EN HALUNNUT KUOLLA, MUTTA EN OLISI JAKSANUT MYÖSKÄÄN ELÄÄ!

Miksi sairastuin masennukseen? 

Minulla olisi ollut hyvät geenit ja mallit sairastua masennukseen muutenkin, mutta oman analyysini mukaan sairastuin siihen toistuvasti ja pidempiaikaisesti kroonisten kipujen ja sen hoidon puutteellisuuden vuoksi. Lyhytkestoisempaa masennusta aiheuttivat osaltaan silti myös raskaat elämänkokemukset, kuten avioero. Niistä kuitenkin pääsin yli terapian, asioiden käsittelyn ja ajankulumisen myötä.

Olen varma, että masennukseni olisi parantunut jo vuosia sitten, mikäli kipuni ja sen aiheuttamat lieveilmiöt ja seuraamukset olisivat yhtäkkiä hävinneet elämästäni. Voin myös oman tuttavapiirini ja kipuryhmien perusteella väittää, että suurin osa kipukroonikoista sairastaa masennuksen jossakin vaiheessa tai masentuu pysyvämmin. Se ei ole mielestäni todellakaan mikään ihme, koska kroonisiin kipuihin sairastumista voi verrata surutyöhön ja siihen liittyy usein paljon luopumisen tuskaa ja isoja elämänmuutoksia. 

Terveydenhuollon henkilökunta kyllä enemmän kuin mielellään painotti sitä, että masennus aiheuttaa kipuja, vaikka samalla tavoin (ja luulisin, että jopa enemmän) kivut aiheuttavat myös masennusta! Mutta koska lääketiede ei 100 prosenttisella varmuudella löytänyt kipujeni syitä, niin siitä oli helppoa syyttää masennusta, johon olin sairastunut ensimmäisen kerran avioeron myötä. 

Minulla on siis yhtenä diagnoosina toistuva vaikea masennus. Viimeisimmästä pahemmasta ja pidemmästä masennusjaksosta on tosin onneksi aikaa jo useampi vuosi! Väliaikaisesti Keski-Suomessa asuessani aloin nimittäin pikkuhiljaa parantua pysyvämmin masennuksesta saatuani hyvää kivunhoitoa ja päästyäni oikeutetusti pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle (mikä vähensi stressiä ja taloudellisia murheita). 

Yksi diagnooseistani on toistuva vakava masennus.

Mutta aikaisemmin pahoja, pitkiä ja sairaalahoitoakin vaativia masennusjaksoja tuli vähintäänkin kerran vuodessa. Sen lisäksi minulla oli välillä avohoidossa ollessanikin pahempia jaksoja ja vähintäänkin lievää masennusta ns. parempinakin aikoina. Siksi kävin vuosien ajan terapiassa. 

Epäonnistunut verkostopalaveri aiheutti minulle suurta toivottomuutta

Vuoden 2013 kesä oli yksi elämäni rankimmista ajanjaksoista. Siihen johtivat epäonnistunut kivunhoito julkisessa terveydenhuollossa ja pitkän parisuhteen päättyminen.  Parisuhteeni oli tullut "tiensä päähän" ulkopuolisten syiden takia, mihin emme voineet itse vaikuttaa(niistä myöhemmin lisää). 

Silloin elin myöskin aikaa, jolloin riittämättömän kivunhoidon, kuntoutuksen puuttumisen ja kipujen nopean pahenemisen takia,  tilanteeni huononi vuosi vuodelta. En ollut vielä "sinut" sairauteni kanssa ja minulle oli vasta alkanut valjeta, että joutuisin elämään kovien kipujen kanssa loppuelämäni! En voinut sitä vielä silloin käsittää ja etenkään hyväksyä, koska enhän ollut saanut kipuihini edes riittävän tehokasta kivunhoitoa.

Muistan edelleen hyvin elävästi erään verkostopalaverin, mihin oli kokoontunut hoitohenkilökuntaa pohtimaan tilannettani ja etsimään hoitokeinoja. Paikalla niin erikoissairaanhoidon, kuin psykiatrian puolen ammattilaisia sekä sosiaalityöntekijä. 

Olin ottanut palaveria varten jälleen kerran selvää kivunhoidon eri vaihtoehdoista ja ehdotin niitä yksitellen kysyen mahdollisuutta niiden kokeilemiseen kohdallani. Sain jälleen kerran kaikkeen kieltävän vastauksen osin ontuvineen perusteluineen. Hoitohenkilökunnalla itsellään ei ollut tälläkään kertaa ehdottaa minulle mitään muuta, kuin psykiatrian puolen hoitokeinoja, kuten terapian jatkamista ja masennuslääkitystä. Minulle tuli jälleen kerran tunne, että minua ei otettu tosissaan eikä oikeasti vailla ennakkoasenteita yritetty löytää tehokasta kivunhoitoa ja apua.

