KOKEMUKSENI HENGENVAARALLISESTA AIVOVERENVUODOSTA OSA 1

 Alkusanat

Tässä postauksessa kerron siitä, millainen kokemus aivoverenvuoto oli. Kerron myös, mitä jälkiä se jätti minuun fyysisesti ja psyykkisesti.

Jaan postauksen kolmeen osaan, koska asiaa on niin paljon, mitä kokemukseen liittyen haluan teille jakaa.


Aloitan kertomalla syyn aivoverenvuotooni sekä millaisia aivoverenvuodon-ja infarktin oireet yleisimmin ovat. Toivon postauksesta olevan hyötyä teille niin, että osaisitte tunnistaa aivoverenkiertohäiriöiden oireet itsellänne tai läheisillänne.

Nimittäin vuonna 2017 korvaamaton kovalevy-hankkeen TNS-gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan puolet suomalaisista eivät tunnista aivoverenkiertohäiriöiden oireita (6.2.2017 Maaseuduntulevaisuus). 

Tunnistatko sinä aivoverenkiertohäiriöiden oireet?

Olen kokenut itse ja kuullut liikaa siitä, että edes terveydenhuollon ammattilaiset Suomessa eivät ole vieläkään tarpeeksi valveutuneita asiassa. Tiedän muutamia tapauksia, mitkä eivät ole päättyneet hyvin juuri tästä syystä.

Ihmetyttää, miten se on mahdollista näinkin yleisen ja pitkään tunnetun sairauden suhteen, kuten aivoverenkiertöhäiriöt. Toivottavasti tilanne paranee lähitulevaisuudessa ja asian tiimoilta järjestettäisiin lisää koulutusta terveydenhuollon ammattilaisille.

Minun tarinanihan päättyi lopulta hyvin ja sain enimmäkseen oikein hyvää hoitoa, mutta ambulanssin ensihoitajat tekivät virhearvion eivätkä tunnistaneet melko selviä aivoverenvuodon oireitani. Se olisi voinut pahimmillaan voinut koitua kohtalokseni. Aivotapahtumissa nopea hoitoonpääsy on ensiarvoisen tärkeää! Esimerkiksi aivoinfarktissa ei voida aloittaa enää lainkaan liuotushoitoa, jos oireet ovat kestäneet jo yli 4,5 tuntia. 



Aivoverenvuodon syyt ja riskitekijät

Aivoverenvuoto- ja infarkti voi johtua monesta eri syystä. Terveyskylän aivotalo.fi- sivustolla aivoverenvuotojen syistä kerrotaan seuraavaa:

"Kallonsisäinen verenvuoto voi johtua monista syistä, kuten pään vammasta, aivoverisuonten muutoksesta kuten aneyrusmasta (SAV eli lukinkalvonalainen verenvuoto) tai olla spontaani ilman selkeää ulkopuolista tai rakenteellista syytä."

Minulla on sukurasite saada aneyrysmia eli aivovaltimon pullistumia ja ne voivat kasvaessaan ja puhjetessaan aiheuttaa lukinkalvonalaisen aivoverenvuodon (SAV) ja juuri näin minulle kävi.

Sukurasitteen lisäksi olen ikävä kyllä polttanut myös tupakkaa useamman vuoden, mikä on toinen riskitekijä kohdallani. Muita riskitekijöitä ovat esim. korkea verenpaine, mutta verenpaineet minulla ovat olleet hyvät, ainakin tähän asti. Vaihdevuodet ylittäneillä naisilla on myös suurentunut riski aneyrysmiin.

Minulla ei ollut mitään tietoa aneyrysmasta päässäni ennen kuin se puhkesi ja aiheutti aivoverenvuodon. Näin onkin monilla ihmisillä ja aneyrysmia saatetaan löytää sattumanvaraisena löydöksenä kuvantamisen yhteydessä.

Aneyrysmia on noin 100 000-150 000 suomalaisella ja vain noin joka neljäs aneyrysma aiheuttaa oireita ja puhkeaa ihmisen elinaikana. Sen takia kaikkia löydäksiä ei rutiininomaisesti lähdetä hoitamaan.

