10 VINKKIÄ PAREMPAAN ITSETUNTOON - OLE YLPEÄSTI ERILAINEN!

Syksy on arkeen palaamisen ja liikuntaharrastusten "kulta-aikaa"! 

Syksyllä koittaa arki ja hämärtyvät illat kesän jälkeen. Se on tunnetusti arkeen palaamisen, uusien alkujen ja liikuntaharrastusten aloittamisen aikaa! Moni innostuu joko palaamaan entisten liikuntaharrastuksien pariin tai aloittamaan jonkin aivan uuden liikuntalajin. Kuntosalit ja ryhmäjumppatunnit pursuavat innostuneita asiakkaita. Moni päättää alkaa jälleen kerran laihduttamaan tai aloittaa elämäntaparemontin. 

Itselläni syksy herättää kipukroonikkona monenlaisia tunteita. Voin vaan haaveilla kuntosalista, jumppatunneista, opiskelusta tai työelämästä. Ei ole aina helppoa katsoa vierestä, kun suurin osa ihmisistä ympärillä toteuttaa unelmiaan ja itseään monin tavoin, tienaa elantonsa ja vähän enemmänkin, harrastaa jne. 

Mieleeni muistuu eräs tapahtuma vuosia sitten alkusyksystä, kun olin raahautumassa lähikauppaan yksin pyörätuoli apunani. Sitä oli liian raskasta rullata ulkona istualleen, joten työnsin tyhjää pyörätuolia ja istahdin välillä "parkkiin" tasaamaan kävelystä pahentuvia kipuja. 

Risteyksessä näin jonkun rullaluistelevan pyörätiellä kovaa vauhtia. Tajusin vasta hänen hujahtaessa ohitseni, että rullaluistelija on entinen urheilullinen naapurini, jonka kanssa kävimme aikoinaan yhdessäkin paljon lenkkeilemässä. Yritin moikata hänet tunnistettuani, mutta hän oli jo mennyt.  Jälkeenpäin mietin tunnistiko hän enää edes minua muuttuneen ulkoisen habitukseni takia. 

Pyörätuolilla liikkumiseni on hidasta, mutta ilman sitä se olisi usein mahdotonta. 

  

Voin vain haaveilla suurimmasta osasta liikuntalajeista kovien kipujeni takia! 

Minulle tuli kohtaamisesta paha mieli, koska tajusin, miten huonoa liikkumiseni jo tuolloin oli verrattuna terveisiin ihmisiin. En ollut tuohon aikaan vielä "sinut" lääkityksen aiheuttaman painonnousun ja pyörätuolin tarpeeni kanssa. Mietin, kuinka erilainen tuo syksy olisi ollut, jos olisin vielä terve! Olisin voinut liikkua ja urheilla monin eri tavoin ja olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Olinhan aina rakastanut harrastaa etenkin hikiliikuntaa eri muodoissa ja nauttinut niiden tuomasta adrenaliiniryöpystä sekä sen jälkeisestä rentoutuneesta olosta. 

Mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että terveille ihmisille kateelliseksi ei auta heittäytyä, vaan sen sijaan yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin, mitä elämässä vielä on jäljellä. Niitä on kuitenkin vielä paljon, kun asiaa oikein pysähtyy pohtimaan. 

Jos kipukroonikkona (tai terveenäkin) kaipaat syksyn tullen elämääsi jotain uutta, niin muista, että se voi olla jotain pientäkin, mihin sinulla on resursseja! Se voi olla uusi asenne elämään, itsensä kehittämistä jossain asiassa tai erilainen kampaus. Hyväksy siis se, mitä et voi muuttaa ja muuta se, minkä voit ja haluat!

Sairastuminen vaikuttaa itsetuntoon


Etenkin kroonisesti sairastuminen vaikuttaa usein itsetuntoon heikentävästi. Se riippuu kuitenkin sairaudesta ja siitä, miten paljon se muuttaa elämää negatiivisesti. Kovien, kroonisten ja invalidisoivien,  kipujen vuoksi, menetin elämässäni paljon asioita vuosien ajan ja moni asia muuttui pysyvästi.

