SANAHIRVIÖ JA RAKKOSAIRAUS NIMELTÄÄN INTERSTITIELLI KYSTIITTI

Tässä postauksessa käsittelen toista hankalaa kipuani lantionalueella eli rakkokipua. Sen historia ulottuu yhtä kauas, kuin lantionalueen hermovauriokivunkin. En tiedä liittyvätkö ne millään tavalla toisiinsa, mutta ennen raskauksia minulla ei ollut rakkokipuja-ja oireita.

Jos et ole lukenut vielä postausta, missä käsittelen synnytyksestä saamaani hermovauriokipua, niin suosittelen lukemaan myös sen tästä linkistä: Synnytyksestä elinikäinen tuska

Rakko-oireeni kuvausta 

Onko teillä ollut koskaan pahaa virtsatietulehdusta? Jos on, niin kuvitelkaa mielessänne sen tyyppinen jatkuva kipu polttamaan rakkoanne, kuin tulella, yötäpäivää, monien vuosien ajan. Lisätkää siihen jatkuva pissatuksen tunne ja extramäärä kipuja rakon ollessa vähänkään täynnä. Sitten lisätkää myös toinen mokoma kipuja kuukautisten aikaan (jolloin kivut siis pahenevat). Näin saatte ehkä jonkinlaista kuvaa rakkokivustani.

Entä pidättekö marjoista ja sitrushedelmistä? Käytättekö flunssa-aikaan c-vitaminiia? Entäs muita vitamiineja tai ravintolisiä? Kuvitelkaa, että ette voisi koskaan enää syödä niitä, koska saisitte niistä niin hirveän poltteen rakkoonne useaksi tunniksi, ettei sitä voisi sietää! Niin käy minulle aina, jos yritän syödä tai juoda jotain, mikä sisältää edellämainittuja. Lisäksi moni muu ruoka-aine tekee samaa rakon ärsytystä ja kipua, mutta nuo ovat yhdet pahimmista. Toivoisin todella, että rakkokipuni räjähtäisi mieluummin vaikka pizzan syömisestä, kuin monista terveellisistä ravintoaineista ja ruuista!

Minun rakkokipujani hoidetaan siis ihan eri tavoin, kuin tavallista virtsatietulehdusta, mihin suositellaan runsasta c-vitamiinin käyttöä ja esim. puolukka-tai karpalomehua. Minulle nuo edellämainitut aiheuttavat siis kipuja eivätkä todellakaan auta oireiluun ja rakon limakalvojen hyvinvointiin.

Miksi minulta puuttuu rakko-oireiden diagnoosi?

Rakossani on kaikki mahdolliset interstitielli kystiitin eli IC:n oireet, mutta en ole saanut diagnoosia. Se onkin sitten todella pitkä ja mielenkiintoinen juttu että, miksi jäin ilman sitä!

Interstiellin kystiitin eli virtsarakon kipuoireyhtymän oireet.

Mutta jos jotenkin lyhyesti yritän asiaa selittää, niin urologian poliklinikalla, jos jossakin minua on kohdeltu todella huonosti alusta lähtien sekä vähätelty kipujani ja oireitani. Kokemukset ovat olleet suorastaan traumaattisia.

Ensimmäinen käyntini urologian poliklinikalla oli vuonna 2004. Minun piti ennen tutkimuksia täyttää virtsaamispäiväkirjaa muutaman päivän ajan ja ottaa se mukaani lääkärikäynnille."Tutkimusten" aikaan imetin toista lastani ja siksi join nesteitä reilusti yli kaksi litraa päivässä. Nestemäärään laskettiin myös välipalaksi syömäni jogurtit ja lounaaksi nauttimani keitot.

Urologi ei edes haastatellut minua käynnillä saatika, että minulle olisi tehty minkäänlaisia tutkimuksia tai annettu lähetettä niihin. Hän vain katsoi virtsaamispäiväkirjan tulokset ja totesi, että diagnoosini rakon-ja lantionalueen kipuihini on "liiallisesta vedenjuonnista aiheutuneet rakkokivut". Olin niin pöyristynyt ja pettynyt koko käynnistä urologilla, että lähdin sieltä ulos kirjaimellisesti ovet paukkuen!

Terveyskeskuslääkäri ja naistentautien poliklinikka laittoivat lähetteen urologian puolelle myöhemmin vielä 2-3 kertaa. Silloin pääsin vihdoin tutkimuksiin, missä rakkoni tähystettiin pariinkin otteeseen.

 Toisella kerralla rakon seinämät olivat toiselta puolelta aivan vereslihalla. Nukutuksessa tehdyn tähystyksen tuloksista kertomaan tullut lääkäri totesi, että ei ole mikään ihme, jos minulla on kovat rakkokivut! Hän näytti kuvista, miltä terveen rakon tulisi näyttää eli sellaiselle melkolailla vaalealle, mutta rakkoni oli tosiaan aivan kuin "vereslihalla". 

Toisessa tähystyksessä rakon seinämä oli silloisen äkäisen urologin mielestä täysin normaali. En nähnyt siitä kuvia, joten en tiedä miltä se näytti. Urologi oli äkäinen sen takia, että tutkimus sattui minuun aivan hirveästi, koska se tehtiin tällä kertaa hereillä ollessani. Hän vaan hoki ettei sen pitäisi koskea. Hoitaja puolestaan täräytti, että "Ei nuorella naisella voi olla noin kovia kipuja!". Milloin kipujen kovuus on muuttunut ikäkysymykseksi, minä vaan kysyn?

Tämä kuva kuvaa hyvin rakkokipuani pahimmillaan.

IC:ssä voi näkyä rakon limakalvomuutoksia rakon täyttökokeessa. Suomessa ei ole kuitenkaan yhteneväiset keinot IC:n diagnosointiin eli kaikki eivät edes tee rakon täyttökoetta, missä nähtäisiin mahdolliset IC:n aiheuttamat limakalvomuutokset eli pieniä verenpurkaumia. Monilla diagnosoidaan IC ihan vain kipujen ja rakko-oireiden perusteella. Joten mietin eikö se merkitse mitään rakko-oireiden lisäksi, että ilman täyttökoettakin koko rakon seinämäni oli vereslihalla?

Kuulun IC:n vertaistukiryhmään facebookissa. Laitan sinne linkin postauksen loppuun. Olen siellä joskus vuonna 2014 kertonut tarinani ja ihmiset ovat olleet täysin pöyristyneitä, että minulla ei ole IC diagnoosia. Siellä keskustellessa myös huomaa tämän tilanteen ettei IC:n diagnosointi ole yhteneväistä joka puolella Suomea. 