Aivoverenvuodon- ja infarktin oireet

Aivoverenvuodon-ja infarktin oireista kerrotaan Terveyskylän aivotalo.fi-sivustolla näin:


"Aivoverenvuodon oireet ovat usein samankaltaisia kuin aivoinfarktin aiheuttamat oireet. Oireina on usein toisen käden ja jalan heikkous ja tunnottomuus, johon voi liittyä puheen puuromaisuus tai sanojen tuottamisen vaikeus. Oire riippuu siitä, mille aivojen alueelle veri on vuotanut ja aiheuttanut vaurion. Myös päänsärky ja pahoinvointi ovat yleisiä aivoverenvuodon oireita." 

Muualta olen lukenut ja kuullut, että em. lisäksi suupielen roikkuminen, näköhäiriöt ja kaksoiskuvat näkökentässä ovat myös yleisiä oireita.

Aivoverenvuodon- ja infarktin oireet riippuvat siitä, missä kohden aivoja tapahtuma on sattunut.

 
Minulla oli oireena äkillinen outo tunne päässä (ikään kuin pään sisällä tuntuva "rusahdus") ja sen jälkeen tajunnanmenetys, huimaus, pahoinvointi, oksentelu ja kykenemättämyys tuottaa monimutkaisia lauseita. Lisäksi minulle iski tajunnanmenetyksen jälkeen niin raju päänsärky, että en ole mitään vastaavaa ennen kokenut. Parin tunnin kuluttua en myöskään yhtäkkiä tuntenut lainkaan oikeaa jalkaani. 

Oireeni olivat siis hyvin selkeät, äkilliset ja rajut. Huomioikaa kuitenkin, että ne voivat olla myös  paljon lievempiä, kuin minun kokemukseni.


Minun kokemukseni aivoverenvuodosta

Nyt kerron alusta koko tapahtumaketjun ja kokemukseni aivoverenvuodosta, sen hoidosta ja sen jättämistä jäljistä toimintakykyyni.


Kaikki alkoi kauniina kesäpäivänä 2.7.2017. Asuin silloin Keski-Suomessa Saarijärvellä. Tuosta päivästä tuli samalla uuden elämäni syntymäpäivä. Olen siis "jatkoajalla". Näin usein asiasta puhutaan aivotapahtuman läpikäyneiden piirissä.

Kyse on todellakin hengenvaarallisesta ja vaikeitakin toimintakyvyn ongelmia aiheuttavasta sairaudesta, johon minunkin kaksi sukulaistani on, surullista kyllä, menehtynyt...

Takaisin palatakseni tuohon kauniiseen kesäpäivään, niin olin silloin valmistelemassa entisen miesystäväni Teron valmistujaisjuhlien toista juhlapäivää.

Servetit olivat yläkerrassa ja lähdin niitä hakemaan. Samalla menin käymään poikkeuksellisesti yläkerran vessassa alakerran wc:n sijaan.

Yhtäkkiä wc-pöntöllä istuessani pääni sisällä tuntui voimakas "rusahdus" ja minua alkoi pyörryttää kovasti. Ehdin juuri huutamaan apua, kunnes menetin tajuntani.

Tero ja vanhin poikani Kasimir olivat onneksi kuulleet avunhuutoni ja rientäneet yläkertaan. Kun tajuntani palautui, huomasin heidät hädissään puhuttelemassa minua vierelläni. Istuin edelleen pöntön päällä, joskin siinä hädin tuskin pysyen.

Tajunnanpalautumisen jälkeen, tunsin päässäni niin rajua päänsärkyä etten ollut eläissäni sellaista kokenut. Koko päätäni särki, mutta etenkin takaraivoa ja niskani oli käsittämättömän jäykkä (sekin on yksi aivoverenvuodon melko yleinen oire). Kipu oli niin hirveää, että kykenin vain huutamaan ja pitelemään päätäni.

Tero yritti kysellä minulta asioita, mutta en pystynyt oikein vastaamaan ja jatkoin vain huutamista kivuissani. Hän ymmärsi jonkin olevan todella pahasti pielessä ja käski Kasimirin soittamaan ambulanssin ja menemään ensihoitajia vastaan.

Sillä aikaa Tero auttoi minut alas wc- pöntöltä. Minulle tuli todella huono olo ja aloin oksennella. Huusin edelleen kovasti kivun jyskyttäessä takaraivossani ja koko päässäni. Pysyin hädin tuskin tajuissani. 

