Vammainen- miten ihmeessä sellainen kohdataan?

Postaus on tehty ei-kaupallisena yhteistyönä osana Vieraskynä-sarjaa yhdessä someaktivisti Pinja Eskolan kanssa. 

Sananen henkilöstä tekstin takana:

Heippa! Olen Pinja Eskola, 25-vuotias aktivisti ja vapaa kirjoittaja. Opiskelen ensimmäistä vuotta medianomiksi ja minun olisi määrä valmistua luovan sisällöntuotannon suuntauksesta. Omassa blogissani Kynäniekan salaiset mietteet, puhun yhtä aikaa suorasanaisesti ja avoimesti, mutta toisaalta opettavaiseen sävyyn vammaisuudesta, mielenterveydestä ja seksuaalisuudesta. Käsittelyssä ovat yleismaailmalliset ilmiöt ja tabut mainittuihin teemoihin liittyen, mutta toisinaan sukelletaan myös henkilökohtaisempiin kokemuksiin. Käy ihmeessä kurkkaamassa omaa sisältöäni. Instagrammista minut löytää @kynaniekka

Pinja Eskola on someaktivisti ja vapaa kirjoittaja.

 

Vammainen – miten ihmeessä sellainen kohdataan?

Pitääkö vammainen kohdata jotenkin eri lailla, kuin vammaton ihminen? Minulla on synnynnäinen liikuntavamma ja jatkuvasti törmään siihen, kuinka ihmiset eivät osaa olla läheisyydessäni. He varovat sanojaan ja näyttävät vaivaantuneilta. He saattavat puhua ohitseni joko avustajalle tai ystävälle. Näissä keskustelunavauksissa minuun saatetaan viitata tavalla, joka antaa allekirjoittaneesta huolenpidon kohteena olevan kuvan. Kiitos vain, mutta olen ihan oman elämäni aktiivinen tekijä. Avustajani toimii vain apukäsinä – tai jalkoinani silloin, kun omani eivät meinaa riittää. Liikun pyörätuolilla ja tarvitsen monessa arjen askareessa edes hiukan apua. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ymmärryksessäni olisi jotain vikaa tai elämäni jotenkin huonompaa kuin vammattoman.

Entäpä se auttaminen sitten? Jos haluat tarjota apua, älä vain toimi automaattisesti tavalla, jolla kuvittelisit apuvälineenkäyttäjän haluavan tulla autetuksi. Kenties hän selviäisi itsenäisesti näkemästäsi hommasta. Jos menet esimerkiksi työntämään henkilöä ilman hänen pyyntöään, astut voimakkaasti hänen henkilökohtaiseen tilaansa. Tiedän sinun tarkoittavan hyvää, mutta mieti kuitenkin itsesi tilanteeseen. Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tarttuisi sinua hihasta ja lähtisi määrätietoisesti kiskomaan?

 

Miten vammainen sitten pitäisi kohdata oikeaoppisesti? Mennään ensin termistöön. Vammainen ei ole kirosana. Se on täysin korrekti termi. Haukkumista se on ainoastaan niissä tilanteissa, jolloin sitä käytetään toisen solvaamiseen, eli epäkorrektisti. Inva, jota itsekin toisinaan käytän, on sen sijaan kiistanalaisempi. Siitä osa voi loukkaantua. Voisin sanoa osan vammaisyhteisöstä ottaneen sen takaisin itselleen. Se, että joku tuntemasi rajoitteen omaava ihminen käyttää termiä, ei anna sinulle vammattomana välttämättä oikeutta käyttää sanaa, ainakaan yleisessä keskustelussa. Ko. henkilön kanssa voit toki toimia näin.  

 

Vastaus on yksinkertainen. Meidät tulee kohdata kuin kuka tahansa muukin. Meitä ei tarvitse pitää pumpulissa. Sanojaan ei tarvitse varoa. Emme pure tai mene rikki. Keskustele ja heitä vitsiä ihan tavallisista asioista. Kysyä saa, jos jokin mietityttää. Muista kuitenkin seuraava: Jokaisella on omanlaisensa suhtautuminen rajoitteeseensa. Joillekin rajoite saattaa olla arka ja hankala asia. Toisille se on taas arkipäivää, johon on totuttu. Suhtautuminen omaan vammaan saattaa vaihdella kausittain, riippuen mitä kaikkea elämässä on milloinkin koettu. Lue siis tilannetta. Vaikka kannustankin kysymään, kehotan pitämään mielessä, että meillä on oikeus yksityisyyteen ja valita se mitä kerromme, jos kerromme. Älä siis tule kyselemään esimerkiksi toisen seksielämästä. Et saa ainakaan hyvää reaktiota aikaan.  

Pinja Eskola neuvoo kohtaamaan vammaisen henkilön, kuin kenet tahansa muunkin.

 

 

Vammaisen elämä tuo toki mukanaan haasteita: Tarvitsen apua monissa arkisissa askareissa: Jos avustajakuviot eivät menekään suunnitellusti, on henkinen helvettini pahimmassa tapauksessa irti, kun yritän epätoivoisesti käydä mahdollisesti hyvinkin lyhyellä aikavälillä metsästää jotain vararatkaisua tilanteeseen. Sijaiset kun eivät kasva puussa. Oi, se olisikin ihanaa. Se, ettei yhteiskuntaamme ole rakennettu esteettömästi, tuo oman pähkinänsä purtavaksi: Mikä on reittini tänään? Selviänkö koko päivän sähköpyörätuolissa, vai onko jossain matkani varrella portaita? Tämä kysymys vaikuttaa tuolivalintaani.

 

 

Vamma ei ole kuitenkaan estänyt minua koskaan tekemästä jotain sellaista, mitä todella haluan tehdä. Jos joku ei onnistu suoraan, niin sitten sovelletaan. Vammaisen elämä ei ole huonoa, varsinkaan silloin kuin palvelut ja tukiverkko toimivat. Sääli on siis turhaa. Suurin ongelma on aina ollut ihmisten oletukset. Heidän käsityksensä siitä, mihin pystyn tai en. Vammaisena minä olen oman rajoitteeni paras kokemusasiantuntija. Kysy, älä oleta.

 

Kohtaa erilaiset ihmiset uteliaasti, mutta muista jokaisen oikeus yksityisyyteensä. Sääli ja toisaalta sankaritarinat ovat turhia. Älä häpeä menneisyyden erheitäsi, sillä ne opettavat. Itsekin tiedän olleeni joskus ennakkoluuloisempi minua vammaisempia kohtaan. Tärkeintä ei ole se, miten joskus käyttäydyit. Merkittävintä on se, mitä siitä opit sekä se, kuinka nykyään toimit.