Ihmettelin, miksi hoitoni pääpainopiste laitettiin aina psykiatrian puolelle! Olinhan minä ensisijaisesti kipukroonikko, jonka kivut lieveilmiöineen aiheutti masennusta ja ahdistusta. Sain aina vastaukseksi ihmettelyyn, että "Masennus pahentaa kipuja". Minä muistutin puolestani aina asian toisesta puolesta, että "Krooniset kivut aiheuttaa masennusta! ".  Meillä oli siis selvästi kokonaan eri lähestymistapa kivunhoitooni. 

Kaiken huippu oli se, kun kerroin iloisesti löytäneeni kipuihin ja toimintakykyyni selvästi auttavan manipulatiivisen fysioterapeutin yksityiseltä sektorilta, jolla oli erikoisosaamista juurikin kroonisten vaikeuden lantionalueen kipujen hoidosta.

Siihen eräs lääkäri puuskahti, että "Ei koko elämäsi pidä olla kiinni yhdestä fysioterapiasta!" En voinut uskoa korviani! Edes lääkkeetön kipukuntoutus osana kivunhoitoani ei hänelle kelvannut, vaikka siihen ei menisi yhtään julkisen sektorin varoja. Sosiaalityöntekijä puolestaan sanoi, ettei rahoitusta yksityiseen fysioterapiaan voitaisi myöntää, vaikka vastaavaa hoitoa ei ollut tarjolla julkisella puolella. 

Koin tuon palaverin jälkeen suurta toivottomuutta suhteessa kivunhoitooni sekä pelkoa ja ahdistusta tulevaisuudestani. Koin jääväni ikäänkuin "heitteille"! Kenenkään kipupotilaan ei pitäisi mielestäni kokea sellaista tunnetta käytyään terveydenhuollon ammattilaisten luona, missä olisi tarkoitus tehdä hyvä hoitosuunnitelma ja etsiä ratkaisuja vaikeaan kiputilanteeseen.

Masennukseni paheni radikaalisti entisestään. Elämänhaluni alkoi kadota. Mutta lasteni takia yritin jaksaa. He olivat ainoa syy, mikä piti yllä elämänhaluani.  Silti pahimpina epätoivon ja kovien kipujen keskellä, toivoin etten olisi syntynytkään.  En halunnut lasteni takia kuolla, mutta en olisi jaksanut myöskään elää! 

Kivut olivat liian kovia kestää ilman kunnollista kipulääkitystä ja toivoa niiden hallintaan saamisesta. Toimintakykyni huononi kuukausi kuukaudelta. Pelkäsin joutuvani luopumaan lasteni kanssa asumisesta, koska toimintakykyni oli heikko eikä minulle ollut tarjolla riittävästi apua arkeeni lasten kanssa.

Kaiken lisäksi tuon palaverin jälkeen puhuimme vakavasti tilanteesta silloisen miesystäväni kanssa. Tajusimme viimeistään silloin, että kivut tulevat olemaan osa loppuelämääni ja pelkäsimme vointini jatkavan huonontumistaan tehokkaan kivunhoidon puuttuessa. 

Ymmärsimme ettemme koskaan voisi perustaa haaveilemaamme perhettä ja yrittää yhteistä lasta. Vaikka vointini jotenkin ihmeellisesti olisikin lähtenyt paranemaan, niin emme olisi voineet riskeerata vointiani raskaudella ja synnytyksellä, koska niiden jälkeenhän kipuni olivat alunperin alkaneet!

Tiesin miesystäväni suurimman haaveen elämässä olevan oma lapsi, joten pitkään asiaa pohdittuani, päätin kannustaa häntä lähtemään kohti omia unelmiaan ilman minua. En halunnut, että hän tuhlaisi elämäänsä minun kanssani ja luopuisi takiani haaveesta saada joskus oma lapsi. (Kuulin äskettäin, että hänestä on tulossa pienen pojan isä ihan näinä päivinä!! Mahtavaa!)

Päätös erosta oli lopulta yhteinen ja se sattui paljon meihin molempiin, mutta minut se romutti täysin, koska elämässäni oli jo muutenkin niin paljon isoja menetyksiä kovien kipujen takia.  Murehdin myös omasta pärjäämisestäni, koska en enää meinannut selviytyä yksin arjen ja kodin pyörityksestä sekä lastenhoidosta. Siksipä aloin hakemaan arkeeni apua niin lähipiiristä, kuin yhteiskunnalta,  mutta yllätyksekseni ei ollutkaan ihan helppoa saada minkäänlaista apua. Siitäkin piti jaksaa "taistella", vaikka voimani olivat muutenkin lopussa.