Suosittelen ryhmää lämpimästi, mikäli sinulla on diagnosoitu IC ja kaipaat vertaistukea tai sinulla on sen kaltaisia oireita. Olen saanut sieltä paljon tukea ja tärkeää tietoa pahimpina aikoina, kun opettelin vasta tulemaan toimeen rakko-oireitteni kanssa.

Joka tapauksessa en saanut sitten IC-diagnoosia enkä saanut koskaan selitystä sille, miksi rakkoni oli toisessa tähystyksessä aivan ärhäkän punainen. Urologia ei edes kiinnostanut koko asia eikä kyllä muutkaan rakkooireeni. Urologit eivät ole kirjanneet epikriiseihin esim. kaikkia rakko-oireitani ( kuten eri ruoka-aineista aiheutuvat rakkopujen pahenemiset ja rakkotutkimusten aikaan saamat kovat kivut).

Tutkimukset urologialla lopetettu jo vuosia sitten

En ole päässyt enää vuosiin edes käymään urologian poliklinikalla. Aina, kun terveyskeskuslääkäri on laittanut sinne lähetteen, on se tullut bumerangina takaisin. Olen toistaiseksi luovuttanut urologian puolen tutkimusten ja hoitoon pääsyn suhteen. 

Minulle on vuosien saatossa kokeiltu joitakin IC:n hoidossakin käytettyjä hoitokeinoja tuloksetta eikä IC.n tai synnynnäisesti herkkään rakkoon ole parantavaa hoitokeinoa. Tärkeintä minulle on siis kotihoito-ohjeet, jotka olen oppinut internetin IC:n hoitoa käsitteleviltä sivustoilta, vertaistukiryhmästä ja omien kokemusten perusteella. 

Niitä ovat esim. rakkoa ärsyttävien ruoka-aineiden välttäminen ja rakon suojaaminen vaatteiden ja vilttien avulla kylmältä ja vetoisuudelta. Lisäksi alunperin todella koviin kuukautiskipuihini lääkärin määrämät e-pillerit auttavat myös rakkokipuihin, mitkä pahenevat aina kuukautisten aikaan. Käytän niitä 2-3 liuskaa putkeen ettei kuukautiset tule niin montaa kertaa vuodessa.

Eteenpäin rakkokivusta huolimatta

Kuten postauksen alussa kerroin, rakkokivut ovat kamalia (johtuivat ne nyt sitten IC:stä tai muutoin herkästä rakosta!). Kivun lisäksi jatkuva wc:ssä ravaaminen, yölläkin pissahätään ja kipuun herääminen ja julkisilla paikoilla vessojen etsiminenkään eivät ole kivoja juttuja!

Monet ovat menettäneet jo pelkästään tämän rakkokivun takia työkykynsä ja paljon muuta elämästään, mutta minulla on lisäksi lantionsisuksen hermovauriokipu ja lantionluuston virheasennosta johtuvat kivut. Joten on tässä ollut kestämistä!

Mutta kun halua ja taistelutahtoa löytyy, niin noiden kipujen ja viheliäisen kovan rakkokivunkin kanssa voi oppia elämään! Tärkeää on löytyy omia keinoja hallita kipuja, saada vertaistukea ja etsiä tietoa asioista. Niillä keinoin ja monilla muilla, olen itse oppinut elämään kipujeni kanssa. Kivunhallintakeinoista kerron sitten joskus enemmän ettei taas tulisi liian pitkä postaus! Hups...

Rakkaudella, Anne

Hyödyllisiä linkkejä aiheesta IC eli interstitielli kystiitti

IC- vertaistukiryhmä facebookissa 

Tietoa interstitiellistä kystiitistä

SYNNYTYKSESTÄ ELINIKÄINEN TUSKA

Varmat diagnoosit hukassa vielä 16 vuoden jälkeen 
 

Kaikki kipujeni syyt ovat vain epäilyjä, koska minä jäin vaille diagnooseja. Se tuntuu aika hurjalta ajatellen sitä, että kaikkineen kipuhistoriani ulottuu 16 vuoden taakse. Niistä yli 10 vuotta kivut ovat olleet niin hankalia, että ne ovat aiheuttaneet täyden työkyvyttömyyden.

Diagnoosittomuuteni johtunee siitä, että joitakin yleisempiä sairauksia poissuljettuaan lääkärit eivät oikein halunneet jatkaa tutkimuksia. Lisäksi osaa harvinaisemmista mahdollisista syistä ei osata Suomessa tutkia ja hoitaa.

Tarkoitukseni ei ole todellakaan leikkiä lääkäriä, vaikka mainitsen postauksessa parista sairaudesta, joista toista ei osata vielä Suomessa tunnistaa ja toista ei ole vain tutkittu kohdallani. Haluan kuitenkin jakaa tietoa kyseisistä sairauksista ja tässä minulla on siihen oiva tilaisuus. Ne kiinnostavat minua, koska oireeni ovat hyvin samantyyppisia kuin mitä niissä on. Koska olen diagnoositon, minun on haettava samaistumispintaa ja vertaistukea sieltä, missä on samantyyppisistä oireista kärsiviä ihmisiä.

Synnytyksestä aiheutui pysyvä kipu

Tässä postauksessa käsittelen erityisesti yhtä epäiltyä diagnoosia kohdallani, jota lääkärit eivät ole osanneet varmentaa millään tutkimuksella. Minulle siis epäillään synnytyksessä tulleen hermovaurio. Se on se kaikkein kivuliain ja invalidisoivin ongelma ja kipukohta lantiossani. Kyseinen pahin kipualue sijaitsee keskellä alavatsaa jossain melko syvällä ja säteilee enemmän alavatsan, kuin selän puolelle.

Jotakin raskausaikana ja synnytyksissä kuitenkin tapahtui, koska ensimmäiset kivut ja muut oireet alkoivat noin puolisen vuotta ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Heti toisen synnytyksen jälkeen tilanne paheni entisestään ja sen jälkeen taas, kun kivut pääsivät kroonistumaan eikä niitä hoidettu.

Toisen synnytyksen jälkeen kivut pahenivat jo radikaalisti ja epäilen, että ponnistusvaiheessa jotakin meni "rikki". Muistan ponnistaessa jossain vaiheessa tunteneeni todella oudon ja kovan kivun, aivan kuin puukolla olisi viilletty tiettyyn kohtaan. Mietin silloin, että mitähän mahtoi tapahtua ja oliko se normaalia. En kuitenkaan sanonut siinä tilanteessa mitään, vaan keskityin saattamaan toisen lapseni turvallisesti maailmaan. Kätilö kehui synnytystä kauniiksi ja sen menneen niin hienosti, kuin minut olisi "luotu synnyttämään".