Minulla oli todella outo ja epätodellinen olo. En kyennyt ajattelemaan normaalisti enkä ymmärtänyt siksi lainkaan miettiä, mistä oireissani voisi olla kyse. En, vaikka olen ollut ammatiltani lähihoitaja. En myöskään pystynyt tuottamaan pitkiä lauseita. Sain jotenkuten vastattua lähinnä kysymyksiin kyllä tai ei.

Pian onneksi ambulanssi tuli ja samoin isä, joka oli naapurista huomannut ambulanssin pihallani. Isä kysyi tunnistanko hänet ja nyökyttelin. Ensihoitajat kyselivät muilta, mitä oli tapahtunut, koska en pystynyt itse juurikaan puhumaan. Tero selitti heille tilanteen.

He kyselivät myös perussairauksistani. Tero kertoi kroonisista kivuistani ja sen kipulääkityksestä. Isä mainitsi myös masennuksen, mikä on totta, että minulla on ollut krooninen toistuva masennus kipujeni takia.

Ikävä kyllä, ensihoitajat päättivät takertua masennus-diagnoosiini ja väittivät, että kyse voisi nyt olla "psyykkisestä kivusta". Minä en muista mitään tuosta keskustelusta, mutta Tero ja Kasimir ovat kertoneet minulle siitä.

Ensihoitajien empiessä mahdollista "psyykkistä kipuani" ja olisiko minua tarvetta viedä ja minne, Kasimir ärähti heille, että "V*tut äidillä ole mitään psyykkistä kipua! Nyt on kyse jostain vakavasta, koska äiti ei ole ollut koskaan noin kipeä." Minä en kyennyt sanomaan mielipidettäni ja anomaan apua.

Lopulta he päättivät ottaa minut mukaansa ja käskivät minun mennä itse yläkerran portaat alas. Sanoin etten pysty kävelemään. He alkoivat selittämään ääneen, kuinka vaikeaa heidän olisi saada minut paareilla alas. He olivat äkäisen kuulloisia ja hermostuneita minuun, mutta luovuttivat huomatessaan ettei minusta todellakaan ollut kävelemään.

Hakiessaan paareja, he huomasivat koiraportin olevan tiellä. Kasimir tomerana poikana ruuvasi sen irti sillä aikaa, kun ensihoitajat lastasivat minua paariensa kyytiin.

Vihdoin ambulanssiin päästyäni, kuulin heidän empivän minne minut pitäisi viedä. Vaihtoehdot olivat Saarijärven terveyskeskus tai Jyväskylän keskussairaala 70 kilometrin päässä. Pian toinen heistä tuumasi tympeällä äänellä lausettaan venyttäen, että "Viedään terveyskeskukseen!".

Minulla sattui olemaan siinä hetkessä hieman "selvempi" olo ja hätäännyin, koska tiesin etten saisi riittävää apua terveyskeskuksesta. Mutta koska en pystynyt muodostamaan niin monimutkaisia lauseita sanoakseni mielipidettäni, niin minun oli vain tyydyttävä heidän ratkaisuunsa.

(JATKUU SEURAAVASSA OSASSA!!!)


Rakkaudella, Anne 





LÄHTEET ja lisätietoa aivoverenkiertohäiriöstä

    aivoverenvuoto:
  
https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/aivoverenvuoto  

aivoverenkiertohäiriöt 

https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/mik%C3%A4-on-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6

aivoverenkiertohäiriön oireet ja niiden tunnistaminen

https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6n-oireet-ja-tunnistaminen

aivoinfarkti ja TIA

 https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/aivoinfarkti-ja-tia


 








 

 



 

ÄÄRIRAJOILLA

*Myday 7.9.2018

Minun oli ensin tarkoitus jatkaa kolmen postauksen sarjaa kipujeni syistä lantionalueellani, mutta minulle on tapahtunut niin paljon elämässä viimeisten viikkojen aikana, että haluan ensin kertoa teille jotain siitä. Toisekseen näin ison stressin keskellä keskittymiskykyni ei riitä nyt kuin tähän ensimmäiseen "Myday"-postaukseeni. Tästä ei kuitenkaan tule ehkä ihan perinteinen myday-postaus siinä mielessä, että kertoisin mitä päivän aikana on tapahtunut. Sen sijaan kerron, mitkä ovat fiilikseni viime aikojen tapahtumista.

Mitä oikein on tapahtunut?