Minulta meni työ-ja opiskelukyky sekä liikuntakykykin minimiin. Jouduin ottamaan käyttöön ulkona ja asioilla pyörätuolin, mikä kiinnitti ihmisten huomion (eikä aina niin kovinkaan positiivisessa mielessä).  En selvinnyt yksin enää arjestani, vaan tarvitsin avustajan avukseni. En kyennyt edes huolehtimaan lapsistani pääsääntöisesti, joten he joutuivat muuttamaan isänsä luokse ja minusta tuli etä-äiti. Ulkonäkö ja kroppani muuttui paljon lääkityksen ja liikkumattomuuden aiheuttaman painonnousun ja lihaskunnon heikentymisen takia. Minusta tuli köyhä työkyvyttömyydestä johtuen ja tarvitsin toisinaan toimeentulotukea KELALTA. 

Tipuin pois entisistä porukoista ja osa kaveruussuhteistani hiipui, kun olin enimmäkseen kipujen ja kodin vankina. Alussa myös lähes kaikki energiani meni elämästä selviytymiseen ja avun hakemiseen, niin kipuihin, kuin arkeeni. Menetin myös silloisen pitkän parisuhteeni ja minusta tuli sinkku täysin muuttuneessa elämässäni. Ja, koska nuo kaikki isot muutokset olivat tuhonneet valmiiksi heikohkon itsetuntoni, niin se ei ollut "helppo paikka". Varsinkin, kun tajusin, miten paljon miehillä oli ennakkoluuloja minua kohtaan työkyvyttömänä kipukroonikkona, joka tarvitsi monenlaista apua. Noista kokemuksistani "sinkkumarkkinoilla" voit lukea täältä: "KIPUKROONIKKO KUMPPANIA ETSIMÄSSÄ!"

Sairastumisen alussa itsetuntoni huononi radikaalisti! 

Jotkut äkilliset sairaudet voivat muuttaa itsetuntoa sen sijaan päinvastaiseen suuntaan, kuten minulla myöhemmin hengenvaarallinen aivoverenvuoto teki. Kuoleman edessä viimeistään tajuaa, millaisilla asioilla elämässä on oikeasti merkitystä! Ei silloin ole enää väliä oletko rikas vai köyhä, hoikka vai ylipainoinen, työkykyinen vai työkyvytön jne. 

Vain sillä on merkitystä, miten olet elämäsi elänyt. Oletko ollut muita kohtaan hyvä? Oletko elänyt elämää, mistä voit olla ylpeä? Jääkö sinua joku kaipaamaan, jos aikasi on "nukkua pois"? Oletko viettänyt mahdollisimman paljon aikaa läheistesi kanssa?

Aivoverenvuoto ei siis vaikuttanut itsetuntooni negatiivisesti. Pikemminkin se vahvisti sitä, kun tajusin yhä kirkkaammin elämäni tarkoituksen ja minulle elämässä tärkeimmät asiat. Ymmärrän nykyään myös paremmin sen, kuinka lyhyt ja rajallinen aikamme täällä maan päällä on. Käyttäkäämme se siis mahdollisimman hyvin tehden niitä asioita, mitkä ovat merkityksellisiä. Eläkäämme elämää, mistä voimme olla ylpeitä! 

Ulkonäkö- ja suorituspaineet nykymaailmassa ja itsetuntoni kehityskaari

Nykyaikana on mukamas niin tärkeää olla menestynyt, tehokas ja itsenäisesti pärjäävä aikuinen. Lisäksi sekä etenkin naisilla on kovat ulkonäköpaineet. Sosiaalinen media on omiaan lisäämään noita paineita siloteltuineen ja muokattuineen kuvineen. Lisäksi meillä vallitsee asenneilmapiiri, missä ihannoidaan hoikkuutta, fitnesstyyppisiä lihaksia ja ei niin kovin luonnollista kauneutta ja ne liitetään usein onnelliseen elämään ja menestykseen. 

