SOME-VAIKUTTAJA ANNU VAINIO EI ANNA SELKÄRANKAREUMAN OLLA ESTEENÄ UNELMIEN TOTEUTUMISELLE!

Tämä blogipostaus on toteutettu yhteistyössä some-vaikuttaja Annu Vainion kanssa. Haastattelin häntä ja katsoin hänen Youtube-videoitaan, minkä perusteella kirjoitin tämän jutun hänestä. 

Olen saanut tutustua moniin ihaniin tyyppeihin bloggaamisen myötä ja Annu Vainio on yksi heistä. Hän on rohkeasti kohti unelmiaan kulkeva 50-vuotias Kouvolalainen nainen. Hän on some-vaikuttaja, digitaalisen sisällöntuottaja ja hänellä on Youtube-kanava (Annu V), mistä hän on päättänyt luoda itselleen unelmiensa uran, selkärankareuman vietyä kyvyn hoitotyöhön vammaisten parissa.

 

Annu ei ole mikään aloittelija näissä hommissa, vaan takana on mm. pari vuotta suosittuna bloggaajana, minkä jälkeen ihmiset alkoivatkin kyselemään, voisiko hän tehdä myös YouTube-videoita. Pikkuhiljaa Annu itsekin lämpeni ajatukselle ja lopulta tubettaminen vei mennessään, niin, että bloggaaminen jäi ja hän päätti keskittyä videoiden tekemiseen. 

Vika ei ollutkaan "korvien välissä", vaan epämääräiset kivut olivatkin selkärankareuma!

Selkärankareuma on tulehduksellinen ja aaltoileva selän reumasairaus. Sen tyypillinen oire on aamuöisin alaselässä esiintyvä kipu, joka helpottaa liikkeessä ollessa. Lisää tietoa selkärankareumasta löytyy esim. selkäkanavan-sivulta. https://selkakanava.fi/selkarankareuma

Annu teki aiemmin hoitoalan työtä kehitysvammaisten ohjaajana. Hänen selkärankareuma puhkesi siellä töissä ollessaan. Annun ensimmäiset oireet olivat nivelkivut useammassa eri nivelessä vaihdellen ja oudot kipukohdat ympäri kroppaa. 

Mentyään vihdoin lääkäriin, mukaan oli tullut selkä- ja lonkkakivut, niin pahana, ettei Annu meinannut päästä eräänä aamuna ylös sängystään. Kun hän lopulta pääsi vaivoin sängystään ylös varovasti hivuttautumalla, niin hän tajusi vihdoin ottaa yhteyttä lääkäriin.

Lääkärissä Annu kertoi suvussaan olevan reumaa ja pyysi päästä reumakokeisiin, mutta lääkäri väitti "vian olevan korvien välissä". Lääkärin mielestä paikkaa vaihtavia ja jopa tunneittain suuntaan tai toiseen muuttuvia kiputiloja ei voinut olla muusta syystä. 

Loppujen lopuksi Annu kuitenkin pääsi reumatutkimuksiin ja tulos oli, kuin olikin se, että Annulla oli jo melko pitkälle edennyt selkärankareuma, joka oli tehnyt jo pysyviä tuhoja hänen kroppaansa (Annun julkaisemalla videolla on siitä tarkempaa lisätietoa!).

Miten juuri Annulla selkärankareuma vaikuttaa elämään? 

"Liike on lääkettä", tuumaa Annu, mutta vain silloin, kun ei päällä ole aktiivista tulehdustilaa. Annu on alusta lähtien kuntouttanut itseään liikkumalla. Kuntoutuksesta hän sai hyvät jumppaohjeet ja kannustaakin kaikkia kuntoutujia ottamaan ammattilaisten ohjeet käyttöön! 

Selkärankareuma vei Annulta kuitenkin kyvyn tehdä hoitoalan töitä sekä harrastaa ja valmentaa kamppailulajeja. Se oli hänelle kova paikka, minkä vuoksi Annu suri ja itki paljon.

Annun päivät täyttyvät tällä hetkellä normaaliarjen lisäksi liikkumisesta kivun sallimissa rajoissa ja itseään siten sekä ammattilaisen jumppaohjeilla kuntouttaen, Youtube-videoita ja somesisältöä tehden, ystäviä ja tytärtään tavaten jne. Annu laulaa myös kuorossa ja kirjoittaa biisejä. Lisäksi hän on kokeillut mallin töitä ja kokoaa mallikansiota.

Annu on haaveillut jo pitkään mallin töistä,
mutta toteutti haaveensa vasta nyt ollessaan 50-vuotias!

Mitä Annu toivoo ihmisten saavan häneltä? 

Annu toivoo ihmisten saavan häneltä tsemppiä, tukea ja rohkeutta tehdä unelmistaan totta. Siinä hän on kyllä onnistunut minunkin kohdallani! Annun esimerkin ja tsempin avulla sain lisää rohkeutta lähteä toteuttamaan unelmaani ammattibloggaajan työstä.

Kysyinkin Annulta mitä mieltä hän on blogistani. Sain tällaisen vastauksen: "Kivun kahdet kasvot"-blogi on koskettava, ihana ja hyvin puhutteleva." Kiitän Annu sinua kovasti palautteestasi!

Se saikin minut pohtimaan sitä, millaisia ajatuksia hänen Youtube-kanava minussa herättää. Minusta se on ihanan tavallinen, aito ja kuitenkin persoonallisella tavallaan mielenkiintoinen ja monipuolinen. Sen salaisuus on lienee videoiden "samaistuttavuudessa". Seuraan erittäin mielenkiinnolla Annun matkaa kohti unelmiaan ja toivotan hänelle kovasti tsemppiä siihen!

Annun Yotube-kanava ja selkärankareumastaan kertova video löytyy täältä https://m.youtube.com/watch?v=oQdte-J9h9M

Käy tutustumassa Annun Youtube-kanavaan ja kerro kommenttikentässä mielipiteesi siitä ja meidän yhteistyöstä Annun kanssa:) Oliko tällainen mielenkiintoista vaihtelua blogissani? 

Rakkaudella, Anne

POIKIENI AJATUKSIA LAPSUUDESTAAN KROONISESTA KIVUSTA KÄRSIVÄN ÄIDIN KANSSA

Sain vihdoinkin tehtyä yhden lukijoiden toivepostauksen:) Tällä kertaa siis lapseni pääsevät kertomaan lapsuudestaan kroonisista kivuista kärsivän äidin kanssa haastattelun muodossa! Lisäksi kerron mitä ajatuksia heidän haastatteluvastaukset minussa herättävät ja kerron myös jotain siitä, mitä muistan poikien kertoneen lapsuudestaan.

Perhetilanteeni ja poikien lyhyt esittely

Koska kaikki eivät tiedä tai muista perhetilannettani, niin kerron siitä tässä lyhyesti. Sen jälkeen poikien haastattelua on mielekkäämpi lukea ja saatte siitä kaiken "irti". 