Sairastuin elämäni pahimpaan masennukseen mm. siksi, koska en kokenut saavani kroonisiin koviin kipuihin riittävästi apua. 

Epäonnistunut kivunhoito ja sen myötä pitkän parisuhteen päättyminen ajoivat minut "itsemurhan partaalle"! 

Kaikki tuo em. aiheutti minulle vaikean toistuvan masennuksen pahempana, kuin koskaan! Eräänä iltana yksin ollessani (pojat viettivät viikonloppua isänsä luona), olin itkenyt yksin kovaan ääneen monta tuntia. Silmäni olivat aivan punaiset ja luomeni turvoksissa itkemisen takia. Minua ahdisti kovasti ja olin jo todella väsynyt, joten päätin kuitenkin yrittää alkaa nukkumaan. Otin unilääkkeet normaalisti ja toivoin pääseväni unten maille pakoon pahaa oloa edes hetkeksi.

Epätavallisesti heräsin kuitenkin jo tunnin päästä, vaikka olo olikin hyvin väsynyt ja hieman tokkurainen unilääkkeistä johtuen. Päätin nousta ylös vessaan ja tupakalle. Kävelin keittiön läpi kohti parveketta, kun silmääni osui kirkkaanpunainen lääkedosettini (Olin jättänyt sen poikkeuksellisesti pöytätasolle, koska olin yksin kotona). Yhtäkkiä päätin ottaa dosetin käteeni ja aloin popsia sieltä täältä lääkkeitä.

Kesken kaiken kuitenkin onneksi tajusin, että olin tekemässä jotain todella typerää! Menin paniikkiin ja soitin exällleni. Hän säikähti hirveästi ja vähän suuttuikin, mutta käski heti soittaa ambulanssin ja sanoi tulevansa perästä sairaalaan. Tein työtä käskettyä. Odotellessani ambulanssia, lääkkeet alkoivat vaikuttaa tehden oloni vielä tokkuraisemmaksi. 

Vietin yön seurannassa ja lähinnä nukuin lääkkeiden vaikutuksesta. Aamukierrolla lääkäri tuli kysymään vointiani. Hän oli sitä mieltä, että voisin mennä kotiin. Onneksi jaksoin puolustaa itseäni, nimittäin en todellakaan ollut kotikuntoinen psyykkisen vointini puolesta. Vaadin päästä jatkohoitoon psykiatriselle osastolle. Niinpä hän lopulta kirjoitti minulle sinne lähetteen. 

Psykiatrisella osastolla hurahtikin yli kaksi kuukautta, kunnes koin jollain tavalla olevani kykeneväinen palaamaan kotiin. Näin poikia kotilomilla viikonloppuisin ja heidän käydessään osastolla joitakin kertoja. Pojat olivat tuolloin iältään noin 10 ikävuoden molemmin puolin.

Kerroin heille kyllä jonkun verran masennuksestanikin, mutta en todellakaan kaikkea. Heidän oli kuitenkin helpompi kuvitella minun olevan sairaalassa kivunhoidossa, vaikka todellisuudessa yksi syy sinne joutumiselle oli nimenomaan tehokkaan ja toimivan kivunhoidon puute.

Miksi masennus ei ole uusiutunut enää vuosiin? 

Nyt on ollut pisin aika eli joitakin vuosia, että masennus vakavimmissa muodoissaan on pysynyt poissa ja olen pärjännyt ilman terapiaa. Sitä ennen kävin vuosien ajan terapiassa ja minulle kokeiltiin useampia eri masennuslääkkeitä, mutta todettiin lähes jokaisen niistä olevan minulle sopimattomia.

Pahimpien masennusjaksojen pysyminen poissa tuntuu uskomattomalta, koska paljon on vaikeita asioita viime vuosiinkin mahtunut, kuten etä-äitiys, aivoverenvuoto sekä tieto siitä, että kipujani ei voida saada juurikaan nykyistä paremmin hallintaan. 

Lyhyempiä masennuskausia on kyllä ollut joitakin, mutta tilanne ei ole äitynyt niin pahaksi, että olisin joutunut hakemaan oireisiin ammattiapua. En ole myöskään joutunut olemaan masennuksen vuoksi sairaalahoidossa enää vuosiin. 