Koko asia ja kivut sitten "unohtuivat taka-alalle" ja energiani meni yksin vauva-arjesta selviytymiseen ja uhmaikäisestä pienestä pojasta huolehtimiseen. Poikien isä oli kiireinen yrittäjä ja rakensi meille samaan aikaan taloa. Jouduimme muuttamaan kuukaudeksi anoppilaan, koska olimme sanoneet irti vuokra-asuntomme ja talo ei valmistunutkaan ajoissa.

Minulla alkoi olla entistä enemmän kipuja ja rakko-oireita, mutta meni aikaa saada voimia kasaan lähteäkseni uudestaan lääkäriin niiden takia. Ne eivät kuitenkaan olleet silloin vielä kroonistuneet eivätkä ne olleet jatkuvia ja näin kovia kuin nykyään.

Pudendal neuralgia (PN)

Lääkärit eivät tiedä, mikä hermo minulla on mahdollisesti synnytyksessä vaurioitunut, mutta oli mielenkiintoista kuulla eräältä tuttavalääkäriltä (en ole ollut hänen potilaanaan) pudendal neuralgiasta. Pudendal neuralgia eli PN on krooninen lantion alueen kipu, joka johtuu pudendaalihermon vauriosta tai ärsytyksestä.Pudendaalihermo voi oireilla hiukan eri tavoin riippuen siitä, missä kohtaa tuota haaroittuvaa hermoa vaurio sijaitsee.

Hämmästyin kovasti lukiessani tuosta pudendaalihermon hermovauriosta. Se oli aika lailla, kuin suoraan elämästäni. Laitan postauksen loppuun em. tuttavalääkäriltäni saamani linkin Pundendal Hope-sivustolle. Nykyään siitä löytyy varsinkin englanniksi jo paljon enemmän tietoa kuin silloin joitakin vuosia sitten. Youtubessa on monia havainnollistavia videoitakin asiasta. Toivottavasti lähitulevaisuudessa saamme suomenkielistäkin materiaalia asiasta ja ennenkaikkea, että se osattaisi diagnosoida täälläkin.

Pudendaalihermo voi vaurioitua muutoinkin kuin synnytyksessä. Sen aiheuttama kipuoireyhtymä PN voi kehittyä esim. yksipuolisesta kovasta urheilusta, kuten pyöräilystä. Siihen voivat sairastua myös miehet, vaikkakin suurempi prosentti sairastuneista on naisia.
Pudendal neuralgiaan ei ole olemassa parantavaa hoitoa, mutta on keinoja, millä sen pahenemista voi mahdollisesti välttää.

Kipujen kroonistuminen

Koska kipujani ei otettu alkuun vakavasti ja hoidettu tehokkaasti, kipuni pääsivät pahoin kroonistumaan. CRPS-kipuoireyhtymääkään ei ole poissuljettu kohdallani, koska silloisen hoitavan lääkärini mielestä sillä ei ollut mitään väliä hoidon kannalta olisiko minulla se vaiko ei (syvä huokaus).

Postauksen lopussa on linkki Suomen CRPS-yhdistyksen sivuille, mistä seuraava on suora lainaus etusivulta kohdasta "määritelmä": "CRPS-kipuoireyhtymällä tarkoitetaan paikallista (usein ylä-tai alaraajan) kiputilaa, joka syntyy kivuliaan tapaturman tai rasituksen jälkeen. Kivut ovat suhteettoman kovat ja monimuotoiset laukaisevan tapaturman seurauksiksi, kestävät odotettua pidempään ja voivat aiheuttaa monenlaista haittaa. Oireilevan raajan käyttö voi olla rajoittunutta kivun, voimattomuuden ja kömpelyyden takia."

Jotakin vastaavanlaista kipuoireyhtymää minulla saattaa hyvinkin olla, koska kivut ovat pahentuneet vuosien saatossa ikäänkuin "asteittain". Osaan nimetä useampiakin vaiheita, missä melko lyhyessä ajassa tilanne ja kiputaso ovat pahentuneet pysyvästi. Toinen vaihtoehto on, että minua on yksinkertaisesti hoidettu ja ohjattu aivan väärin ja olen sillä aiheuttanut kropalleni pysyvää vahinkoa.

Minun kohdallanihan tehtiin aika monta virhettä, koska lääkärit eivät alussa ottaneet oireitani tosissaan tutkiakseen niitä kunnolla ja sitten kun tutkivat, niin päätyivät 99 prosentin varmuudella väärään diagnoosiin. Minulla paljastui tähystysleikkauksessa, että silloin epäiltyä endometrioosia ei ollut. 

Epikriisejäni vuosien varrelta on kertynyt kolme kansiollista.

Sen hoito on täysin erilainen kuin hermovaurion, joten "metsään mentiin" ja pahasti. Minua jopa yllytettiin yrittämään lisää lapsia, mihin en onneksi lähtenyt kovasta vauvakuumeesta huolimatta. Siinä vaiheessa ymmärsin jo itse, että synnytyksistä alkaneet oireet eivät ole sattumaa, vaan jotain oli mennyt "rikki". Ymmärsin myös, ettei kroppani enää kestäisi kolmatta raskautta ja synnytystä missään nimessä enkä voisi kovissa kivuissa huolehtia aivan pienestä lapsesta.

Lisäksi minulle hoettiin koko ajan, että "Kivuista huolimatta, mene, urheile ja tee kaikkea mahdollisimman normaalisti, koska et siitä rikki mene." Niin minä psyykkasinkin itseäni ja urheilin ja touhusin niin paljon, kuin ikinä vaan siedin. Liikunta on olllut minulle aina tärkeä osa elämää ja halusin pitää siitä kiinni viimeiseen asti.

Vaan mitä enemmän urheilin, sitä kipeämmäksi pysyvämmin taas tulin. Ensin oli luovuttava juoksemisesta kokonaan. Sen jälkeen piti unohtaa naisvoimistelijoiden jumppatunnit. Salilla kävin edelleen, mutta keskityin siellä tekemään liikkeitä, mitkä ärsyttivät lantion kipualueita mahdollisimman vähän. Aerobista liikuntaa saadakseni aloin jumppaamaan kotona aina, kun kiputaso antoi myöten. Pian kuitenkin sekin alkoi käydä mahdottomaksi, kuten aivan kaikki muukin liikunta ja niinhän siinä kävi, että lopulta jouduin luopumaan aivan kaikesta liikunnasta.

Lantionalueen kivuista kärsivien vertaistukiryhmä Facebookissa 

Lopuksi haluan mainostaa Facebookiin perustamaani lantionalueen kipujen vertaistukiryhmää. Se löytyy nimellä "Lantionalueen kipuilijat" ja laitan sinnekin linkin postauksen loppuun. Sinne ovat tervetulleita kaikki lantionalueen kivuista kärsivät diagnoosiin tai diagnoosittomuuteen katsomatta. Ei ole myöskään merkitystä sillä, missä kohtaa lantiota kipuja on, eli ne voivat olla esim. lantion uumenissa tai luustossa.