Erosin siis poikien isän kanssa poikien ollessa ihan pieniä. Pojilla oli pitkään kaksi kotia, joiden välillä he kulkivat "viikko-viikko"-systeemillä. Siinä oli kuitenkin pidemmän päälle paljon haasteita yhteistyömme toimimattomuuden ja poikien koulunkäynnin sekä kaverisuhteiden takia. Niimpä pojat asuivat jonkin aikaa minun luona, mutta kävivät isänsä luona vähintäänkin joka toinen viikonloppu.

Ikävä kyllä kipuni jatkoivat pahenemistaan ja sitä myöten toimintakykyni huononemistaan vuosi vuodelta. Minun täytyi hankkia pyörätuoli ulkona- ja asioilla liikkumista varten sekä vammaispalvelun avustaja ja kuljetuspalvelu. 

Pojilla kävi tukihenkilö, joka harrasti heidän kanssaan kaikenlaista ja kuljetti harrastuksiin eli asioita, mitä minä en voinut enää tehdä kipujeni takia.

Poikien haastattelut

Joonatan (pian 17 -vuotta) halusi kirjoittaa vastaukset itse omassa rauhassa. Kasimir (19 -vuotta) puolestaan toivoi puhelinhaastattelua.

Mielestäni poikien erilaisuus käy hyvin ilmi näistäkin haastatteluvastauksista. Joonatan on perheemme älykkö ja pohdiskelija. Hän on myös suunnitelmallinen, pitkäjänteinen ja harkitsevainen.

Kasimir on puolestaan "extempore" ihminen ja tekijä: Isolla T:llä! Hän on extrovertti ja yhtä sosiaalinen, kuin äitinsä. Hän on todella hauska nuori mies ja huumorintajumme käy hyvin yksiin;)

Minun mielestäni juuri se on tehnyt elämästämme niin rikasta, että pojat ovat niin ihanan erilaisia. :D

JOONATANIN HAASTATTELU

Millainen lapsuus sinulla oli äidin kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Ala-asteen alussa, jos muistan oikein, niin äiti käveli kanssani iltapäiväkerhosta kotiin. Kotipihassa vietettiin aikaa. Uimarannoilla käytiin. Pelattiin myös paljon lautapelejä.

En oikein ajatellut äidin sairauksia vielä ala-asteiässä. Taloudellinen tilanne mietitytti jo nuorena.

Huomasitko äidin olevan kipeä?

En kovin huomioinut kipuja nuorempana, mutta yläasteiässä, varsinkin aivoverenvuodon yhteydessä, ne tulivat esiin paljon.

Suritko äidin elämää?

Äidin taloudellinen tilanne mietitytti ja hänen kipunsa häiritsivät. Niistä tulee edelleen huono mieli.

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti? 

Olihan se erittäin ikävää. Ensimmäinen sairaalakäynti äidin luona oli surullinen. Äidillä oli raju päänsärky aivoverenvuodosta johtuen.

Millainen äiti sinulla on?

Erittäin luova, mukava, fiksu omalla tavallaan :D, hyvä kirjoittamaan.

Miltä isän luokse muutto tuntui ala-asteen loppuvaiheessa? Minkä takia muutto tapahtui?

Äidin luota pois muutto oli ikävä asia. Vanhat kaverit jäivät entiselle asuinalueelle kaupungin lähiöön ja jouduin vaihtamaan koulua pieneen kyläkouluun. 

Mutta muutto oli äidille ylipäätään hyvä asia ja se auttoi muutoksen kanssa. Aloin pelaamaan videopelejä erittäin paljon.

Oletteko läheisiä äitisi kanssa?

En käy äitini luona enää yhtä paljon, kuin yläasteiässä. Silloin kävimme isoveljen kanssa äidin luona joka toinen viikonloppu Saarijärvellä, minne on matkaa Kuopiosta 170 kilometriä

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

Äidin taloudellisen tilanteen takia, opin kaupassa valitsemaan aina edullisimman tuotteen. Tutkin paljon tuotteiden hintoja (ja terveellisyyttä, koska harrastan CrossFittiä). 

Sanoisin, että olen täysin kapitalistinen, joten omien arvojeni mukaan yrityksiä pitäisi tukea eikä rikkaita verottaa niin paljon, mutta äidin takia osaan nykyään ottaa huomioon samassa tilanteessa olevia kuin hän ja ei jättää heitä "unholaan", kuten äidille on tehty.

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä? 

Kyllä sanoisin, että on. Hänellä on Nemi ja olen ylpeä siitä, kuinka hyvin hän pärjää.

Äitienpäiväkortti

Joonatanin tekemässä äitienpäiväkortissa lukee kaunis runo, joka kuvaa hyvin ala-asteikäisen pojan kokemuksia kipusairaan äidin kanssa.

Runo menee näin:

"Äiti olet mulle, joten sanat kirjoitan sulle.

Olet kyllä kipeä, mutta mulle aina mukava ja pirteä.

Et jaksa ulkona kanssani käydä,

mutta lautapelit mulle käyvät."

T: Jootanan, Hyvää äitienpäivää.

Kiitos ihana kuopukseni haastattelusta:) 

KASIMIRIN HAASTATTELU:

Millainen lapsuus sinulla oli äidin luona/kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Normaali. Olin jo pienestä pitäen tottunut siihen, että äiti on kipusairas.

Huomasitko äidin olevan kipeä? Mistä huomasit?

Kyllä. Kivut rajoittivat äidin vointia ja kykyä tehdä asioita. Levontarvetta oli paljon. Kipujen ollessa todella kovia, sen huomasi myös äidin olemuksesta.

Suritko äidin elämää?

Kyllä surin nuorempana, mutta en enää nykyään, koska tässä maailmassa ei vaan "jaeta kaikille samoja kortteja!"

Millainen äiti sinulla on?

Hyvä, mukava hauska ja "vittumainen" ;) Hehe.

Miltä isän luokse muutto tuntui yläasteella?

Aika paskalta, koska isä asui vähän syrjemmässä Kuopion kaupungista. Myöhemmin ajateltuna oli varmaan ihan hyväkin juttu, "etten päässyt niin paljon hölmöilemään".

Oletteko läheisiä äidin kanssa?

Kait nämä ollaan varmaan ihan normaaliläheisiä. (Loppuun painokelvoton vitsi!)

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti?

Säikäyttihän se, mutta ei varmaan yhtä paljon, kuin muita perheenjäseniä ja läheisiä. "Olen murehtinut lapsena niin paljon äitiä, että murehtiminen on loppunut!"

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

"Raha ei määrittele elämänlaatua. Aina ei ole pakko olla hirveästi rahaa ollakseen hyvä elämä." Lisäksi "kunnioita vanhempiasi" ja muut perusjutut!