Body positivity-liike on syntynyt päinvastaisen ajatuksen pohjalta, missä jokaisella tulisi olla oikeus hyvään kehonkuvaan vartalonsa koosta ja mallista riippumatta! Minusta sille on todellakin tilausta. On hullua, että meillä kyllä vouhkataan isoon ääneen suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta niinkin normaali asia, kuin erilaiset vartalot eivät ole asennetasolla ok ja esillä enemmän sosiaalisessa mediassa. 

Te terveet työssäkäyvät ihmiset, jotka kamppailette näiden ulkonäkö- ja suorituspaineiden kanssa, voitte vain kuvitella, miltä jostakusta sairastuneesta tai vammautuneesta,  työelämästä pois joutuneesta, ehkä liikuntakyvyn osin tai kokonaan menettäneestä ja paljon muiden apua tarvitsevasta ihmisestä tuntuu! Siihen, kun lisätään vielä se, että vahvan lääcoctailin, liikuntakyvyttömyyden ja mahdollisen masennuksen takia ennestään hoikka ihminen, on saattanut lihoa reilusti ylipainoiseksi. 

Minulle kävi juurikin niin! Olin aikoinaan hoikka, kohtalaisen lihaksikas ja urheilullinen nuori nainen ja ollut sitä koko siihen astisen elämäni lastensaannistakin huolimatta. Liikunta ja suhteellisen terveellinen ruokavalio olivat elämäntapani. Mutta, kun kivut kroonistuivat vieden kykyni liikkua pikkuhiljaa ja minulle aloitettiin monenkirjava lääkehoito, niin lihoin melko lyhyessä ajassa 20 kg.

Parin vuoden jälkeen painonnousu onneksi pysähtyi, mutta toisaalta taas ei ole suostunut siitä inahtamaankaan alaspäin erilaisista yrityksistäni huolimatta! Ulkonäkö muuttui monella tavalla painonnousun myötä, mutta myös siksi, että lihakseni alkoivat kadota erityisesti keskivaratolasta ja ryhti painua kasaan. Koska kipualueeni on keskellä alavatsan lantionalueen "uumenissa", niin en kärsi jännittää keskivartalon lihaksia juuri lainkaan. Istuessanikin pyörätuolissa, joudun "rönöttämään" ja etsimään asennon, missä paine ei kohdistu kipualueelle. 

Olin ensimmäiset kipuvuodet masentunut ja ahdistunut kaiken luopumisen tuskan, epävarmuuden keskellä ja kroppani muutosten takia. Minulla oli täysi työ pitää itseni jotenkuten kasassa. Itsetuntoni romahti "nollalukemiin" enkä uskonut kelpaavan enää mihinkään ja kenellekään. Samaan aikaan jouduin taistelemaan saadakseni edes jonkinlaista hoitoa terveydenhuollosta kipuihini. Osa ihmisistä kaikkosi ympäriltäni, koska rinnallani oli tuohon aikaan raskasta kulkea. Se ei kyllä lohduttanut minua, mutta toisaalta näin jälkikäteen ymmärrän jollainlailla heitäkin. Onnekseni kaikkein tärkeimmät ihmiset pysyivät rinnallani ja ovat pysyneet kaikki nämä vuodet! Aivan, kuten minäkin olen pysynyt heidän vierellään tapahtui elämässämme mitä tahansa!  

Mutta, kun sain surutyön tehtyä suhteessa sairastumiseeni ja terveydenhuollosta todettiin ettei minua voida tämän kivuttomammaksi saada, niin päätin hyväksyä kohtaloni ja elää mahdollisimman täyttä elämää kivuista huolimatta! 