Mistäköhän tilanteen paraneminen sitten on johtunut? Ainakin siitä, että olen edennyt prosessissani hyväksyä kovat kivut ja työkyvyttömyyteni osaksi loppuelämääni. Oli iso helpotus saada myös pysyvä eläkepäätös eikä yrittää elää kuntoutustuella odottaen vuoden välein työkykyisyyttä, mitä ei ole näköpiirissä ja ikäänkuin elää kaikkien "suurennuslasin" alla. Jos joku päivä ihmeellisesti kuntoudun ja kykenen esim. vähätuntiseen osa-aikatyöhön, niin voin sitä onneksi aluksi eläkkeelläkin ollessani tehdä.

Eräs syy on se, että sain tehtyä elämäni vaikeimman, mutta välttämättömän päätöksen poikien muutosta isänsä luokse ja omasta irtiotostani ja muutosta väliaikaisesti Keski-Suomeen vanhempieni lähelle. Lähdin myös etsimään parempaa kivunhoitoa ja sitä tavallaan sain. Keski-Suomessa nimittäin kokeiltiin kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Vaikka tilanteeni ei parantunutkaan merkittävästi, niin minun ei tarvinnut käyttää enää energiaani miettimällä, että entäs jos se ja se hoito parantaisi kiputilannettani. 

Pystyin keskittymään vihdoin omaan kuntoutumiseeni ja asioiden hoitamiseen, kun minulla ei ollut enää päävastuuta pojista ja ympärillä hyvä hoitohenkilökunta. Tokihan päätös poikien poismuutosta oli myös erittäin vaikea, joten aluksi masennuin sen takia, kunnes sain voimia kääntää asian "voitoksi". Ja olihan kaiken takana se, että halusin lasteni parasta enkä pitää itsekkäästi kiinni siitä, että asuisimme saman katon alla! Oli älyttömän hyvä asia poikien kannalta, että kun vuoden päästä sairastuin aivoverenvuotoon, niin he asuivat jo isällään eikä heidän koko elämä mennyt yhtäkkiä uusiksi. Jos haluat lukea lisää aivoverenvuotokokemuksestani, niin pääset lukemaan siitä tämän linkin kautta: Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1

Iso merkitys oli myös sillä, että olin saanut rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä ja elää niin kuin itse halusin ja olla välittämättä liikaa muiden ihmisten mielipiteistä. Kroonisten kipujen ja sen lieveilmiöiden takia meni vuosia niin, että elin enimmäkseen olosuhteiden armoilla kykenemättä uskomaan, että minullekin voisi tapahtua hyviä asioita eikä elämäni olisi pelkkää luopumisen tuskaa kaikesta minulle tärkeästä. Uskaltauduin hankkimaan myös koiran, mistä olin haaveillut vuosien ajan. Niimpä Nemi-koira tuli elämääni! Pikkuhiljaa terapian, rohkeiden ratkaisujen ja parantavien kokemusten avulla voimaannuin ja masennus hellitti otettaan minusta.


Joitakin keinojani masennuksen uusiutumisen estämiseksi ja omahoitoon

- Opettele tunnistamaan toistuvan masennuksen varomerkit/ensimmäiset oireet

- Läheisten kanssa puhuminen

- Stressin välttäminen mahdollisuuksien mukaan

- Asioiden etsiminen, mitkä vielä tuottavat iloa

- Tiedosta ja katkaise negatiivisten ajatusten kierre

- Mieti, onko tarvetta muuttaa joitakin asioita elämässäsi, mitkä ovat kenties olleet aiheuttamassa masennusta? Pystyykö niitä muuttamaan (tai edes asennoitumistaan niihin, jos ei muuten)? 

- Levon ja aktiivisuuden tasapainon etsiminen

- Päiväkirjan kirjoittaminen

- Vertaistuki

- Uskalla unelmoida

- Kerää pieniä onnistumisen kokemuksia

- Tee itsesi hyödylliseksi ja auta joskus muitakin

- Muista, että tunteet tulevat ja menevät eivätkä ne ole koko totuus

- Tarvittaessa ammattiavun hakeminen ajoissa

Löysin äskettäin masennuksen omahoitoon tietoa etsiessäni todella hyvän sivuston, mikä tarjoaa lyhyesti ja ytimekkäästi tietoa ja erilaisia tehtäviä masennuksen omahoitoon. Tässä linkki sivustolle: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/masennuksen_omahoito/Pages/default.aspx 
Aion itsekin tehdä ainakin osan tehtävistä yrittäessäni ymmärtää, mistä tämänhetkinen lievä masennukseni johtuu ja löytää lisää keinoja sen selättämiseksi. Onneksi näyttää siltä, että olen pääsemässä asiassa eteenpäin. 