Tarkoitus on koota yhteen meitä lantionalueen erilaisista kivuista kärsiviä saamaan ja antamaan vertaistukea, jakamaan kokemuksia ja tietoa, koska lantionalueen kipujen diagnosointi ja hoito ei ole Suomessa aivan huippuluokkaansa kokemusteni ja monien muiden kokemusten mukaan.

Rakkaudella, Anne



Tässä aiemmin mainitsemani linkit:


Pudendal neuralgia

Lantionalueen kipujen vertaistukiryhmä

Suomen CRPS-yhdistys

KUIN KUOLLUT KANA

Tällä kertaa postauksen sisältö on melko erilainen, koska huumori on iso osa elämääni ja vaihtelu virkistää. On myös tärkeää osata välillä "nauraa itselleen" ja olla vähemmän vakava vaikeidenkin asioiden keskellä. Se auttaa jaksamaan. Kunnon "räkänaurut" hyvän ystävän kanssa voi korvata kalliin terapiatunnin! Vaikka onhan terapiallekin paikkansa ja julkiselta puolelta anottu terapia ei onneksi maksa mitään. Ymmärsitte kuitenkin varmaan, mitä tarkoitin?

Julkaisen tässä postauksessa siis mustalla huumorilla tehdyn runon kipujen lähinnä kipulääkityksen aiheuttamista sivuoireista. Runo siis perustuu tositapahtumiin, hehhee.

Se on tehty alunperin pikaisesti rustaten kipuvertaistukiryhmälle piristykseksi ja se julkaistiin luvallani myös Suomen Kipu RY:n Kipupuomi-lehdessä vuonna 2013. 

Halusin vain päivittää runoa nyt hieman blogia varten, koska oirekirjokin on kasvanut näiden vuosien varrella. Tokikaan kaikki niistä eivät runoon mahtuneet tai siitä olisi tullut liian pitkä. Mutta pidemmittä puheitta, tässä on teille runoni "Kuin kuollut kana"!

KUIN KUOLLUT KANA

Turvotus ja painonnousu,

ei ainakaan tipu yltäni housut.             

 Ajatuksenjuoksun hitaus,

suusta kuuluu enää pihaus.

Hampaatkin täynnä kariesta,

siellä on bakteereille oiva mesta.

Hiukset ne jo päästä karkas,

enää puuttuis liikavarvas.

Auton ratin taakse en mä sovi,

koska saattaisin nukkua siellä tovin.

Lääkkeetkin sumentaa mun pään,

hyvä jos enää eteeni nään.

Mut jos jättäisin nää pillerit pois,

enpä enää elää kivuiltani vois.

Siispä valitsen kahdesta pahasta,

mikä kulloinkin tuntuu parhaalta.

Teki niin tai näin, 

olen kuin kuollut kana.

Se juoksee aikansa ilman päätä,

"Hei kaverit varokaa, mä taas tulen täältä!".

Luovuta en kuitenkaan,

vaikka elämä kuinka takkuaa.

Siis ei muuta kuin glitteriä peräpukamiin ja menox,

sanoi Annie Lennox!

 

TOIMINTAKYKY JA AVUNTARPEENI ARJESSA

 "Kivut eivät ole ihan niin armottomia, kuin yleensä, joten jaksoin pedata sängyt, imuroida pikaisesti ja korjata tiskit pois. Päiväkin lähtee paremmin käyntiin, kun koti ei ole aivan kaaoksessa. Vielä, kun jaksaisi laittautua itse ihmisen näköiseksi, niin hyvä olisi. 
Tuntuu vaan pahalta, kun ulkona on ensimmäistä kertaa kuukauteen aivan pilvetön taivas ja kaikki voimani menivät aamuhommiin, niin etten jaksa lähteä enää edes ulos istumaan! "

Päiväkirjamerkintä 6.7.2014

Johdanto
 
Tässä postauksessa kerron tämän hetkisestä fyysisestä toimintakyvystäni ja siitä, kuinka selviydyn arjessa kipujen kanssa. Fyysisestä toimintakyvystäni on vaan hiukan vaikeaa kirjoittaa lyhyesti, koska se vaihtelee niin paljon, vaikkakin tiettyjen rajojen sisällä. Välillä pystyn esimerkiksi tekemään aamupäivisin asioita, välillä taas en juurikaan mitään moneen päivään. 

Tilanne on ollut suunnilleen tällainen viimeiset viisi vuotta, mutta sitäkin ennen minulla oli jo paljon vaikeuksia liikkua ja toimia. Selviydyin kuitenkin vielä ilman pyörätuolia ja satunnaisten arjen apujen varassa lähipiiriltäni.

 Nuorena eläkkeelle

Työ- ja opiskeluelämän olen joutunut jättämään kokonaan jo loppuvuodesta 2010. Viime keväänä pääsin/jouduin pysyvästi eläkkeelle. Olin silloin täyttänyt juuri 35 vuotta. 

Kukaan tuskin haaveilee, että "isona minusta tulee eläkeläinen!". En kyllä minäkään, vaan niin kävi. Mutta, koska tilanteeni on mikä on eikä se muuksi tule koskaan muuttumaan, niin olihan se "lottovoitto", että eläkehakemus meni toisella yrityksellä läpi. Joskus harvoin minäkin saan näköjään asioissani oikeutta.

Toimintakykyni heikentymisen historiaa

En muista tarkalleen, missä vaiheessa kivut kroonistuivat ja pahenivat niin pahaksi, että kaikki liikunta piti unohtaa lopullisesti. Siitä on kuitenkin kymmenisen vuotta aikaa, kun jouduin lopettamaan ensimmäisenä juoksuharrastukseni. Suhteellisen vauhdikasta jumppaa yritin sinnikkäästi kuitenkin vielä tehdä aina edes pienissä erissä sen jälkeenkin. Jossain vaiheessa sekin kävi kuitenkin mahdottomaksi.

Mitä enemmän "laitoin vastaan" kivuille yrittäen väkisin pitää kaikenlaisesta liikunnasta kiinni, niin sitä pahemmaksi kivut äityivät pysyvästi. Lääkärit ja fysioterapeutit yllyttivät minua siihen ja hokivat, että "Mene, touhua ja liiku, et sinä siitä rikki mene!".