Samalla aloin rakentamaan itsetuntoani uudelle vankemmalle pohjalle ja ilokseni voin tänä päivänä todeta, että itsetuntoni on parempi, kuin koskaan ennen. Vaikka toki minullakin on edelleen ns. huonoja päiviä/hetkiä ja itsetuntoni hieman ailahtelee edelleen olosuhteista riippuen niin, vihdoin ensimmäistä kertaa elämässäni olen aikalailla sinut itseni ja oman kroppanikin kanssa! Vaikka voisi luulla, että nyt sitä vasta vähiten olenkin, koska sairastunut vaikeasti ja menettänyt elämässä niin paljon. Mutta hyvä itsetunto ei tarkoita elämässä menestymistä ja hoikkuutta, vaan on itsensä hyväksymistä ja itseään rakastamista (eikä sitä pidä sekoittaa itsekkyyteen!). 

Olen oppinut hyväksymään itseni tämän kokoisena ja näköisenä, mutta ikävä kyllä tuntuu, että jotkut vanhat tuttavani eivät. He ovat saattaneet muistuttaa minua siitä, kuinka hoikka ja hyväkuntoinen joskus olin tai luovat minuun hiljaa pitkiä katseita puhuessamme jotain ulkonäköön liittyvää. Jopa kivunhoidostani jossain vaiheessa pitkään vastannut lääkäri ei ehdottanut minulle mitään muuta hoitoa, kuin terapiaa ja laihduttamista! Onneksi en ole kyseisten ihmisten kanssa juurikaan enää tekemisissä. En tarvitse elämääni ihmisiä, ketkä "painavat minua alaspäin" oman huonon itsetuntonsa ja pinnallisuutensa takia. 

Minä en aio enää edes yrittää laihduttaa tai haaveilla laihtumisesta, niin kauan, kuin tarvitsen nykyistä lääkecoctailiani. Enkä edes haluaisi olla yhtä pienikokoinen ja "pikkutytön näköinen", kuin ennen. Jos saisin valita, niin painoni putoaisi korkeintaan sen verran, että olisin normaalipainon ylärajoilla terveydellisistä syistä.  Pidän etenkin näin 40 ikävuoden lähestyessä naisellisimmista muodoistani.  Lihas- ja kestävyyskuntoa tietenkin haluaisin parantaa, jos siihen vain vielä joskus kivuiltani pystyisin edes vähäsen. Mutta laihduttamisyritysten sijaan, aion opetella yhä paremmin hyväksymään itseni juuri tällaisena, kuin olen! 

Yksi motoistani onkin nykyään, että opi rakastamaan ensin itseäsi ja hyväksymään itsesi sellaisena, kuin olet ja tee elämäntapamuutoksia vain, koska haluat sitä itsesi takia, elää terveellisemmin jne. eikä muiden ihmisten tai sosiaalisen median antamien vääristyneiden paineiden vuoksi. 

Elämänohje "Rakasta itseäsi!" 

Miksi itsetuntoni sitten on nykyään parempi, kuin ennen sairastumista ja työkyvyttömyyttä? Koska se on ensin "romutettu" täysin kroonisten kipujen seurauksena ja jouduin rakentamaan sen "pala palalta"  uudestaan paremmalle ja vahvemmalle pohjalle. Itsetuntoani ei ole enää rakennettu pelkästään sen varaan, miltä minä hoikkana ja hyväkuntoisena näytin ja minkä verran sain ihmisiltä kehuja sen perusteella. Eikä sitä ole rakennettu enää myöskään sen varaan, mitä olen elämässä saavuttanut tai mihin kykenen. 