Lopuksi haluan korostaa sitä, että ellei omahoitokeinot auta ja masennus pitkittyy tai pahenee, niin muista hakeutua ammattiavun piiriin. Se onnistuu esimerkiksi ottamalla yhteyttä omaan terveyskeskukseen, mistä ammattilaiset ohjaavat sitten oikeaan osoitteeseen.

Oletko sinä sairastanut joskus masennuksen? Kerro kommenttikentässä! Voimia kaikille masennuksen kanssa kamppaileville! 

Rakkaudella, Anne

"TÄYTTÄ ELÄMÄÄ" KOVISTA KIVUISTA HUOLIMATTA!

Kroonisiin kipuihin sairastuminen muistuttaa surutyötä

Alkuvaiheessa sairastumisesta kroonisiin kipuihin, en uskonut voivani enää koskaan elää "täyttä elämää" tyytyväisenä ja onnellisena. En ainakaan, ellei kroonisia kipuja saataisi jollain keinoin pois kokonaan tai niin lieviksi, että voisin tehdä lähes kaikkea sitä elämässäni, mitä terveenäkin ollessa. 

Muistan, kun eräs kipupoliklinikan hoitaja näytti minulle seinällä olevaa kuvaa kipukroonikon kiipeämisestä kohti vuoren huippua. Vuoren huipulla kipukroonikkoa odotti mielekäs ja onnellinen elämä kovista kivuista huolimatta. Matkan varrella vuoren huipulle oli erilaisia vaiheita, kuten esim. kriisitilanteissakin ihminen käy läpi. 

Hän näytti minun olevan vuoren rinteen melkein alimmalla tasolla sokkivaiheessa, missä en ollut vielä hyväksynyt kipuja osaksi elämää, mutta vakuutti, että ajan kanssa, erityisesti psyykepuolta hoitamalla ja vahvistamalla, pääsisin vielä joku päivä vuoren huipulle elämään onnellista elämää kovista kivuista huolimatta. 

Muistan ajatelleeni mielessäni, että "Hitto, mitä paskaa ja täyttä valetta!" Olin vakaasti sitä mieltä, että niin kovien jatkuvien kipujen kanssa, mistä minäkin kärsin, ei voisi elää millään tavalla onnellisena ja tyytyväisenä elämäänsä!

Silloinen reaktioni oli mielestäni inhimillinen siinä vaiheessa sairastumisprosessia, jolloin olin vielä sokissa kaikista suurista muutoksista elämässä ja omassa toimintakyvyssä. Olin myös vihainen ja surullinen sen vuoksi, mitä kaikkea olin menettänyt kipujen takia.

Luopumisen tuska ottaa koville

Kun sairastuin kroonisiin kipuihin, niin ensimmäiset vuodet olivat hirvittävän raskasta aikaa. Minun oli vaikeaa saada terveydenhuollosta ymmärrystä, tutkimuksia ja hoitoa. Kipujeni varmaa syytä/syitä ei löydetty tai osattu diagnosoida, joten se hankaloitti paljon asioita. Mm. hoitohenkilökunnan asenteet olivat etenkin ensimmäisinä vuosina kovin kipujani vähätteleviä.

Kipuni jatkoivat pahenemistaan ja toimintakykyni heikkeni vuosi vuodelta. Nuo vuodet olivat enimmäkseen pelkkää luopumisen tuskaa asia kerrallaan! Ensin meni kyky tehdä lähihoitajana töitä vanhuspuolella ja sitten jatko-opinnot sosionomiksi tyssäsivät kipujen taas pahennettua entisestään. 

Jouduin myös luopumaan kaikista liikuntaharrastuksistani, kuten esim. zumbasta ja juoksulenkeistä. En voinut enää pelata pallopelejä lasten kanssa vauhdikkaasti enkä käydä niin vaan aina halutessani ulkoilemassa heidän kanssaan, kuten aiemmin. Lopulta kävelymatkojakin oli lyhennettävä melko minimiin ja jossain vaiheessa tilanne oli jo niin paha, että minun oli anottava pyörätuolia ulkoilua ja asiointia varten.

En selvinnyt enää yksin arjenaskareista ja lastenhoidosta, mutta apua oli todella vaikeaa saada ennenkuin tilanne oli niin huono, että täytin kriteerit vammaispalvelulain vaikeavammaisuudesta ja sain avukseni avustajan. Pojille sain tukihenkilön vain suostumalla lastensuojelun asiakkaaksi, mikä oli mielestäni melko hullua ja aiheutti minulle myöhemmin muuta hankaluutta.