Myöhemmin enemmän informaatiota lantionalueen erilaisista hermosäryistä opiskelleena ja oirekuvani kehittymistä jälkikäteen pohdittuani, olen yhä varmempi siitä, että sain vääriä ohjeita. Saattaa olla, että se kova kipujen uhmaaminen ja liikunta todellakin pahensi tilannettani pysyvästi.

Mutta takaisin kipuhistoriaan palatakseni, niin jossain vaiheessa minulle mieluisa aerobinen vauhdikas liikunta ei kuitenkaan ollut enää mahdollista, joten vaihdoin liikunnan kevyeen jumppaan kotona ja kuntosaliharjoitteluun.

 Ikävä kyllä tilanne jatkoi pahenemistaan ja minulle alkoi tulla suuria hankaluuksia selviytyä arjessakin. Lopulta en kärsinyt tehdä minkäänlaista jumppaa. Kivut yltyivät sietämättömiksi melko pienestäkin liikkeestä ja jälkikivut olivat kovat. Siitäkin on jo vierähtänyt aika monta vuotta aikaa.

Lihaskuntoni etenkin keskivartalossa on kovin surkastunut ja ryhtini huono, koska en kärsi tehdä minkäänlaista keskivartalon jännittämistä. Joudun sen takia tietoisesti istuessanikin "rönöttämään" yrittäen vähentää jännitystä keskivartalossa.


 Toimintakykyisempää aikaa kolme tuntia päivässä

Minulla on toimintakykyisempää aikaa päivässä keskimäärin noin kolme tuntia aamupäivän puolella. Koska sitä on niin vähän, on mietittävä tarkkaan, mihin vähäisen energiansa käyttää.

Tarvitsen joka päivä puolen päivän jälkeen parin tunnin lepohetken tai päiväunet, jos kivut suinkin antavat nukahtaa. Niidenkään jälkeen kroppani ei palaudu riittävästi, vaan kivut ovat kovemmat kuin aamupäivisin. Se rajoittaakin sitten enemmän koko loppupäivää.

Iltapäivällä ja illalla, en pysty enää juurikaan istumaan enkä missään nimessä poistumaan kotoani ihmisten ilmoille. Talvisin se on hankalaa senkin takia, että minulla valuu kylmänhiki kipujen takia koko illan ja jos menisin ulos, niin paleltuisin ja sairastuisin. En mielellään myöskään näyttäydy silloin ihmisten ilmoilla, kun kipuhiki valuu ja olo on todella kömpelö ja hutera.

Illat joudun pötköttelemään sohvalla kipujen takia.

Rasituksen jälkeiset kivut

Rajoitteet fyysisessä toimintakyvyssäni johtuvat jatkuvista kovista kivuista, mutta myös siitä, että saan kaikesta tekemisestä ja liikkumisesta suhteettoman kovia jälkikipuja. Jälkikivut ovat sitä kovempia, mitä huonommassa kunnossa "lähden liikkeelle".


Joskus rasituksen jälkeiset kivut ovat jopa rajumpia, kuin itse tekemisen aikana tulevat kivut. Nimittäin, jos tekee jotain oikein keskittymistä vaativaa tai mieluisaa, niin aivot blokkaa osan kipukokemuksesta pois. Kun toiminta on ohi, kivut "lyövät päälle" voimalla ja saattaa huomata tehneensä aivan liikaa.

Tämä vaatiikin jatkuvaa tasapainottelua tekemisen määrän sekä tekemisen ja levon välisen sopivan suhteen löytymisessä. Se ei todellakaan ole helppoa toimeliaalle ja helposti innostuvalle persoonalleni! Toisaalta välillä on myös ns. ylitettävä itsensä ja pelot kivuista, koska muuten ei voi koskaan saavuttaa mitään. Se minulta onnistuu turhankin hyvin ja sitten saan siitä kärsiä jälkikäteen.

Pyörätuolini

Pyörätuolin "taluttaja"

Pystyn liikkumaan kotona kivun sallimissa rajoissa ilman apuvälineitä, mutta ulkona tai asioilla tarvitsen melkein aina mukanani pyörätuolia. Kävely ja seisominen, kun ovat yksi pahimmista asioista lisäämään kipujani. Siitä huolimatta kävelen aina, niin paljon kuin suinkin mahdollista ja koen järkeväksi ottaen huomioon jälkikivut.

Mikäli avustajaa ei ole mukana, niin työntelen "naurettavannäköisesti" tyhjää pyörätuolia ja istun siihen välillä kipuja tasaamaan. 

Saan yllättävän paljon kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä pyörätuolistani, niiden monien ihmettelevien ja uteliaiden katseiden lisäksi. 

Osa kommenteista on ollut mukavia tai huomioivaa avuntarjoamista, mutta osa on ollut puolestaan aivan turhaa ja typerää "huulenheittoa". Minulle on sanottu esimerkiksi, että "Todistin juuri ihmeparanemisen, kun nousit risteyksessä pyörätuolistasi!" ja "Koirallesiko pyörätuoli on tarkoitettu ?". Haha, niin huisin hauskaa! Vai onko sittenkään? En minäkään huutele tuntemattomille, mitä "sylki suuhun tuo" ja heidän tyylistään liikkua eteenpäin.

Minulla löytyy kyllä huumorintajua, mutta joiltakin ihmisiltä puuttuu näköjään tilannetajua. Jos minä työntelen pyörätuolia lumihangessa totinen ilme kasvoillani kipujen takia ja yritän samalla ohjeistaa Nemiä ohitustilanteissa, niin en jaksa innostua edellämainituista kommenteista. Varsinkin, kun kyseisillä ihmisillä ei ole ollut minulle muuta asiaa. Jos he olisivat jääneet siihen juttelemaan asiallisesti, niin se olisi voinut pehmentää mielestäni huonohkoa keskustelunavausta. 

Minusta paljon sopivampi lähestymistapa olisi vaikka suora kysymys: " Saisinko kysyä, miksi tarvitset pyörätuolia?" Avuntarjoamiset koen myös kauniiksi eleeksi, vaikka monesti pärjäänkin itse. 

Kerran olin kyllä erittäin kiitollinen tuntemattomalle naapurille, joka tarjoutui viemään koirankakkapussin roskikseen, kun näki etten meinaa selviytyä sitä itse viemään jäisellä hiekoittamattomalla pihalla pyörätuolin ja innokkaan koirani kanssa. Lämmin kiitos vielä kerran sinulle naapurini, mikäli satut tätä joskus lukemaan!

Pyörätuolilenkillä koirani kanssa avustaja apunamme.

Jäljellä oleva kykyni kävellä

Kesällä pystyn parhaana hetkenä kävelemään aamupäivällä 300-700 metriä, välissä tietenkin useamman kerran pyörätuoliin istahtaen kipuja tasaamaan. Noita parempia aamupäiviä tulee 1-3 kertaa viikossa (tosin tänä kesänä on ollut taas vaikeampaa ja kävelykerrat ovat olleet vähäisempiäkin). 