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä?

Tilanteeseen nähden äiti pärjää hyvin, mutta varmasti häntäkin eli sinuakin joskus vituttaa!

Kiitos ihana esikoispoikani haastattelusta:)

Poikien haastatteluvastausten pohdintaa minun näkökulmasta

Minusta oli aivan ihanaa, että pojat halusivat osallistua blogini tekemiseen haastattelun muodossa! Joonatan on ollut muutenkin todella suurena tukena ja apuna blogini kanssa jo blogin alkumetreiltä lähtien. En olisi selvinnyt monistakaan teknillisistä asioista ilman hänen korvaamattoman suurta apuaan!

Silti sekin on minulle täysin ok, että Kasimir puolestaan on pysytellyt tähän asti "syrjemmässä" blogini suhteen eikä ole varsinkaan lukenut blogitekstejäni. Hän kuitenkin seuraa blogini somekanavia ja on antanut luvan näyttää siellä joitakin kuvia hänestä.

Bloggaamisen alussa mietin,johtuuko se, ettei hän ole lukenut blogipostauksiani, osittain myös jonkinlaisesta "suojamuurista" kiinnostuksen puutteen lisäksi. Hän nimittäin on ollut pojistani pienempänä enemmän se, joka on murehtinut voinnistani. Se vaikuttaa onneksi helpottaneen iän ja ajan myötä.

Lisäksi hän oli paikalla, kun sain rajun aivoverenvuodon ja se näytti varmasti todella hurjalta tilanteelta! En ole eläissäni kokenut niin kovaa kipua, kuin päänsärky, jota silloin koin. En voinut, kuin huutaa tuskissani ja pysyin hädintuskin tajuissani.

Jos et ole vielä lukenut aivoverenvuodostani (SAV), niin pääset lukemaan siitä tästä kolmen postauksen sarjasta:

Mielestäni poikien haastatteluvastaukset olivat todella koskettavia, mielenkiintoisia, heidän persooniaan hyvin kuvaavia ja paikoitellen hauskojakin! Välillä itkin liikuttuneena ja välillä nauroin. Kävin siis läpi lähes koko tunneskaalan!

Jos mietin sitä, että oliko vastauksissa jotain yllättävää, niin ehkä se, miten vahvasti pojat ovat kokeneet köyhyytemme lapsena. Köyhyydestäni on puhuttu kyllä varsinkin nykyään paljon, kun pojat ovat isompia ja taloustilanteeni on ollut vaikein koskaan. Mutta en tiennyt heidän kokoneen köyhyytemme lapsuudessaan jopa vaikeampana ja mieleenpainuvampana asiana, kuin minun krooniset kivut. Ainakin köyhyytemme on niin vahvasti läsnä heidän lapsuusmuistoissaan.

Hieman harmittaa se, että pojat eivät tunnu kovin hyvin muistavan sitä aikaa, kun asuivat minun kanssani ja sitä, kuinka paljon teimme erilaisia asioita yhdessä vielä silloin, kun vointini jokseenkin sen salli.

Koska rahaa ei ollut paljon, niin ne liittyivät yleensä lähiympäristössä ulkoiluun ja ilmaisiin harrastusmahdollisuuksiin, kuten kesällä uimiseen, pallopeleihin sekä erilaisissa leikkipuistoissa ja paikoissa käymiseen.Joonatan kyllä mainitsi joitakin niistä lapsuusmuistoissaan, mutta Kasimir ei ollenkaan.

Poikien ollessa alle kouluikäisiä halusin huolehtia siitä, että heillä oli paljon ikäistään seuraa. Ja koska Joonatan oli hieman yksinäinen vapaa-ajalla, niin toimin vielä samoin ala-asteen alkupuolellakin. Joten meillä kävi paljon minun ystävieni samanikäisiä lapsia ja teimme heidänkin kanssaan em.asioita.

Miten minä muistan poikien kokeneen lapsuutensa

Minulla olisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon päiväkirjamerkintöjä, mutta koska minulla ei ole tällä hetkellä ylimääräistä aikaa ja energiaa, niin tyydyin vain vähän selailemaan päiväkirjoja muistini tueksi.

Muistan poikien tuleen lapsena usein lohduttamaan minua, jos makasin sohvalla väsyneenä ja kovissa kivuissa.He saattoivat tulla halaamaan minua, kyselemään voinnistani tai ohimennen kulkiessan silittää hiuksiani.

Minua harmitti varsinkin poikien ollessa alle kouluikäisiä, se, miten paljon annoin heidän välillä katsoa televisiosta piirrettyjä vointini ollessaan huonoimmillaan. Myöhemmin mukaan kuvioon tulivat tietokone ja Playstation-pelit ja koska Joonatan olisi pelannut niin paljon, kuin vain olisiin antanut, niin keksin ottaa käyttöön peliajat. Joonatan oli kuitenkin pohjimmiltaan tyytyväinen siihen, että jaksoin rajoittaa hänen pelaamistaan ja kannustaa ulos. Pelasimme myös paljon lautapelejä.

Joonatanilla ei ollut paljon vapaa-ajan kavereita ala-asteella, joten hän vietti paljon aikaa kotona kanssani. Yritin lähteä hänen kanssaan aina ulos, jos vaan vointini suinkin salli sen. Muistan hänen harmitelleen sitä etten kyennyt pelaamaan hänen kanssaan jalkapalloa. Minuakin se harmitti kovin paljon! Toisaalta taas oli ihanaa nähdä, kuinka kovin hän ilahtui, jos joskus jaksoin lähteä hänelle maalivahdiksi potkiessaan palloa.

Kasimirilla oli puolestaan niin paljon kavereita, että hän olisi ollut aina menossa heidän luonaan tai kanssaan ulkona, joten hänelle piti laittaa kotiintuloajat. Se oli toisaalta hyvä, koska siellä hän saattoi unohtaa minusta murehtimisen. Hän kun oli melko kova murehtimaan vointiani.

Jos haluat lukea lisää äitiydestäni, niin olen kirjoittanut siitä ajanjaksosta blogiini, kun minusta tuli pojilleni etä-äiti. Sen ajan kokemuksista ja ajatuksistani voit lukea enemmän täältä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html?m=0

Minua on myös haastateltu Helka Beltin "Etä-äiti"- blogiin aiheen tiimoilta: https://anna.fi/eta-aiti/anne-on-eta-aiti-tyokyvyton-ja-kipukroonikko-synnytystensa-takia-mieluummin-otan-taman-kaiken-ja-lapseni-kuin-olisin-kivuton-ja-ilman-lapsiani/

Loppusanat 

Aiheeseen liittyen on tulossa varmasti vielä postauksia myöhemmin jossain kohtaa. Jos tykkäsit postauksesta ja haluat vielä kuulla aiheesta lisää, niin kerro se minulle kommenttikentässä, kiitos:)

Toivon, että jakaisit postauksen edes yhdelle mahdollisesti aiheesta kiinnostuneelle ihmiselle tai vertaistukea kaipaavalle äiti-ihmiselle tuttavapiirissäsi. Se auttaisi myös blogiani saamaan lisää näkyvyyttä ja mahdollisesti uusia lukijoita, mistä olisin todella kiitollinen! Kiitos siis etukäteen! Voit kertoa halutessasi mahdollisesta postauksen jakamisesta kommenttikentässä, niin pääsen kiittämään sinua myös henkilökohtaisesti:)

Rakkaudella, Anne

"TÄYTTÄ ELÄMÄÄ" KOVISTA KIVUISTA HUOLIMATTA!