Kaikista tukitoimista huolimatta vuosien sinnittelyn jälkeen oli jossain vaiheessa pakko miettiä poikien muuttamista isänsä luokse. Niin minusta sitten tuli pitkän harkinnan jälkeen etä-äiti lapsilleni jokunen vuosi sitten. Se oli minulle todella kova paikka! Tuntojani etä-äitiydestä voit lukea lisää täältä "Etä-äitinä vastentahtoaan". 

Samaan aikaan Kuopiossa terveydenhuollossa oli taas se tilanne, että olin melkein "tyhjän päällä" psykiatrista hoitokontaktia lukuunottamatta (Olin sairastunut kaiken seurauksena myös toistuvaan vakavaan masennukseen). Lisäksi olin kipupoliklinikan asiakas, mutta siellä asiat eivät olleet edenneet mihinkään suuntaan pitkään aikaan. 

Päätin, että minun on päästävä hoitoon jonnekin, missä kokeiltaisiin viimeisetkin jäljellä olevat kivunhoitokeinot ja lisäksi kaipasin enemmän tukiverkostoa ympärilleni jäätyäni yksin asumaan. 

Psyykkeeni oli aivan romuna jouduttuani luopumaan jopa lasteni kanssa asumisesta ja pääasiallisesta huoltajuudesta käytännöntasolla. Kaipasin etäisyyttä koko Kuopioon ja ikäviin asioihin, vaikka se tarkoittikin myös sitä, että en voisi tavata lapsiani viikolla tai useinkaan osallistua esim. koulun palavereihin.

Niinpä tein uhrauksen sen asian suhteen, mutta myös samalla "rohkean hypyn" ja muutin Keski-Suomeen. Löysin ihanan vanhan asunnon omalla pihalla hyvältä paikalta vanhempieni naapurista. Kuopiossa olisin joutunut budjettini takia muuttamaan todennäköisesti jonnekin lähiön kerrostaloyksiöön, missä en olisi viihtynyt.

Vaikka surin valtavasti sitä, että minusta oli tullut etä-äiti ja näin poikia vain joka toinen viikonloppu ja koululomilla, niin se kaikki oli henkisesti helpompaa kestää lähellä perhettäni ja keskittyen saamaan asioitani terveydenhuollossa eteenpäin. Kuopiossa psyykkeeni tuskin olisi päässyt kaiken keskellä toipumaan.

Sokki kivunhoitokeinojen loppumisesta kohdallani 

Keski-Suomeen muuton yksi tavoitteistani oli saada parempaa kivunhoitoa terveydenhuollon puolelta ja kokeiltua kaikki loput jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Kokemukseni mukaan siellä oli ihan erilainen ote kivunhoitooni ja halukkuutta kokeilla ja tehdä kaikki voitava, mistä olen kiitollinen.

Mutta ikävä kyllä erilaiset jäljelläolevat kivunhoitokeinot kokeiltuamme, oli pakko todeta, että ne eivät joko laisinkaan sopineet minulle tai tuoneet riittävää apua. Kun lääkäri sitten ilmoitti, että hänellä ei ole enää keinoja jäljellä, mitä voisimme kokeilla, koin jälleen melkoisen tunnemylläkän! 

Olin tietenkin kiitollinen ja helpottunut, että kaikkea oli yritetty vihdoin kohdallani eikä minun tarvitsisi jossitella enää asiaa, mutta myös surullinen ja jopa paniikissa. Tätäkö loppuelämäni todella olisi? Sen kyllä tiesin ettei kipujani saataisi enää pois, mutta en sitä ettei kipuja saataisi milliäkään nykyistä lievemmiksi! 

Kipuni nimittäin ovat todella kovia, invalidisoivia ja rajoittavia silloisesta ja nykyisestä samasta lääkecoctailista huolimatta. Lääkkeet kuitenkin mahdollistavat sen, että kivut eivät ole sietämättömän kovia ja ovat auttaneet säilyttämään osan toimintakyvystä. 

Sokin jälkeen aloin masentua ja pelkäsin vajoavani niin pohjalle, että joutuisin psykiatriselle osastolle hoitojaksolle. Mutta muutaman päivän asiaa murehdittuani ja surtuani, päätin hyväksyä tilanteeni ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Minulla oli nimittäin vain tasan kaksi vaihtoehtoa: joko olla hyväksymättä tosiasioita ja tilannettani, surkutella itseäni, masentua ja "heittää hanskat tiskiin" tai päättää hyväksyä kipuni sellaisena, kuin ne olivat, sisuuntua ja mennä eteenpäin kivuista huolimatta. Valitsin jälkimmäisen ja päätin monen vuoden sairaalarumban jälkeen ottaa etäisyyttä itse terveydenhuoltoon niin paljon kuin mahdollista ja keskittyä kaikkeen muuhun, kuin kipuihin.