Aivan kuin kovissa kroonisissa kivuissa ei olisi tarpeeksi, niin elämä on viskellyt taas taivaalta päälleni ja tielleni kunnon kivimöhkäleitä elämänpolulla tallaamistani vaikeuttamaan!

Minulla on elämässäni (jälleen kerran) paljon stressiä, ahdistusta ja jopa kuolemanpelkoa. Miksi?

Kaksi suurinta stressitekijää ja muutosta elämässäni tällä hetkellä ovat ero avomieheni Teron kanssa ja vakavan hengenvaarallisen sairauteni uusiutumisriskin kohoaminen entisestään. Kyse on siis todella isoista kuormittavista tekijöistä elämässäni.

Aloitan kertomalla vakavasta sairaudestani. Sain siis kesällä 2017 yhtäkkiä aivoverenvuodon ja sen leikkauskomplikaationa aivoinfarktin. Se oli todella traumaattinen kokemus ja ensimmäinen kerta elämässäni, kun kävin lähellä kuolemaa ja vakavampaa vammautumista.

Aivoverenvuodon uusiutumisen pelko varjostaa elämääni kroonisten kipujen lisäksi.

Minulla on sukurasite aneurysmaan eli pullistumaan aivojen verisuonissa, mikä voi sitten puhjetessaan aiheuttaa aivoverenvuodon. Minulla puhkesi toissa kesänä päässäni tuollainen aneyrysma. Minulla ei ollut ennestään mitään tietoa tai oireita päässäni olleesta aneyrysmasta. En siis tiedä kauanko se oli ollut siellä. Kaksi sukulaista isäni puolelta on menehtynyt aneyrysman aiheuttamaan aivoverenvuotoon, surullista kyllä...

Aion tehdä aivoverenvuotokokemuksestani, sen jättämistä jäljistä toimintakykyyni ja tuntemuksista tuon rankan kokemuksen jälkeen ihan oman postauksen tai parikin. Siksi en avaa asiaa tässä sen enempää vielä. Mutta olen onnekas, että selvisin siitä hengissä ja ilman suurempaa vammautumista tai ongelmia. Pienempiä jälkiä se kyllä jätti toimintakykyyni melkolailla, mutta siitä sitten lisää toisessa postauksessa.

Olen onnekas ja äärimmäisen kiitollinen selviydyttäni aivoverenvuodosta, mutta kuolemanpelko on usein läsnä.  (Kuva: Anna-Leena Miettinen)

Huonoja muutoksia aivokuvissa

Minulla on jo kerran sairastetun aivoverenvuodon, sukurasitteen ja tupakoimisen takia suurentunut riski saada aneyrysma ja aivoverenvuoto uudestaan. Sorruin aloittamaan pikkuhiljaa tupakoimisen uudestaan sairaalasta kotiuduttuani.

Hyvä asia on se, että selvisin sen "hankalimman" uusiutumisriskin yli eli ensimmäisen vuoden läpi. Huono asia on se, että kevään angiografian eli verisuonten varjoainekuvauksen tulokset olivat huonohkot ja uusiutumisriski on taas kasvanut.

Sain puhelun neurokirurgilta kuvien tuloksista vasta viikko sitten ja menin aivan shokkiin. Siellä näkyy siis jotain muutoksia, mitä nyt tarkasti seurataan ja se viittaa uusiutumisriskin kohoamiseen. Lokakuussa on seuraava magneettikuvaus ja jos muutokset ovat jatkaneet kasvuaan, niin tehdään heti pian angiografia. Sen jälkeen pohditaan, mitä jatkossa tapahtuu/tehdään.

Yritys ja aikoimus lopettaa tupakoiminen

Kamalan stressin lisäksi neurokirurgin puhelinsoitto aiheutti kauhean kovan paineen onnistua lopettamaan tupakointi aikomustani nopeammassa tahdissa, jotta siltä osin edes uusitumisriski pienenisi. Sitä voi kuvitella helposti ilman vastaavaa kokemusta, että tottakai sitä lopettaisi tupakoinnin seinään tuollaisen tiedon jälkeen, mutta voin luvata ettei se ole kaikkien kohdalla ihan niin yksinkertaista.

Olen niin tapariippuvainen tupakoimisesta ja polttanut avioerostani lähtien eli vuosien ajan, joten tämä on minulle äärimmäisen vaikeaa. Lisäksi on aivan eri asia olla elämänsä kunnossa ja terveenä lopettamassa tupakointia, kuin kovista kivuista kärsivänä, masentuneena ja äärimmäisen stressaantuneena. 