Talvella kävelymatkani ovat yleisesti ottaen lyhyempiä, kuin kesällä, koska paksu vaatetus, painavat talvikengät, maassaoleva lumi ja kylmyys tekevät kävelystäni vielä raskaampaa ja kivuliaampaa.

Avuntarve arjessa

Olen tarvinnut päivittäistä apua arjessani noin nelisen vuotta. Minulla käy apunani vammaispalvelun kautta myönnetyt avustajat 20 tuntia kuukaudessa. Sen lisäksi, saan heidän apuaan kodin ulkopuoliseen vapaa-ajan toimintaan maksimissaan 30 tuntia kuukaudessa. Siihen lasketaan kuuluvaksi myös koiran ulkoilutushommat.

Avustajien lisäksi tarvitsen paljon miesystäväni Teron apua. Hän käy esimerkiksi kaupassa ja apteekissa puolestani silloin, kun en itse kykene edes mukaan lähtemään eli melko usein. Hänen kuljetusapunsa on korvaamaton, koska vammaispalvelun taksi pitäisi mielellään tilata aina etukäteen. Minun vointini kannalta taas extempore-eläminen käy parhaiten.

Jos suunnittelen liikaa viikko-ohjelmia, niin joudun niistä perumaan hyvin todennäköisesti puolet. Olen oppinut pikku hiljaa kyllä hahmottamaan, mikä on yleensä sopiva määrä menoja. Se on paremmassa kunnossa noin 1-2 kodin ulkopuolista (max. parin tunnin) asiointia  tai sosiaalista elämää viikon aikana. Niitä ennen ja niiden jälkeen täytyy varata lepo- ja palautumispäivät. Sen lisäksi saatan jaksaa käyttää Nemiä pihan lähistöllä ja tehdä kevyitä kodin askareita.

Jos taas on huonompi vointi, niin en voi tehdä välttämättä yhtään kodin ulkopuolista toimintaa enkä jaksa seurustella kuin perheeni ja avustajien kanssa.

Rajotteidensa hyväksyminen on prosessi

Liikunta- ja toimintakykyni on hyvin rajoittunutta terveeseen ikäiseeni ihmiseen verrattuna. Onhan sen hyväksyminen ollut pitkä prosessi. 

Tilannetta hankaloitti se, että sairastuin hyvin vakavasti ja hengenvaarallisesti viime kesänä, mikä varsinkin alussa vei toimintakykyisyyteni minimiin muiltakin osin. Teen siitä piakoin ihan oman postauksensa.

Toinen hyväksymisprosessia vaikeuttanut asia on ollut se, että kipujen takia liikunta-ja toimintakyky heikkeni vuosi vuodelta pahemmaksi. Vaikka yritin mielestäni kaikkeni estääkseni sen. Se oli todella turhauttavaa ja pelottavaa. Elämä oli vuosia jatkuvaa luopumisen tuskaa. Edelleen tilanteeni on pahentunut, mutta onneksi paljon hitaammassa tahdissa.

Pyrin kuitenkin pohtimaan säännöllisesti, mitä kaikkea voin vielä tehdä ja mikä kropassani toimii. Iloitsen kyvystäni lukea ja kirjoittaa sekä toimivista käsistäni. Olen tyytyväinen myös siihen, että vaikka tarvitsen arjessa apua, niin pystyn itsenäisesti huolehtimaan hygieniastani ja pukeutumisesta.

Tällainen ajattelu auttaa jaksamaan eteenpäin eikä tarvitse mahdollisesti jonkun paikan "hajotessa" todeta, että "Voi, kun olisin osannut olla kiitollinen aikoinaan terveydestäni !". Monestihan ihminen pitää terveytteen itsestäänselvyytenä ja tajuaa vasta jotain sen menetettyään, kuinka arvokasta se olikaan. Olkaamme siis kiitollisia terveydestä tai toimivisista kroppamme osista päivittäin!

Rakkaudella, Anne







  

KIVUN KAHDET KASVOT

"Ylitin tänään totaalisesti itseni!! Lähdin kotipalvelun kesätyöntekijän kanssa pesemään mattoja Kirveslahden matonpesupaikalle. Sää oli niin kaunis ja kesäinen fiilis valtasi minut. Lisäksi se muistutti minua entisestä elämästä, jolloin pystyin itse pesemään mattoni ja tekemään vaikka mitä!
Kotipalvelun työntekijä teki tietenkin melkein kaiken, mutta huuhtelin mattoja vesiletkun avulla ja kokeilin ihan pienen maton kuurausta varovasti itsekin. Taisin silti innostua liikaa, koska nyt saan kärsiä siitä. Hermosäryn ja lantion luuston kipuilun lisäksi, särkee kaikkia olemattomia lihaksiani. Tosin sehän on vain positiivinen asia. Mutta nää varsinaiset kivut pahenee ja pahenee pelottavasti! Yöstä taitaa tulla kovin vaikea."

Päiväkirjamerkintä 22.7.2014


Kaksi kuvaa kivusta

Minusta on blogini bannerissa kaksi erilaista kuvaa. Oikeanpuolimmaisessa kuvassa näytän tavalliselta meikatulta naiselta (toivottavasti). Vasemmanpuolimmaisen kuvan kuvanottohetkellä kivut ovat olleet niin kovia, että ne ovat saaneet minusta suuremman otteen ja ovat välittyneet näkyvämmin ulospäin. Olen ollut selvästi väsynyt, surullinen sekä itkenyt, mitä harvoin teen. Minua kyllä itkettäisi useamminkin, mutta monesti olen liian voimaton edes itkeäkseni. Voimani menevät ihan pahimpinina hetkinä siihen, että jaksan olla edes olemassa ja muistan hengittää rauhallisesti.

Olen ottanut kyseisen "kipukuvan" joskus muistoksi itselleni sekä facebookpäivityksen yhteyteen kiinnittämään ihmisten huomion. Olen halunnut edes jotenkin vähän konkretisoida kipujani muille ihmisille, koska poden pahimmat kivut yleensä kotona poissa ihmisten katseilta. En silloin kuitenkaan arvannut, että kuvalle tulisi myöhemmin muutakin käyttöä.

Kuvaa ei ole kuitenkaan laitettu facebooksivuilleni saadakseni ihmisiltä sääliä! Ei, en halua sääliä, vaan hiukan ymmärrystä vain sekä jakaa tietoisuutta, millaista on elämä kovien kroonisten kipujen kanssa.