Ei enää olosuhteiden uhrina olemista, vaan kohti unelmia!

Kaikesta huolimatta tuo uhkauksia ja pettymyksiäkin sisältänyt rohkea "hyppy" eli muutto toiselle paikkakunnalle oli yksi käännekohta elämässäni. Siitä alkoi ajanjakso, missä en suostunut olemaan jatkuva olosuhteiden uhri, vaan pyristelin kohti parempaa elämää ja unelmiani. Aloinkin pikkuhiljaa saamaan asioita menetettyjen tilalle. Elämä ei ollutkaan enää pelkkää alamäkeä ja luopumisen tuskaa! 

Silloisessa elämäntilanteessani minulle mahdollistui vihdoin toteuttaa vuosien haaveeni omasta koirasta. Monet kauhistelivat päätöstäni ottaa melko iso sekarotuinen koira suhteellisen vaativalla rotuyhdistelmällä ja ehdottivat minulle monia pieniä koirarotuja. Mutta minä tiesin mitä minä halusin ja sydämeni ei sykkinyt silloin niin paljon pienille koiraroduille. Ajattelin, että kun vihdoin saan oman koiran, niin sen on oltava "koiran kokoinen" ja juuri sellainen, mitä sydämeni tahtoo eikä pelkästään järkeni. 

 Kuvassa Nemi ennen luovutusikää. Eikö olekin söpö pentu? 

Tiesin, että olin asiaan niin motivoitunut ja hyvin valmistautunut, että selviäisin kyllä isommankin koiran kanssa ja sen kaikki tarpeet tulisi täytettyä. Niinpä ihana Nemi päätyi koirakseni ja siitä on ollut minulle sanoinkuvaamattoman paljon iloa ja se on tukenut niin psyykkistä, kuin fyysistä terveyttäni.

Sain Nemin myötä takaisin niin paljon itsetuntoa, rohkeutta ja mielenterveyttä, että olen jatkanut edelleen uudenlaista elämää toteuttaen haaveitani ja mennen kohti unelmiani kovista kivuista huolimatta. Fyysisen toimintakyvyn huononeminenkin on pysähtynyt ellei lasketa mukaan sitä, että sairastin välissä aivoverenvuodon Nemin ollessa vuoden ikäinen. Tuosta rankasta kokemuksestani voit lukea täältä Kokemukseni hengenvaarallisesta aivoverenvuodosta osa 1 Nemillä ja pojillani oli iso rooli siinä, että toivuin tuostakin kokemuksestani suhteellisen nopeasti ja sain käännettyä senkin jollain tapaa "voitoksi". 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja toivonut voivani jotenkin tuoda julki kokemuksiani kroonisten kipujen kanssa elämisestä ollen muille vertaistukena,  lisätäkseni ihmisten tietoa asioista ja kyetäkseni vaikuttamaan hyvän kivunhoidon saamiseksi Suomessa. Minulle oli/on tärkeää saada käännettyä edes osan kärsimyksestäni joksikin hyväksi. Siksi päässäni alkoi pikkuhiljaa muhia ajatus oman blogin perustamisesta, missä voisin toteuttaa tuota kaikkea. Blogini onkin ollut yksi unelmieni täyttymys lisää! 

Koska olen ottanut rohkeasti askeleita kohti unelmiani ja todennut niiden olleen kannattavia ratkaisuja, niin uskallan luottaa jälleen paremmin siihen, että "elämä kantaa". Nämä korvaavat positiiviset kokemukset ovat olleet äärimmäisen tärkeitä mielenterveyden ja hyvinvointini kannalta kaiken sen vuosia kestäneen luopumisen tuskan jälkeen. Mutta ilman rohkeita päätöksiä en olisi saavuttanut mitään näistä! Osaan on sisältynyt myös joitakin uhrauksia, että olen voinut saavuttaa jotain parempaa tilalle. 

Terveetkin ihmiset joutuvat etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen

Ei ole itsestäänselvyys, että terveetkään ihmiset kokisivat elämänsä "täyttä", ja merkityksellistä elämää siihen tyytyväisinä. Jokainen meistä etsii täällä elämäntarkoitusta sekä paikkaansa vallitsevassa yhteiskunnassa ja yhteisössä, missä elää. Kipukroonikko vaan joutuu siinäkin asiassa tekemään enemmän töitä terveeseen ihmiseen nähden, koska ei voi ehkä tehdä ja toteuttaa kaikkia niitä asioita, mistä on haaveillut ja mitä pitää tärkeänä elämässä. Lisäksi, jos on menettänyt kokonaan työkyvyn ja "tippunut yhteiskunnan rattaista", voi kokea helposti ettei ole tasavertainen yhteiskunnan jäsen. 