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa surutyötä

Alkuvaiheessa sairastumisesta kroonisiin kipuihin, en uskonut voivani enää koskaan elää "täyttä elämää" tyytyväisenä ja onnellisena. En ainakaan, ellei kroonisia kipuja saataisi jollain keinoin pois kokonaan tai niin lieviksi, että voisin tehdä lähes kaikkea sitä elämässäni, mitä terveenäkin ollessa. 

Muistan, kun eräs kipupoliklinikan hoitaja näytti minulle seinällä olevaa kuvaa kipukroonikon kiipeämisestä kohti vuoren huippua. Vuoren huipulla kipukroonikkoa odotti mielekäs ja onnellinen elämä kovista kivuista huolimatta. Matkan varrella vuoren huipulle oli erilaisia vaiheita, kuten esim. kriisitilanteissakin ihminen käy läpi. 

Hän näytti minun olevan vuoren rinteen melkein alimmalla tasolla sokkivaiheessa, missä en ollut vielä hyväksynyt kipuja osaksi elämää, mutta vakuutti, että ajan kanssa, erityisesti psyykepuolta hoitamalla ja vahvistamalla, pääsisin vielä joku päivä vuoren huipulle elämään onnellista elämää kovista kivuista huolimatta. 

Muistan ajatelleeni mielessäni, että "Hitto, mitä paskaa ja täyttä valetta!" Olin vakaasti sitä mieltä, että niin kovien jatkuvien kipujen kanssa, mistä minäkin kärsin, ei voisi elää millään tavalla onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä!

Silloinen reaktioni oli mielestäni inhimillinen siinä vaiheessa sairastumisprosessia, jolloin olin vielä sokissa kaikista suurista muutoksista elämässä ja omassa toimintakyvyssä. Olin myös vihainen ja surullinen sen vuoksi, mitä kaikkea olin menettänyt kipujen takia.

Luopumisen tuska ottaa koville

Kun sairastuin kroonisiin kipuihin, niin ensimmäiset vuodet olivat hirvittävän raskasta aikaa. Minun oli vaikeaa saada terveydenhuollosta ymmärrystä, tutkimuksia ja hoitoa. Kipujeni varmaa syytä/syitä ei löydetty tai osattu diagnosoida, joten se hankaloitti paljon asioita. Mm. hoitohenkilökunnan asenteet olivat etenkin ensimmäisinä vuosina kovin kipujani vähätteleviä.

Kipuni jatkoivat pahenemistaan ja toimintakykyni heikkeni vuosi vuodelta. Nuo vuodet olivat enimmäkseen pelkkää luopumisen tuskaa asia kerrallaan! Ensin meni kyky tehdä lähihoitajana töitä vanhuspuolella ja sitten jatko-opinnot sosionomiksi tyssäsivät kipujen taas pahennettua entisestään. 

Jouduin myös luopumaan kaikista liikuntaharrastuksistani, kuten esim. zumbasta ja juoksulenkeistä. En voinut enää pelata pallopelejä lasten kanssa vauhdikkaasti enkä käydä niin vaan aina halutessani ulkoilemassa heidän kanssaan, kuten aiemmin. Lopulta kävelymatkojakin oli lyhennettävä melko minimiin ja jossain vaiheessa tilanne oli jo niin paha, että minun oli anottava pyörätuolia ulkoilua ja asiointia varten.

En selvinnyt enää yksin arjenaskareista ja lastenhoidosta, mutta apua oli todella vaikeaa saada ennenkuin tilanne oli niin huono, että täytin kriteerit vammaispalvelulain vaikeavammaisuudesta ja sain avukseni avustajan. Pojille sain tukihenkilön vain suostumalla lastensuojelun asiakkaaksi, mikä oli mielestäni melko hullua ja aiheutti minulle myöhemmin muuta hankaluutta.

Kaikista tukitoimista huolimatta vuosien sinnittelyn jälkeen oli jossain vaiheessa pakko miettiä poikien muuttamista isänsä luokse. Niin minusta sitten tuli pitkän harkinnan jälkeen etä-äiti lapsilleni jokunen vuosi sitten. Se oli minulle todella kova paikka! Tuntojani etä-äitiydestä voit lukea lisää täältä "Etä-äitinä vastentahtoaan". 

Samaan aikaan Kuopiossa terveydenhuollossa oli taas se tilanne, että olin melkein "tyhjän päällä" psykiatrista hoitokontaktia lukuunottamatta (Olin sairastunut kaiken seurauksena myös toistuvaan vakavaan masennukseen). Lisäksi olin kipupoliklinikan asiakas, mutta siellä asiat eivät olleet edenneet mihinkään suuntaan pitkään aikaan. 

Päätin, että minun on päästävä hoitoon jonnekin, missä kokeiltaisiin viimeisetkin jäljellä olevat kivunhoitokeinot ja lisäksi kaipasin enemmän tukiverkostoa ympärilleni jäätyäni yksin asumaan. 

Psyykkeeni oli aivan romuna jouduttuani luopumaan jopa lasteni kanssa asumisesta ja pääasiallisesta huoltajuudesta käytännöntasolla. Kaipasin etäisyyttä koko Kuopioon ja ikäviin asioihin, vaikka se tarkoittikin myös sitä, että en voisi tavata lapsiani viikolla tai useinkaan osallistua esim. koulun palavereihin.

Niinpä tein uhrauksen sen asian suhteen, mutta myös samalla "rohkean hypyn" ja muutin Keski-Suomeen. Löysin ihanan vanhan asunnon omalla pihalla hyvältä paikalta vanhempieni naapurista. Kuopiossa olisin joutunut budjettini takia muuttamaan todennäköisesti jonnekin lähiön kerrostaloyksiöön, missä en olisi viihtynyt.

Vaikka surin valtavasti sitä, että minusta oli tullut etä-äiti ja näin poikia vain joka toinen viikonloppu ja koululomilla, niin se kaikki oli henkisesti helpompaa kestää lähellä perhettäni ja keskittyen saamaan asioitani terveydenhuollossa eteenpäin. Kuopiossa psyykkeeni tuskin olisi päässyt kaiken keskellä toipumaan.