Olen oppinut lukemaan niin hyvin kroppaani, että tiedän melko hyvin, milloin pahemmat kivut ovat iskemässä päälle. Ne myös elävät pitkälti rasituksen ja tiettyjen kaavojen mukaan pahentuen aina kaikesta rasituksesta. Minulla ei siis nykyisellä lääkityksellä tule yleensä sellaisia täysin ennalta-arvaamattomia rajuja kipukohtauksia. Tunnen kropassani, milloin kivut ovat pahenemassa ja tarvitsen lepoa ja lääkettä. Useimmiten aivan pahimmat kivut tulevat minulle illalla, yöllä ja aikaisin aamulla. Pysyttelen silloin melkein aina kotona, jos mahdollista. Näin senkin takia etten kertakaikkiaan voi silloin edes yleensä istua enkä todellakaan pysty seurustelemaan ihmisten kanssa.

Minusta ei näy kovin herkästi ulospäin, mikä todellinen kiputilanne kulloinkin on. Olen kai oppinut liiankin hyvin peittämään kipujani ja rentouttamaan itseäni kovissakin kivuissa. Minulla on tapana peitellä kipuja viimeiseen asti etenkin muiden ihmisten läsnäollessa. Ikäänkuin ne saisivat minusta liian suuren otteen, jos näyttäisin ne selvästi ulospäin. Toisekseen olen niin sosiaalinen, että saan voimia muiden läsnäolosta ja haluan tsempata silloin viimeiseen asti. Tästä piirteestäni on ollut minulle kyllä haittaa esim.lääkärikäynneillä ja joskus ihmisten seurassa ylipäätään. He eivät ole aina ymmärtäneet kipujeni kovuutta sen takia ja miksi en ole voinut esimerkiksi tehdä jotakin/osallistua johonkin toimintaan.

Noita bannerin kuvia yhdistää eräs asia, sen lisäksi, että niissä molemmissa esiinnyn minä. Nimittäin kivut ovat läsnä molemmissa kuvissa, vaikka paremmalla hetkellä otetusta kuvasta sitä ei ehkä heti ulkopuolinen uskoisi. Siinä olenkin onnistunut taltioimaan aamupäivän hetken, jolloin olen jaksanut laittautua päivää vasten enkä ole valvonut kivuissa koko yötä. Meikkikin tekee tunnetusti ihmeitä! Siinä olen ollut ikäänkuin kipujeni yläpuolella ja kiitos lääkecoctailini ja suhteellisen hyvien yöunien, kipujen ääni ei ole ollut liian voimakas kestää. Olen voinut nauttia elämästä kivuista huolimatta ja jättää ne "taka-alalle"  jäytämään sisuskalujani.

Vertauskuva kivuista ja loppuyhteenveto

Blogini nimi "Kivun kahdet kasvot" tulee siis tuosta jatkuvasta tasapainottelusta kipujen kanssa. Minulla on oikein huonoja ja vähän parempia hetkiä. Kivut ovat kuitenkin silti läsnä jokaisessa henkäyksesssä, minkä hengitän. Nimi kertoo myös siitä, kuinka yritän taistella vastaan ettei kivut peittäisi alleen kaikkea minussa ihan joka hetki ja yritän viettää kivuista huolimatta mahdollisimman mielekästä elämää.

Valehtilisin, jos väittäisin, että kipujen kanssa eläminen olisi helppoa. Hetkittäin koen eläväni maanpäällisessä helvetissä kipujen jyllätessä lähes sietämättömän kovina. Silloin on hyvin vaikeaa saada ajatuksia pois kivuista. Ne on vaan kestettävä ja toivottava ettei tilanne kestäisi sellaisena kovin monia tunteja tai päiviä.

Kivuillani on "kahdet kasvot", vaikka silti se on aina kipua. Tuo kipu ei jätä minua rauhaan, vaikka sen ääni on välillä vaimeampi tai olen saanut sen vaiennettua. Kipuni ovatkin kuin radion volyyminappula, mikä yrittää vääntäytyä kovemmalle ja kovemmalle. Minä puolestani yritän kaikin keinon kääntää tuota volyyminappulaa hiljemmalle. Kerron noista omista keinoistani kipujen hallitsemiseksi joskus kokonaisen postauksen verran. Taistelussa kipujen ääntä vastaan ovat kaikki keinot sallittuja!

 Rakkaudella, Anne

YHTEYSTIEDOT:

s-posti: kivunkahdetkasvot@gmail.com
Facebook: https://www.facebook.com/kivunkahdetkasvot/

 

BLOGGAAMISTA KIVUN KANSSA

"Otteesi minusta on taas aivan liian vahva. Kuristat minua kaksin käsin enkä meinaa saada henkeä. Sydämeni hakkaa kiihkeästi. Hengitykseni on vain pinnallisia nykäyksiä. Nihkeä kylmän hiki puskee ihoni läpi ja minua paleltaa. Samaan aikaan sisuskaluni lantion uumenissa ja rakkoni ovat tulessa. Palan kuin roviolla.
Minua itkettää, mutta en jaksa itkeä. Kyyneleet valuvat kai näkymättöminä jossain sisälläni. Olen niin kuoleman väsynyt tähän, sinuun ja elämään kanssasi.
Kipu, kuinka minä vihaankaan sinua!" (Päiväkirjamerkintä 12.10.2016)

Kuka minä olen?

Olen Anne ja olen kipukroonikko, tuossa järjestyksessä. On ollut aikoja, jolloin olen ollut ensisijaisesti kipukroonikko ja sitten vasta minä. Nyt koen onneksi itseni näin. Blogini kertoo elämästäni kroonisten kipujen kanssa ja niistä huolimatta. Olen siis kärsinyt jo yli 10 vuotta jatkuvista ja kovista lantion- ja rakonalueen kivuista. Tarkoitan siis kipuja, mitkä jylläävät taukoamatta yötäpäivää.

Kipujen kovuusaste vaihtelee, mutta kivutonta hetkeä ei näinä vuosina ole ollut. Yleensä kivut vaihtelevat melko kovasta aina lähes sietämättömään asti. Joka ikinen liike ja muu kuin makuuasennossa oleminen, pahentavat kipuja. Silti levossakaan en saa niiltä rauhaa. Voitte varmaan kuvitella, että elämäni on kipujen takia hankalaa ja liikkuminen hyvin rajoittunutta.

Olen kuitenkin säilyttänyt kivuista huolimatta hullun huumorintajuni ja hauskuuteni. Innostun edelleen helposti asioista ja ideoin milloin mitäkin. Viimeisin ideani oli tämän blogin aloittaminen. Tässä sitä riittääkin taas haastetta kipukroonikolle pidemmäksikin aikaa. Kaikkeen sitä pitääkin kivuissa ryhtyä! Kroppa vaan ei (pentele vieköön) meinaa aina pysyä vauhdikkaan persoonani perässä. Lempinimeni "Höyry" ja "Latvakakkonen" kertovat varmaan jotain minusta.

