää yhteistä lasta. Vaikka vointini jotenkin ihmeellisesti olisikin lähtenyt paranemaan, niin emme olisi voineet riskeerata vointiani raskaudella ja synnytyksellä, koska niiden jälkeenhän kipuni olivat alunperin alkaneet!
Tiesin miesystäväni suurimman haaveen elämässä olevan oma lapsi, joten pitkään asiaa pohdittuani, päätin kannustaa häntä lähtemään kohti omia unelmiaan ilman minua. En halunnut, että hän tuhlaisi elämäänsä minun kanssani ja luopuisi takiani haaveesta saada joskus oma lapsi. (Kuulin äskettäin, että hänestä on tulossa pienen pojan isä ihan näinä päivinä!! Mahtavaa!)
Päätös erosta oli lopulta yhteinen ja se sattui paljon meihin molempiin, mutta minut se romutti täysin, koska elämässäni oli jo muutenkin niin paljon isoja menetyksiä kovien kipujen takia. Murehdin myös omasta pärjäämisestäni, koska en enää meinannut selviytyä yksin arjen ja kodin pyörityksestä sekä lastenhoidosta. Siksipä aloin hakemaan arkeeni apua niin lähipiiristä, kuin yhteiskunnalta, mutta yllätyksekseni ei ollutkaan ihan helppoa saada minkäänlaista apua. Siitäkin piti jaksaa "taistella", vaikka voimani olivat muutenkin lopussa.
 |
| Sairastuin elämäni pahimpaan masennukseen mm. siksi, koska en kokenut saavani kroonisiin koviin kipuihin riittävästi apua. |
Epäonnistunut kivunhoito ja sen myötä pitkän parisuhteen päättyminen ajoivat minut "itsemurhan partaalle"!
Kaikki tuo em. aiheutti minulle vaikean toistuvan masennuksen pahempana, kuin koskaan! Eräänä iltana yksin ollessani (pojat viettivät viikonloppua isänsä luona), olin itkenyt yksin kovaan ääneen monta tuntia. Silmäni olivat aivan punaiset ja luomeni turvoksissa itkemisen takia. Minua ahdisti kovasti ja olin jo todella väsynyt, joten päätin kuitenkin yrittää alkaa nukkumaan. Otin unilääkkeet normaalisti ja toivoin pääseväni unten maille pakoon pahaa oloa edes hetkeksi.
Epätavallisesti heräsin kuitenkin jo tunnin päästä, vaikka olo olikin hyvin väsynyt ja hieman tokkurainen unilääkkeistä johtuen. Päätin nousta ylös vessaan ja tupakalle. Kävelin keittiön läpi kohti parveketta, kun silmääni osui kirkkaanpunainen lääkedosettini (Olin jättänyt sen poikkeuksellisesti pöytätasolle, koska olin yksin kotona). Yhtäkkiä päätin ottaa dosetin käteeni ja aloin popsia sieltä täältä lääkkeitä.
Kesken kaiken kuitenkin onneksi tajusin, että olin tekemässä jotain todella typerää! Menin paniikkiin ja soitin exällleni. Hän säikähti hirveästi ja vähän suuttuikin, mutta käski heti soittaa ambulanssin ja sanoi tulevansa perästä sairaalaan. Tein työtä käskettyä. Odotellessani ambulanssia, lääkkeet alkoivat vaikuttaa tehden oloni vielä tokkuraisemmaksi.
Vietin yön seurannassa ja lähinnä nukuin lääkkeiden vaikutuksesta. Aamukierrolla lääkäri tuli kysymään vointiani. Hän oli sitä mieltä, että voisin mennä kotiin. Onneksi jaksoin puolustaa itseäni, nimittäin en todellakaan ollut kotikuntoinen psyykkisen vointini puolesta. Vaadin päästä jatkohoitoon psykiatriselle osastolle. Niinpä hän lopulta kirjoitti minulle sinne lähetteen.
Psykiatrisella osastolla hurahtikin yli kaksi kuukautta, kunnes koin jollain tavalla olevani kykeneväinen palaamaan kotiin. Näin poikia kotilomilla viikonloppuisin ja heidän käydessään osastolla joitakin kertoja. Pojat olivat tuolloin iältään noin 10 ikävuoden molemmin puolin.
Kerroin heille kyllä jonkun verran masennuksestanikin, mutta en todellakaan kaikkea. Heidän oli kuitenkin helpompi kuvitella minun olevan sairaalassa kivunhoidossa, vaikka todellisuudessa yksi syy sinne joutumiselle oli nimenomaan tehokkaan ja toimivan kivunhoidon puute.
Miksi masennus ei ole uusiutunut enää vuosiin?
Nyt on ollut pisin aika eli joitakin vuosia, että masennus vakavimmissa muodoissaan on pysynyt poissa ja olen pärjännyt ilman terapiaa. Sitä ennen kävin vuosien ajan terapiassa ja minulle kokeiltiin useampia eri masennuslääkkeitä, mutta todettiin lähes jokaisen niistä olevan minulle sopimattomia.
Pahimpien masennusjaksojen pysyminen poissa tuntuu uskomattomalta, koska paljon on vaikeita asioita viime vuosiinkin mahtunut, kuten etä-äitiys, aivoverenvuoto sekä tieto siitä, että kipujani ei voida saada juurikaan nykyistä paremmin hallintaan.