Sokki kivunhoitokeinojen loppumisesta kohdallani 

Keski-Suomeen muuton yksi tavoitteistani oli saada parempaa kivunhoitoa terveydenhuollon puolelta ja kokeiltua kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Kokemukseni mukaan siellä oli ihan erilainen ote kivunhoitooni ja halukkuutta kokeilla ja tehdä kaikki voitava, mistä olen kiitollinen.

Mutta ikävä kyllä erilaiset jäljelläolevat kivunhoitokeinot kokeiltuamme, oli pakko todeta, että ne eivät joko laisinkaan sopineet minulle tai tuoneet riittävää apua. Kun lääkäri sitten ilmoitti, että hänellä ei ole enää keinoja jäljellä, mitä voisimme kokeilla, koin jälleen melkoisen tunnemylläkän! 

Olin tietenkin kiitollinen ja helpottunut, että kaikkea oli yritetty vihdoin kohdallani eikä minun tarvitsisi jossitella enää asiaa, mutta myös surullinen ja jopa paniikissa. Tätäkö loppuelämäni todella olisi? Sen kyllä tiesin ettei kipujani saataisi enää pois, mutta en sitä ettei kipuja saataisi milliäkään nykyistä lievemmiksi! 

Kipuni nimittäin ovat todella kovia, invalidisoivia ja rajoittavia silloisesta ja nykyisestä samasta lääkecoctailista huolimatta. Lääkkeet kuitenkin mahdollistavat sen, että kivut eivät ole sietämättömän kovia ja ovat auttaneet säilyttämään osan toimintakyvystä. 

Sokin jälkeen aloin masentua ja pelkäsin vajoavani niin pohjalle, että joutuisin psykiatriselle osastolle hoitojaksolle. Mutta muutaman päivän asiaa murehdittuani ja surtuani, päätin hyväksyä tilanteeni ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Minulla oli nimittäin vain tasan kaksi vaihtoehtoa: joko olla hyväksymättä tosiasioita ja tilannettani, surkutella itseäni, masentua ja "heittää hanskat tiskiin" tai päättää hyväksyä kipuni sellaisena, kuin ne olivat, sisuuntua ja mennä eteenpäin kivuista huolimatta. Valitsin jälkimmäisen ja päätin monen vuoden sairaalarumban jälkeen ottaa etäisyyttä itse terveydenhuoltoon niin paljon kuin mahdollista ja keskittyä kaikkeen muuhun, kuin kipuihin.

Ei enää olosuhteiden uhrina olemista, vaan kohti unelmia!

Kaikesta huolimatta tuo uhkauksia ja pettymyksiäkin sisältänyt rohkea "hyppy" eli muutto toiselle paikkakunnalle oli yksi käännekohta elämässäni. Siitä alkoi ajanjakso, missä en suostunut olemaan jatkuva olosuhteiden uhri, vaan pyristelin kohti parempaa elämää ja unelmiani. Aloinkin pikkuhiljaa saamaan asioita menetettyjen tilalle. Elämä ei ollutkaan enää pelkkää alamäkeä ja luopumisen tuskaa! 

Silloisessa elämäntilanteessani minulle mahdollistui vihdoin toteuttaa vuosien haaveeni omasta koirasta. Monet kauhistelivat päätöstäni ottaa melko iso sekarotuinen koira suhteellisen vaativalla rotuyhdistelmällä ja ehdottivat minulle monia pieniä koirarotuja. Mutta minä tiesin mitä minä halusin ja sydämeni ei sykkinyt silloin niin paljon pienille koiraroduille. Ajattelin, että kun vihdoin saan oman koiran, niin sen on oltava "koiran kokoinen" ja juuri sellainen, mitä sydämeni tahtoo eikä pelkästään järkeni. 

 Kuvassa Nemi ennen luovutusikää. Eikö olekin söpö pentu? 

Tiesin, että olin asiaan niin motivoitunut ja hyvin valmistautunut, että selviäisin kyllä isommankin koiran kanssa ja sen kaikki tarpeet tulisi täytettyä. Niinpä ihana Nemi päätyi koirakseni ja siitä on ollut minulle sanoinkuvaamattoman paljon iloa ja se on tukenut niin psyykkistä, kuin fyysistä terveyttäni.

Sain Nemin myötä takaisin niin paljon itsetuntoa, rohkeutta ja mielenterveyttä, että olen jatkanut edelleen uudenlaista elämää toteuttaen haaveitani ja mennen kohti unelmiani kovista kivuista huolimatta. Fyysisen toimintakyvyn huononeminenkin on pysähtynyt ellei lasketa mukaan sitä, että sairastin välissä aivoverenvuodon Nemin ollessa vuoden ikäinen. Tuosta rankasta kokemuksestani voit lukea täältä Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1 Nemillä ja pojillani oli iso rooli siinä, että toivuin tuostakin kokemuksestani suhteellisen nopeasti ja sain käännettyä senkin jollain tapaa "voitoksi". 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja toivonut voivani jotenkin tuoda julki kokemuksiani kroonisten kipujen kanssa elämisestä ollen muille vertaistukena,  lisätäkseni ihmisten tietoa asioista ja kyetäkseni vaikuttamaan hyvän kivunhoidon saamiseksi Suomessa. Minulle oli/on tärkeää saada käännettyä edes osan kärsimyksestäni joksikin hyväksi. Siksi päässäni alkoi pikkuhiljaa muhia ajatus oman blogin perustamisesta, missä voisin toteuttaa tuota kaikkea. Blogini onkin ollut yksi unelmieni täyttymys lisää! 

Koska olen ottanut rohkeasti askeleita kohti unelmiani ja todennut niiden olleen kannattavia ratkaisuja, niin uskallan luottaa jälleen paremmin siihen, että "elämä kantaa". Nämä korvaavat positiiviset kokemukset ovat olleet äärimmäisen tärkeitä mielenterveyden ja hyvinvointini kannalta kaiken sen vuosia kestäneen luopumisen tuskan jälkeen. Mutta ilman rohkeita päätöksiä en olisi saavuttanut mitään näistä! Osaan on sisältynyt myös joitakin uhrauksia, että olen voinut saavuttaa jotain parempaa tilalle. 

Terveetkin ihmiset joutuvat etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen

Ei ole itsestäänselvyys, että terveetkään ihmiset kokisivat elämänsä "täyttä", ja merkityksellistä elämää siihen tyytyväisinä. Jokainen meistä etsii täällä elämäntarkoitusta sekä paikkaansa vallitsevassa yhteiskunnassa ja yhteisössä, missä elää. Kipukroonikko vaan joutuu siinäkin asiassa tekemään enemmän töitä terveeseen ihmiseen nähden, koska ei voi ehkä tehdä ja toteuttaa kaikkia niitä asioita, mistä on haaveillut ja mitä pitää tärkeänä elämässä. Lisäksi, jos on menettänyt kokonaan työkyvyn ja "tippunut yhteiskunnan rattaista", voi kokea helposti ettei ole tasavertainen yhteiskunnan jäsen. 