Olen myös syvällinen, tunteellinen ja empaattinen. Minun on ihme kyllä edelleen helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Minulla on monta hyvää ystävää ja paljon kavereita. Toki kivut rajoittavat sosiaalista elämääni, mutta kompensoin sitä olemalla ahkera puhelimen ja sosiaalisen median käyttäjä.

Toivo, että persoonani ja kipujen kanssa eläminen välittyisi blogissani lukijoille kaikkine niiden puolineen. Haluan olla rehellinen ja aito oma itseni. Aion avata paljon elämästäni, mutta muutamat asiat säilytän itselläni. Se johtuu osittain siitä, että joihinkin asioihin liittyy muitakin ihmisiä.

Perheeni

Kerron hiukan teille perheestäni, koska he ovat osittain blogissani mukana. Tulen kertomaan ainakin erilaisesta äitiydestä kipujen varjossa sekä laittamaan kuvia kauniista koirastamme aina kyllästymiseen asti.

Asun Savossa miesystäväni Teron ja hauskan Nemi-koiramme kanssa. Nemi on sekarotuinen mimmi ja täytti juuri kaksi vuotta. Se on melko hulvaton tapaus ja sopii niin täydellisesti perheeseemme.

Minulla on kaksi upeaa ja ah, niin erilaista teini-ikäistä poikaa. He muuttivat isänsä luokse yhteisestä sopimuksestamme pari vuotta sitten. Välimatkaa on vain neljä kilometriä, joten näen heitä usein.

Kasimir on pojista vanhempi ja täyttää pian 17 vuotta (mihin tämä aika oikein rientääkään!). Hän on komea nuori mies ja opiskelee rakennusalaa oppisopimuskoulutuksena. Joonas on 14-vuotias ja sai juuri aivan huikean todistuksen 8:lta luokalta. Älykkyyttään hän ei ole kyllä minulta perinyt, ilmiselvästikään.

Pojat ovat antaneet blogini aloittamiselle täyden tukensa ja se merkitsee minulle paljon! En olisi ryhtynyt tähän, jos asia vaivaisi heitä jotenkin.

Blogini aloittamisen syyt 

Toivoisin tietenkin ensisijaisesti voivani olla blogini kautta vertaistukena muille kroonisista kivuista kärsiville. Olisi kuitenkin mukavaa, jos blogini houkuttelisi matkaansa monenlaisia lukijoita. Monilla ei ole tietoa tai riittävää ymmärrystä kipukroonikoiden elämästä. Meitä on Suomessakin yllättävän paljon. Ehkä blogistani voisi saada vinkkejä, kuinka kohdata kipukroonikko. Onko kenties jotain, mitä kipukroonikolle ei kannata sanoa? Mahtavaa olisi, jos hoitohenkilökunnan ammattilaisiakin eksyisi joskus tekstejäni lukemaan.

Haluan olla äänenä kipukroonikoiden ja vammaisten puolesta. Haluan kertoa erilaisuudesta kaikkien noiden satojen kauneus- ja muotiblogien maailmassa. En tarkoita tällä sitä, että niissä olisi mielestäni mitään vikaa! Seuraan itsekin monia kivoja kauneusblogeja, mutta mielestäni joukkoon mahtuisi monen muunkin tyyppisiä aiheita käsitteleviä juttuja.

Elämä, kun ei ole kaikilla sitä, että saa olla terva, matkustella ja on taloudellisia mahdollisuuksia käydä laittamassa "räpsyripsiä" ja hiustenpidennyksiä. Sairaudet ja kivut voivat kohdata elämän aikana ketä vain meistä.

Toivoisin myös, etteivät ihmiset pitäisi terveyttään niin itsestäänselvyytenä, vaan muistaisivat olla kiitollisia siitä. Se on iso asia, jos saa säilyttää terveytensä, käydä töissä ja hankkia elantonsa. Varsinkin, kun tämä yhteiskunta vielä arvottaa ihmisiä pitkälti työn kautta.

Haluaisin tuoda ihmisille toivoa, että monenlaisista elämänhaasteista voi selvitä. Vaikka vaikeudet olisivat ihmisillä elämässään hyvin erilaiset, niin keinot kyetä selviytymään eteenpäin ovat osittain samanlaisia. Kipujen lisäksi en ole ollut tietenkään itsekään immuuni muille haasteille elämässä. Olen käynyt läpi mm. hyvin vaikean avioeron.

Kaikesta elämässäni kokemastani huolimatta, olen mielestäni selvinnyt kutakuinkin voittajana! Minulla on elämänhalua, unelmia ja intoa tehdä kaikkea sitä, mihin vielä suinkin pystyn. Vaikka olen joutunut luopumaan elämässäni hyvin paljosta, keskityn mieluummin siihen, mitä hyvää on kuitenkin vielä jäljellä ja saavutettavissa.

Toivon voivani välillä myös ihan vain hauskuuttaa ja viihdyttää lukijoita! Rakastan mustaa huumoria sekä sarkasmia. Ne ovat yksi selviytymiskeinoni kipujen kanssa. Osaan myös nauraa itselleni. Blogini tekstit eivät siis tule olemaan pelkää kipua, tuskaa ja kärsimystä, vaan myös iloa, toivoa, huumoria ja naurua.

Yksi syy blogini kirjoittamiseen on rehellisesti täysin itsekäs: koska minusta kirjoittaminen on vaan niin mukavaa! Se on lisäksi hyvinkin terapeuttista. Omaan päiväkirjaan raapustaminen on välillä tylsää, joten bloggaaminen tuo siihen kivaa vaihtelua.

Minulla on blogin lisäksi samalla nimellä toimiva Facebook-sivu, missä minua voi myös seurata. Linkki Facebook-sivulle löytyy postauksen lopusta, kuten myös sähköpostiosoitteeni.

Odotan mielenkiinnolla ja innolla vuorovaikutusta lukijoiden kanssa. Vastaaminen ikävä kyllä saattaa joskus kestää vointini takia, varsinkin jos saan paljon yhteydenottoja. Lupaan kuitenkin yrittää parhaani mukaan vastailla kaikille tai ainakin mahdollisimman monelle.

Tervetuloa mukaan seuraamaan elämänmakuista ja erilaista kipuelämääni.

Seuraavaan kertaan (toivottavasti)!

Rakkaudella, Anne (tai "latvakakkonen")


Yhteystiedot:

Sähköpostiosoite: kivunkahdetkasvot@gmail.com

Facebook: https://www.facebook.com/kivunkahdetkasvot