Minä en voi lähteä juoksulenkille, kun tekee mieli tupakkaa. En voi käydä töissä, missä puolet päivästä jo hurahtaisi ilman tupakoimista. En saa nukkua öisin, jolloin ihmiset yleensä nukkuvat ja tupakoijat ovat polttamatta. En voi tehdä kotihommia raivon vimmassa, kun tekee mieli tupakkaa. Tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Mutta minulla on kova halu kaiken keskellä onnistua tupakoinnin lopettamisessa. Sotasuunnitelmani on vähentää ensin tupakoimista (mikä onkin jo hyvällä mallilla) ja löytää uusia tapoja elää ja olla ilman tupakkaa ja sitten nikotiinikorvaustuotteiden avulla lopettaa se kokonaan. Mutta voin sanoa, että tämän kaiken keskellä, on tämäkin melkoinen stressinaihe. Kaikki se pelko, syyllisyys, riippuvuus, ahdistus, masennus jne. iskee välilllä niin kovaa, että tekisi mieli heittää "hanskat tiskiin" ja vain luovuttaa.

Lisäksi, kun ei ole takeita siitä, että aivoverenvuoto ei uusisi vaikka lopettaisin tupakoinnin. Vaikka tottakai se pienentäisi uusiutumisriskiä ja se on yritettävä pitää vaan mielessä muiden ajatusten sijaan. Kerron varmasti blogissani myöhemmin lisää, kuinka projekti etenee, mitkä keinot minua ovat auttaneet tupakoinnin vähentämisessä sekä myöhemmin lopettamisessa jne. Käytän KUN sanaa jossittelun sijaan, koska aion onnistua!

Minä pidän jo sitä voittona, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti halua ja uskoa siihen, että onnistun tupakoinnin lopettamisessa. Aikaisemmin minulla ei oikein riittänyt haluakaan saatika uskoa, että ikikuunapäivänä voisin onnistua lopettamaan! Eräänlainen erävoitto siis jo tämäkin asenteenmuutos ja usko onnistumismahdollisuuksiinsa sotasuunnitelmansa avulla.

Esimerkillinen(kö) ero ?

Seuraavaksi jaan jotain avoerosta Teron kanssa. Sen verran siis, mitä tässä julkisesti voin ja haluan jakaa. 

Olimme yhdessä neljä vuotta kokien sinä aikana monenlaisia vaiheita ja muutoksia aina aivoverenvuodosta paikkakunnnan vaihtoon ja koiran hankkimiseen asti.

Eropäätöksemme oli yhteinen ja pitkän harkinnan tulos. Olemme kokeneet jo pitkään olevamme kuin "kämppiksiä" emmekä niinkään pariskunta. Olemme liian erilaisia ihmisiä emmekä löytäneet keinoja ja tahtotilaa riittävästi saadaksemme yhteiseloamme toimimaan. Siihen vaikutti myös se, että alkuihastus muuttui pelkäksi välittämiseksi ja ystävyydeksi rakastumisen ja rakastamisen sijaan.

Tästä erosta on mahdollisuus tulla elämäni "helpoin" ero (jos nyt erot voivat koskaan olla "helppoja"). Tunnetasolla tämä on ainakin helpoin tähän astisista erokokemuksistani, vaikka toki olen pettynyt ja harmissani etten vieläkään löytänyt/saanut sitä loppuelämän kestävää parisuhdetta. Se on kuitenkin ollut yksi elämäni suurimmista toiveista ja haaveista.

Meillä on kotona tällä hetkellä parempi ilmapiiri, kuin parisuhteessa viime kuukausien aikana. Lapseni ovat ottaneet eropäätöksen ihan hyvin. Olemme Teron kanssa painottaneet heille, että olemme edelleen Teron kanssa ystäviä, meillä on yhteinen koira eikä hän häviä meidän elämästämme. Tero on edelleen pojille tärkeä aikuinen ihminen, jolta he voivat tarvittaessa pyytää apua.

Käytännöntasolla ero tulee puolestaan aiheuttamaan harmaita hiuksia enemmän. Minua jännittää muuttaa pitkästä aikaa yksin asumaan ja kaiken lisäksi vakavan sairauden läpikäyneenä, kipukroonikkona ja lähes päivittäin muiden apua tarvitsevana ihmisenä.