Onneksi nuo kaikki em. haasteet ovat vain hidaste eivätkä este! Kun päästää irti peloista ja katkeruudesta, niin voikin löytää tilalle paljon muuta uutta ja merkityksellistä tai ehkä löytää keinoja toteuttaa itseään ja haaveitaan hieman eri tavalla, kuin oli alunperin ajatellut. Tärkeintä on ettei katkeruudella valtaa eikä periksi, vaan sinnikkäästi ja avoimin mielin jatkaa kohti unelmiaan.

Kroonisten kipujen kanssa on mahdollista elää mielekästä elämää!

Tässä joitakin keinoja ja vinkkejä mielekkään elämän saavuttamiseksi kivuista huolimatta!

Anna surutyölle- ja prosessille aikaa. 
Sure, vihaa ja raivoa (jos siltä tuntuu), mutta älä       anna katkeruudella valtaa. 

Etsi tietoa kroonisten kipujen hoidosta ja taistele saadaksesi hyvää kivunhoitoa, niin että se on monipuolista, asiantuntevaa ja kaikki keinot kokeilevaa. Anna periksi vasta, kun kaikki keinot on kokeiltu (, jolloin on aika hyväksyä ettei terveydenhuolto voi enempää tehdä kipujesi vähentämiseksi, mutta sinä voit!) Minulla tuo taisteleminen vaati jopa muuton toiselle paikkakunnalle pariksi vuodeksi 170 kilometrin päähän lapsistani. Sitä ennenkin jouduin todellakin pitämään kovasti puoliani ja olemaan itse aktiivinen.

Taistelu kivunhoidosta on pitkä prosessi, joka voi kestää pahimmillaan vuosia, joten asennoidu siihen, kuin maratooniin pikajuoksun sijaan. Pidä taistelussa välillä taukoja keskittyen ihan muihin asioihin, koska muuten uuvut. Lisäksi kipusi vain pahenee, jos keskityt jatkuvasti kivunhoidon saamiseksi terveydenhuollosta ja ravaat lääkäriltä toiselle ja elät hoitoyrityksestä toiseen. Kerää siis välillä lisää tietoa kivunhoidon mahdollisuuksista, etsi omia keinoja vähentää ja hallita kipuja ja vain lepää välillä. Ota myös huomioon se mahdollisuus, että aina terveydenhuollolla ei ole enää tarjota keinoja saada kipujasi vähemmäksi. 

Harjoittele ahkerasti sitä, miten voisit nykyisessä tilanteessasi saada itse paremmin kipujasi hallintaan ja elää mielekästä elämää kivuista huolimatta. 

Etsi vaihtoehtoista mielekästä tekemistä, mihin kykenet kivuista ja mahdollisista toimintakyvyn rajoituksista huolimatta! Minä aloitin pahimpina aikoina siitä, että leikkelin lehdistä mielekkäitä kuvia ja tein niistä kollaaseja vihkoon liimaten. Siitä poikikin ensimmäistä kertaa innostus askartelemiseen, mitä monipuolistin pikkuhiljaa.

Älä luovu kaikista unelmistasi, vaan etsi vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa ne! Voit myös päivittää unelmiasi, koska ehkä et haluakaan kaikkia entisiä asioita. Ole luova etsiessäsi keinoja toteuttaa unelmiasi ja päätä ettet anna periksi rajoituksistasi huolimatta. Kivut eivät ole este, vaan hidaste! 

Auta muita ja koe olevasi hyödyksi. Pelkkä "omaan napaan tuijottaminen" ei ole hyväksi. Minulla esim. bloggaaminen on yksi niistä tavoistani yrittää auttaa muita. Jos minulla olisi voimia ja aikaa, niin mielelläni tekisin jotain vapaaehtoistyötäkin pitkästä aikaa, mutta elämäni on kovin täyttä tällä hetkellä voimavaroihini nähden. Auttamiseen löytyy kyllä monia väyliä ja mahdollisuuksia! Se voi olla sitoutunutta ja toistuvaa tai kertaluontoista. Käytä mielikuvitustasi vaikka vaan ilahduttaaksesi läheisiäsi. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli! 

Rakkaudella, Anne

KIVUN KAHDET KASVOT

"Ylitin tänään totaalisesti itseni!! Lähdin kotipalvelun kesätyöntekijän kanssa pesemään mattoja Kirveslahden matonpesupaikalle. Sää oli niin kaunis ja kesäinen fiilis valtasi minut. Lisäksi se muistutti minua entisestä elämästä, jolloin pystyin itse pesemään mattoni ja tekemään vaikka mitä!
Kotipalvelun työntekijä teki tietenkin melkein kaiken, mutta huuhtelin mattoja vesiletkun avulla ja kokeilin ihan pienen maton kuurausta varovasti itsekin. Taisin silti innostua liikaa, koska nyt saan kärsiä siitä. Hermosäryn ja lantion luuston kipuilun lisäksi, särkee kaikkia olemattomia lihaksiani. Tosin sehän on vain positiivinen asia. Mutta nää varsinaiset kivut pahenee ja pahenee pelottavasti! Yöstä taitaa tulla kovin vaikea."

Päiväkirjamerkintä 22.7.2014


Kaksi kuvaa kivusta

Minusta on blogini bannerissa kaksi erilaista kuvaa. Oikeanpuolimmaisessa kuvassa näytän tavalliselta meikatulta naiselta (toivottavasti). Vasemmanpuolimmaisen kuvan kuvanottohetkellä kivut ovat olleet niin kovia, että ne ovat saaneet minusta suuremman otteen ja ovat välittyneet näkyvämmin ulospäin. Olen ollut selvästi väsynyt, surullinen sekä itkenyt, mitä harvoin teen. Minua kyllä itkettäisi useamminkin, mutta monesti olen liian voimaton edes itkeäkseni. Voimani menevät ihan pahimpinina hetkinä siihen, että jaksan olla edes olemassa ja muistan hengittää rauhallisesti.

Olen ottanut kyseisen "kipukuvan" joskus muistoksi itselleni sekä facebookpäivityksen yhteyteen kiinnittämään ihmisten huomion. Olen halunnut edes jotenkin vähän konkretisoida kipujani muille ihmisille, koska poden pahimmat kivut yleensä kotona poissa ihmisten katseilta. En silloin kuitenkaan arvannut, että kuvalle tulisi myöhemmin muutakin käyttöä.