Lyhyempiä masennuskausia on kyllä ollut joitakin, mutta tilanne ei ole äitynyt niin pahaksi, että olisin joutunut hakemaan oireisiin ammattiapua. En ole myöskään joutunut olemaan masennuksen vuoksi sairaalahoidossa enää vuosiin.
Mistäköhän tilanteen paraneminen sitten on johtunut? Ainakin siitä, että olen edennyt prosessissani hyväksyä kovat kivut ja työkyvyttömyyteni osaksi loppuelämääni. Oli iso helpotus saada myös pysyvä eläkepäätös eikä yrittää elää kuntoutustuella odottaen vuoden välein työkykyisyyttä, mitä ei ole näköpiirissä ja ikäänkuin elää kaikkien "suurennuslasin" alla. Jos joku päivä ihmeellisesti kuntoudun ja kykenen esim. vähätuntiseen osa-aikatyöhön, niin voin sitä onneksi aluksi eläkkeelläkin ollessani tehdä.
Eräs syy on se, että sain tehtyä elämäni vaikeimman, mutta välttämättömän päätöksen poikien muutosta isänsä luokse ja omasta irtiotostani ja muutosta väliaikaisesti Keski-Suomeen vanhempieni lähelle. Lähdin myös etsimään parempaa kivunhoitoa ja sitä tavallaan sain. Keski-Suomessa nimittäin kokeiltiin kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Vaikka tilanteeni ei parantunutkaan merkittävästi, niin minun ei tarvinnut käyttää enää energiaani miettimällä, että entäs jos se ja se hoito parantaisi kiputilannettani.
Pystyin keskittymään vihdoin omaan kuntoutumiseeni ja asioiden hoitamiseen, kun minulla ei ollut enää päävastuuta pojista ja ympärillä hyvä hoitohenkilökunta. Tokihan päätös poikien poismuutosta oli myös erittäin vaikea, joten aluksi masennuin sen takia, kunnes sain voimia kääntää asian "voitoksi". Ja olihan kaiken takana se, että halusin lasteni parasta enkä pitää itsekkäästi kiinni siitä, että asuisimme saman katon alla! Oli älyttömän hyvä asia poikien kannalta, että kun vuoden päästä sairastuin aivoverenvuotoon, niin he asuivat jo isällään eikä heidän koko elämä mennyt yhtäkkiä uusiksi. Jos haluat lukea lisää aivoverenvuotokokemuksestani, niin pääset lukemaan siitä tämän linkin kautta: Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1
Iso merkitys oli myös sillä, että olin saanut rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä ja elää niin kuin itse halusin ja olla välittämättä liikaa muiden ihmisten mielipiteistä. Kroonisten kipujen ja sen lieveilmiöiden takia meni vuosia niin, että elin enimmäkseen olosuhteiden armoilla kykenemättä uskomaan, että minullekin voisi tapahtua hyviä asioita eikä elämäni olisi pelkkää luopumisen tuskaa kaikesta minulle tärkeästä. Uskaltauduin hankkimaan myös koiran, mistä olin haaveillut vuosien ajan. Niimpä Nemi-koira tuli elämääni! Pikkuhiljaa terapian, rohkeiden ratkaisujen ja parantavien kokemusten avulla voimaannuin ja masennus hellitti otettaan minusta.
Joitakin keinojani masennuksen uusiutumisen estämiseksi ja omahoitoon
- Opettele tunnistamaan toistuvan masennuksen varomerkit/ensimmäiset oireet
- Läheisten kanssa puhuminen
- Stressin välttäminen mahdollisuuksien mukaan
- Asioiden etsiminen, mitkä vielä tuottavat iloa
- Tiedosta ja katkaise negatiivisten ajatusten kierre
- Mieti, onko tarvetta muuttaa joitakin asioita elämässäsi, mitkä ovat kenties olleet aiheuttamassa masennusta? Pystyykö niitä muuttamaan (tai edes asennoitumistaan niihin, jos ei muuten)?
- Levon ja aktiivisuuden tasapainon etsiminen
- Päiväkirjan kirjoittaminen
- Vertaistuki
- Uskalla unelmoida
- Kerää pieniä onnistumisen kokemuksia
- Tee itsesi hyödylliseksi ja auta joskus muitakin
- Muista, että tunteet tulevat ja menevät eivätkä ne ole koko totuus
- Tarvittaessa ammattiavun hakeminen ajoissa
Löysin äskettäin masennuksen omahoitoon tietoa etsiessäni todella hyvän sivuston, mikä tarjoaa lyhyesti ja ytimekkäästi tietoa ja erilaisia tehtäviä masennuksen omahoitoon. Tässä linkki sivustolle: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/masennuksen_omahoito/Pages/default.aspx
Aion itsekin tehdä ainakin osan tehtävistä yrittäessäni ymmärtää, mistä tämänhetkinen lievä masennukseni johtuu ja löytää lisää keinoja sen selättämiseksi. Onneksi näyttää siltä, että olen pääsemässä asiassa eteenpäin.
Lopuksi haluan korostaa sitä, että ellei omahoitokeinot auta ja masennus pitkittyy tai pahenee, niin muista hakeutua ammattiavun piiriin. Se onnistuu esimerkiksi ottamalla yhteyttä omaan terveyskeskukseen, mistä ammattilaiset ohjaavat sitten oikeaan osoitteeseen.
Oletko sinä sairastanut joskus masennuksen? Kerro kommenttikentässä! Voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville!
Rakkaudella, Anne