Minua harmittaa ylipäätään koko muutto, koska nykyinen asunto ympäristöineen on paras, missä olen koskaan asunut. Minulla vaan ei ole varaa jäädä tähän kaksioon yksin asumaan. Se harmittaa minua älyttömän paljon! Terolla työssäkäyvänä sen sijaan riittää tähän varat, joten hän jää tänne asumaan. Onneksi kuitenkin edes toinen meistä voi jäädä tähän kivaan kotiin ja ympäristöön asumaan.

Minua mietityttää myös se, että budjettini riittää vain yksiöön tai todella pieneen ja edulliseen kaksioon. Murehdin jääkö poikien yöpymiset luonani lähes kokonaan pienen asuntoni vuoksi. Toisaalta he kasvavat ja itsenäistyvät koko ajan ja nuoruus saattaa tuoda  mukanaan vaiheita, jolloin meidän näkemiset vähenisi joka tapauksessa.
 
Nemi on minun ja Teron yhteinen koira, mutta muuttaa minun kanssani, koska olen sen kouluttanut enimmmäkseen itse ja minulla on työkyvyttömänä paljon enemmän aikaa Nemille. Mutta koska en kykene käyttämämään Nemiä pidemmillä lenkeillä illman avustajia ja pyörätuolia, niin Tero huolehtii jatkossakin Nemin ulkoiluttamisesta enimmäkseen. Sovimme nämä asia jo ennen koiranhankintaa pohtien, miten toimisimme, jos jostain syystä joskus eroaisimme.

Miten tästä eteenpäin?

Elämäni ei ole ollut koskaan helppoa. Olen kokenut sen aikana paljon stressaavia asioita, kriisejä, sairautta ja kärsimystä. Toki olen kokenut myös hyviä asioita ja hetkittäin hiukan helpompia ajanjaksoja.

Vaikka minulla on nyt taas paljon stressiä elämässä ja käyn läpi vaikeita tunteita ja etenkin ahdistusta ja pelkoa, niin uskon siihen, että tästäkin selvitään. Olenhan selvinnyt tännekin asti ja niin monista vaikeista tilanteista ja jopa vuosista. 

Teen aktiivisesti töitä käsitelläkseni asioita ja kyetäkseni hyväksymään tapahtuneet osaksi elämääni. Jos minusta alkaa tuntua etten selviydy näistä ominneuvoin ja läheisteni tuella, niin hakeudun ammattiauttajan luokse. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pärjään vielä ainakin näin.

Olen jo edistynyt valtavan paljon viime päivien aikana. Eroprosessointi on jäänyt kyllä vähemmälle kuolemanpelon tunteiden ja tupakoinnin vähentämisen ja siitä aiheutuneen stressin takia. Toisaalta olin sitä ehtinyt prosessoida jo paljon ennen varsinaista eropäätöstä. 

Tilannetta helpottaa se, että olemme Teron kanssa ystäviä ja meillä on kotona hyvä ilmapiiri. Minulla ei ole mikään kiire muuttaa ja saan etsiä voimieni mukaan mahdollisimman hyvää kotia minulle ja Nemille. En ole laittanut vielä asuntohakemusta enkä laita luultavasti ainakaan syyskuun aikana, koska se on todella hektinen kuukausi minulle.

Kuolemanpelkoon ja ahdistukseen on auttanut se, että olen kääntänyt ajatukseni kiitollisuudeksi siitä, että olen saanut elää jo 36-vuotiaaksi ja toivottavasti vielä "riittävän" pitkään. Sen sijaan, että velloisin koko ajan pelossa sen suhteen loppuuko aikani täällä "liian lyhyeen". Olen myös miettinyt sitä, että kuolema on meidän kaikkien kohtalomme täällä. Kukaan meistä ei tiedä kauanko aikaa on jäljellä. 

Yritän elää kuin "viimeistä päivää" ja tässä hetkessä tehden itselleni merkityksellisiä asioita, osoittaen rakkautta ja välittämistä muille ihmisille ja auttaen kanssaihmisiä mahdollisuuksien mukaan, kuitenkaan itseänikään unohtamatta. Jatkan siis elämääni kuten tähänkin asti, mutta ehkä vielä enemmän tietoisena monista asioista.

Rakkaudella, Anne