Kuvaa ei ole kuitenkaan laitettu facebooksivuilleni saadakseni ihmisiltä sääliä! Ei, en halua sääliä, vaan hiukan ymmärrystä vain sekä jakaa tietoisuutta, millaista on elämä kovien kroonisten kipujen kanssa.

Olen oppinut lukemaan niin hyvin kroppaani, että tiedän melko hyvin, milloin pahemmat kivut ovat iskemässä päälle. Ne myös elävät pitkälti rasituksen ja tiettyjen kaavojen mukaan pahentuen aina kaikesta rasituksesta. Minulla ei siis nykyisellä lääkityksellä tule yleensä sellaisia täysin ennalta-arvaamattomia rajuja kipukohtauksia. Tunnen kropassani, milloin kivut ovat pahenemassa ja tarvitsen lepoa ja lääkettä. Useimmiten aivan pahimmat kivut tulevat minulle illalla, yöllä ja aikaisin aamulla. Pysyttelen silloin melkein aina kotona, jos mahdollista. Näin senkin takia etten kertakaikkiaan voi silloin edes yleensä istua enkä todellakaan pysty seurustelemaan ihmisten kanssa.

Minusta ei näy kovin herkästi ulospäin, mikä todellinen kiputilanne kulloinkin on. Olen kai oppinut liiankin hyvin peittämään kipujani ja rentouttamaan itseäni kovissakin kivuissa. Minulla on tapana peitellä kipuja viimeiseen asti etenkin muiden ihmisten läsnäollessa. Ikäänkuin ne saisivat minusta liian suuren otteen, jos näyttäisin ne selvästi ulospäin. Toisekseen olen niin sosiaalinen, että saan voimia muiden läsnäolosta ja haluan tsempata silloin viimeiseen asti. Tästä piirteestäni on ollut minulle kyllä haittaa esim.lääkärikäynneillä ja joskus ihmisten seurassa ylipäätään. He eivät ole aina ymmärtäneet kipujeni kovuutta sen takia ja miksi en ole voinut esimerkiksi tehdä jotakin/osallistua johonkin toimintaan.

Noita bannerin kuvia yhdistää eräs asia, sen lisäksi, että niissä molemmissa esiinnyn minä. Nimittäin kivut ovat läsnä molemmissa kuvissa, vaikka paremmalla hetkellä otetusta kuvasta sitä ei ehkä heti ulkopuolinen uskoisi. Siinä olenkin onnistunut taltioimaan aamupäivän hetken, jolloin olen jaksanut laittautua päivää vasten enkä ole valvonut kivuissa koko yötä. Meikkikin tekee tunnetusti ihmeitä! Siinä olen ollut ikäänkuin kipujeni yläpuolella ja kiitos lääkecoctailini ja suhteellisen hyvien yöunien, kipujen ääni ei ole ollut liian voimakas kestää. Olen voinut nauttia elämästä kivuista huolimatta ja jättää ne "taka-alalle"  jäytämään sisuskalujani.

Vertauskuva kivuista ja loppuyhteenveto

Blogini nimi "Kivun kahdet kasvot" tulee siis tuosta jatkuvasta tasapainottelusta kipujen kanssa. Minulla on oikein huonoja ja vähän parempia hetkiä. Kivut ovat kuitenkin silti läsnä jokaisessa henkäyksesssä, minkä hengitän. Nimi kertoo myös siitä, kuinka yritän taistella vastaan ettei kivut peittäisi alleen kaikkea minussa ihan joka hetki ja yritän viettää kivuista huolimatta mahdollisimman mielekästä elämää.

Valehtilisin, jos väittäisin, että kipujen kanssa eläminen olisi helppoa. Hetkittäin koen eläväni maanpäällisessä helvetissä kipujen jyllätessä lähes sietämättömän kovina. Silloin on hyvin vaikeaa saada ajatuksia pois kivuista. Ne on vaan kestettävä ja toivottava ettei tilanne kestäisi sellaisena kovin monia tunteja tai päiviä.

Kivuillani on "kahdet kasvot", vaikka silti se on aina kipua. Tuo kipu ei jätä minua rauhaan, vaikka sen ääni on välillä vaimeampi tai olen saanut sen vaiennettua. Kipuni ovatkin kuin radion volyyminappula, mikä yrittää vääntäytyä kovemmalle ja kovemmalle. Minä puolestani yritän kaikin keinon kääntää tuota volyyminappulaa hiljemmalle. Kerron noista omista keinoistani kipujen hallitsemiseksi joskus kokonaisen postauksen verran. Taistelussa kipujen ääntä vastaan ovat kaikki keinot sallittuja!

 Rakkaudella, Anne

YHTEYSTIEDOT:

s-posti: kivunkahdetkasvot@gmail.com
Facebook: https://www.facebook.com/kivunkahdetkasvot/

 

BLOGGAAMISTA KIVUN KANSSA

"Otteesi minusta on taas aivan liian vahva. Kuristat minua kaksin käsin enkä meinaa saada henkeä. Sydämeni hakkaa kiihkeästi. Hengitykseni on vain pinnallisia nykäyksiä. Nihkeä kylmän hiki puskee ihoni läpi ja minua paleltaa. Samaan aikaan sisuskaluni lantion uumenissa ja rakkoni ovat tulessa. Palan kuin roviolla.
Minua itkettää, mutta en jaksa itkeä. Kyyneleet valuvat kai näkymättöminä jossain sisälläni. Olen niin kuoleman väsynyt tähän, sinuun ja elämään kanssasi.
Kipu, kuinka minä vihaankaan sinua!" (Päiväkirjamerkintä 12.10.2016)

Kuka minä olen?

Olen Anne ja olen kipukroonikko, tuossa järjestyksessä. On ollut aikoja, jolloin olen ollut ensisijaisesti kipukroonikko ja sitten vasta minä. Nyt koen onneksi itseni näin. Blogini kertoo elämästäni kroonisten kipujen kanssa ja niistä huolimatta. Olen siis kärsinyt jo yli 10 vuotta jatkuvista ja kovista lantion- ja rakonalueen kivuista. Tarkoitan siis kipuja, mitkä jylläävät taukoamatta yötäpäivää.

Kipujen kovuusaste vaihtelee, mutta kivutonta hetkeä ei näinä vuosina ole ollut. Yleensä kivut vaihtelevat melko kovasta aina lähes sietämättömään asti. Joka ikinen liike ja muu kuin makuuasennossa oleminen, pahentavat kipuja. Silti levossakaan en saa niiltä rauhaa. Voitte varmaan kuvitella, että elämäni on kipujen takia hankalaa ja liikkuminen hyvin rajoittunutta.