Onneksi nuo kaikki em. haasteet ovat vain hidaste eivätkä este! Kun päästää irti peloista ja katkeruudesta, niin voikin löytää tilalle paljon muuta uutta ja merkityksellistä tai ehkä löytää keinoja toteuttaa itseään ja haaveitaan hieman eri tavalla, kuin oli alunperin ajatellut. Tärkeintä on ettei katkeruudella valtaa eikä periksi, vaan sinnikkäästi ja avoimin mielin jatkaa kohti unelmiaan.

Kroonisten kipujen kanssa on mahdollista elää mielekästä elämää!

Tässä joitakin keinoja ja vinkkejä mielekkään elämän saavuttamiseksi kivuista huolimatta!

Anna surutyölle- ja prosessille aikaa. 
Sure, vihaa ja raivoa (jos siltä tuntuu), mutta älä       anna katkeruudella valtaa. 

Etsi tietoa kroonisten kipujen hoidosta ja taistele saadaksesi hyvää kivunhoitoa, niin että se on monipuolista, asiantuntevaa ja kaikki keinot kokeilevaa. Anna periksi vasta, kun kaikki keinot on kokeiltu (, jolloin on aika hyväksyä ettei terveydenhuolto voi enempää tehdä kipujesi vähentämiseksi, mutta sinä voit!) Minulla tuo taisteleminen vaati jopa muuton toiselle paikkakunnalle pariksi vuodeksi 170 kilometrin päähän lapsistani. Sitä ennenkin jouduin todellakin pitämään kovasti puoliani ja olemaan itse aktiivinen.

Taistelu kivunhoidosta on pitkä prosessi, joka voi kestää pahimmillaan vuosia, joten asennoidu siihen, kuin maratooniin pikajuoksun sijaan. Pidä taistelussa välillä taukoja keskittyen ihan muihin asioihin, koska muuten uuvut. Lisäksi kipusi vain pahenee, jos keskityt jatkuvasti kivunhoidon saamiseksi terveydenhuollosta ja ravaat lääkäriltä toiselle ja elät hoitoyrityksestä toiseen. Kerää siis välillä lisää tietoa kivunhoidon mahdollisuuksista, etsi omia keinoja vähentää ja hallita kipuja ja vain lepää välillä. Ota myös huomioon se mahdollisuus, että aina terveydenhuollolla ei ole enää tarjota keinoja saada kipujasi vähemmäksi. 

Harjoittele ahkerasti sitä, miten voisit nykyisessä tilanteessasi saada itse paremmin kipujasi hallintaan ja elää mielekästä elämää kivuista huolimatta. 

Etsi vaihtoehtoista mielekästä tekemistä, mihin kykenet kivuista ja mahdollisista toimintakyvyn rajoituksista huolimatta! Minä aloitin pahimpina aikoina siitä, että leikkelin lehdistä mielekkäitä kuvia ja tein niistä kollaaseja vihkoon liimaten. Siitä poikikin ensimmäistä kertaa innostus askartelemiseen, mitä monipuolistin pikkuhiljaa.

Älä luovu kaikista unelmistasi, vaan etsi vaihtoehtoisia keinoja saavuttaa ne! Voit myös päivittää unelmiasi, koska ehkä et haluakaan kaikkia entisiä asioita. Ole luova etsiessäsi keinoja toteuttaa unelmiasi ja päätä ettet anna periksi rajoituksistasi huolimatta. Kivut eivät ole este, vaan hidaste! 

Auta muita ja koe olevasi hyödyksi. Pelkkä "omaan napaan tuijottaminen" ei ole hyväksi. Minulla esim. bloggaaminen on yksi niistä tavoistani yrittää auttaa muita. Jos minulla olisi voimia ja aikaa, niin mielelläni tekisin jotain vapaaehtoistyötäkin pitkästä aikaa, mutta elämäni on kovin täyttä tällä hetkellä voimavaroihini nähden. Auttamiseen löytyy kyllä monia väyliä ja mahdollisuuksia! Se voi olla sitoutunutta ja toistuvaa tai kertaluontoista. Käytä mielikuvitustasi vaikka vaan ilahduttaaksesi läheisiäsi. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli! 

Rakkaudella, Anne