Olen kuitenkin säilyttänyt kivuista huolimatta hullun huumorintajuni ja hauskuuteni. Innostun edelleen helposti asioista ja ideoin milloin mitäkin. Viimeisin ideani oli tämän blogin aloittaminen. Tässä sitä riittääkin taas haastetta kipukroonikolle pidemmäksikin aikaa. Kaikkeen sitä pitääkin kivuissa ryhtyä! Kroppa vaan ei (pentele vieköön) meinaa aina pysyä vauhdikkaan persoonani perässä. Lempinimeni "Höyry" ja "Latvakakkonen" kertovat varmaan jotain minusta.

Olen myös syvällinen, tunteellinen ja empaattinen. Minun on ihme kyllä edelleen helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Minulla on monta hyvää ystävää ja paljon kavereita. Toki kivut rajoittavat sosiaalista elämääni, mutta kompensoin sitä olemalla ahkera puhelimen ja sosiaalisen median käyttäjä.

Toivo, että persoonani ja kipujen kanssa eläminen välittyisi blogissani lukijoille kaikkine niiden puolineen. Haluan olla rehellinen ja aito oma itseni. Aion avata paljon elämästäni, mutta muutamat asiat säilytän itselläni. Se johtuu osittain siitä, että joihinkin asioihin liittyy muitakin ihmisiä.

Perheeni

Kerron hiukan teille perheestäni, koska he ovat osittain blogissani mukana. Tulen kertomaan ainakin erilaisesta äitiydestä kipujen varjossa sekä laittamaan kuvia kauniista koirastamme aina kyllästymiseen asti.

Asun Savossa miesystäväni Teron ja hauskan Nemi-koiramme kanssa. Nemi on sekarotuinen mimmi ja täytti juuri kaksi vuotta. Se on melko hulvaton tapaus ja sopii niin täydellisesti perheeseemme.

Minulla on kaksi upeaa ja ah, niin erilaista teini-ikäistä poikaa. He muuttivat isänsä luokse yhteisestä sopimuksestamme pari vuotta sitten. Välimatkaa on vain neljä kilometriä, joten näen heitä usein.

Kasimir on pojista vanhempi ja täyttää pian 17 vuotta (mihin tämä aika oikein rientääkään!). Hän on komea nuori mies ja opiskelee rakennusalaa oppisopimuskoulutuksena. Joonas on 14-vuotias ja sai juuri aivan huikean todistuksen 8:lta luokalta. Älykkyyttään hän ei ole kyllä minulta perinyt, ilmiselvästikään.

Pojat ovat antaneet blogini aloittamiselle täyden tukensa ja se merkitsee minulle paljon! En olisi ryhtynyt tähän, jos asia vaivaisi heitä jotenkin.

Blogini aloittamisen syyt 

Toivoisin tietenkin ensisijaisesti voivani olla blogini kautta vertaistukena muille kroonisista kivuista kärsiville. Olisi kuitenkin mukavaa, jos blogini houkuttelisi matkaansa monenlaisia lukijoita. Monilla ei ole tietoa tai riittävää ymmärrystä kipukroonikoiden elämästä. Meitä on Suomessakin yllättävän paljon. Ehkä blogistani voisi saada vinkkejä, kuinka kohdata kipukroonikko. Onko kenties jotain, mitä kipukroonikolle ei kannata sanoa? Mahtavaa olisi, jos hoitohenkilökunnan ammattilaisiakin eksyisi joskus tekstejäni lukemaan.

Haluan olla äänenä kipukroonikoiden ja vammaisten puolesta. Haluan kertoa erilaisuudesta kaikkien noiden satojen kauneus- ja muotiblogien maailmassa. En tarkoita tällä sitä, että niissä olisi mielestäni mitään vikaa! Seuraan itsekin monia kivoja kauneusblogeja, mutta mielestäni joukkoon mahtuisi monen muunkin tyyppisiä aiheita käsitteleviä juttuja.

Elämä, kun ei ole kaikilla sitä, että saa olla terva, matkustella ja on taloudellisia mahdollisuuksia käydä laittamassa "räpsyripsiä" ja hiustenpidennyksiä. Sairaudet ja kivut voivat kohdata elämän aikana ketä vain meistä.

Toivoisin myös, etteivät ihmiset pitäisi terveyttään niin itsestäänselvyytenä, vaan muistaisivat olla kiitollisia siitä. Se on iso asia, jos saa säilyttää terveytensä, käydä töissä ja hankkia elantonsa. Varsinkin, kun tämä yhteiskunta vielä arvottaa ihmisiä pitkälti työn kautta.

Haluaisin tuoda ihmisille toivoa, että monenlaisista elämänhaasteista voi selvitä. Vaikka vaikeudet olisivat ihmisillä elämässään hyvin erilaiset, niin keinot kyetä selviytymään eteenpäin ovat osittain samanlaisia. Kipujen lisäksi en ole ollut tietenkään itsekään immuuni muille haasteille elämässä. Olen käynyt läpi mm. hyvin vaikean avioeron.

Kaikesta elämässäni kokemastani huolimatta, olen mielestäni selvinnyt kutakuinkin voittajana! Minulla on elämänhalua, unelmia ja intoa tehdä kaikkea sitä, mihin vielä suinkin pystyn. Vaikka olen joutunut luopumaan elämässäni hyvin paljosta, keskityn mieluummin siihen, mitä hyvää on kuitenkin vielä jäljellä ja saavutettavissa.

Toivon voivani välillä myös ihan vain hauskuuttaa ja viihdyttää lukijoita! Rakastan mustaa huumoria sekä sarkasmia. Ne ovat yksi selviytymiskeinoni kipujen kanssa. Osaan myös nauraa itselleni. Blogini tekstit eivät siis tule olemaan pelkää kipua, tuskaa ja kärsimystä, vaan myös iloa, toivoa, huumoria ja naurua.

Yksi syy blogini kirjoittamiseen on rehellisesti täysin itsekäs: koska minusta kirjoittaminen on vaan niin mukavaa! Se on lisäksi hyvinkin terapeuttista. Omaan päiväkirjaan raapustaminen on välillä tylsää, joten bloggaaminen tuo siihen kivaa vaihtelua.

Minulla on blogin lisäksi samalla nimellä toimiva Facebook-sivu, missä minua voi myös seurata. Linkki Facebook-sivulle löytyy postauksen lopusta, kuten myös sähköpostiosoitteeni.

Odotan mielenkiinnolla ja innolla vuorovaikutusta lukijoiden kanssa. Vastaaminen ikävä kyllä saattaa joskus kestää vointini takia, varsinkin jos saan paljon yhteydenottoja. Lupaan kuitenkin yrittää parhaani mukaan vastailla kaikille tai ainakin mahdollisimman monelle.

Tervetuloa mukaan seuraamaan elämänmakuista ja erilaista kipuelämääni.

Seuraavaan kertaan (toivottavasti)!

Rakkaudella, Anne (tai "latvakakkonen")


Yhteystiedot:

Sähköpostiosoite: kivunkahdetkasvot@gmail.com

Facebook: https://www.facebook.com/kivunkahdetkasvot