Sen sijaan itsetuntoni perustuu ajattelutavan muutoksen pohjalle, että olen aivan yhtä arvokas ihminen, kuin kuka tahansa muu ja riittävän hyvä sellaisena, kuin olen. Lisäksi sairaudet ovat kirkastaneet minulle mieleeni myös sen, millä elämässä on oikeasti merkitystä/väliä! Haluan mieluummin keskittyä iloitsemaan elämästäni juuri nyt, viettää aikaa perheeni ja läheisteni kanssa ja olla hyvä toisia kohtaan, kuin yrittää laihtua, näyttää mahdollisimman muodikkaalle tai saavuttaa elämässä menestystä. 

10 vinkkiä parempaan itsetuntoon! 

                         10 VINKKIÄ PAREMPAAN ITSETUNTOON:


1. Levitä ympärillesi hyvää ja saat sitä toivottavasti myös itse takaisin. Minulla on tapana sanoa herkästi, mistä toisessa pidän. Siitä tulee hyvä mieli niin itselleen, kuin toiselle. Haluathan sinäkin olla osana "positiivista kierrettä" ja mukana vahvistamassa toisten itsetuntoa? 

2. Kirjoita ylös (ja paina mieleesi) positiivisia asioita itsestäsi ja, kun onnistut jossakin(olkoon miten pieni asia tahansa).  Lue sitä muistutuksena itsellesi aika-ajoin. Halutessasi voit tehdä kirjauksia päiväkirjaan tai ihan omaan sille varattuun paikkaan. 

3. Minimoi myrkylliset ja sinua alaspäinpainavat ihmiset elämästäsi! Minä olen joutunut tekemään niin, eikä kaduta yhtään, päinvastoin. Älä anna ilkeiden ihmisten määrittää arvoasi ja itsetuntoasi. 

4. Mieti, millä elämässä on oikeasti merkitystä! 

5. Puhu ja ajattele itsestäsi kauniisti!  Ne muuttuvat todeksi käyttäytymisessäsi ja vaikuttavat siihen, miten muut sinuun suhtautuvat ja kuinka sallit itseäsi kohdeltavan. 

6. Ole ylpeästi erilainen! Jos sinussa on jokin piirre tai asia, mikä tekee sinusta erilaisen, kuin keskiverto tyyppi, niin käännä se vahvuudeksesi äläkä häpeile erilaisuuttasi! Jätä ahdasmielisten mahdolliset kommentit ja asenneongelmat omaan arvoonsa. 

7. Uskalla yrittää ja epäonnistua! Opi nauramaan itsellesi! Jos ei edes yritä, niin ei voi mitään saavuttaakaan. Epäonnistuminen ei ole maailmanloppu! Opi myös nauramaan itsellesi äläkä ota asioita aina liian vavakavasti. 

8. Kehitä itseäsi vielä lisää niissä asioissa, missä olet hyvä tai missä haluaisit kehittyä. Ne voivat olla pieniä tai isompia asioita ja tavoitteita, kunkin kykyjen ja voimavarojen mukaan. 

9. Älä vertaile itseäsi muihin! Älä ainakaan negatiivisesti miettien, kuinka muut ovat sinua niin paljon taitavampia tai kauniimpia. Jos katsot ihmisiä "ylöspäin", niin katso iloiten ja inspiroituen mollaamatta kuitenkaan itseäsi.

10. Muista, että sosiaalisen median antama "kuva" on vain pintaraapaisu ja mielikuva, minkä joku haluaa itsestään sitä kautta luoda. Siellä harrastetaan paljon myös kuvanmuokkausta tai taidokkaiden ammattilaisten ottamia ja edustavia valokuvia ja jaetaan enimmäkseen elämästään vain ne parhaimmat asiat. Muista, että voit myös itse valita, millaisia ihmisiä siellä seuraat! Minä seuraan tarkoituksella mahdollisimman monipuolisesti erilaisia ihmisiä esim. Instagramissa. 

Loppusanat

Kerro kommenttikentässä, mitä ajatuksia postaukseni sinussa herätti? Onko sinulla hyvä, kohtalainen tai kenties huono itsetunto? Kuulostaako vinkkini parempaan itsetuntoon hyödyllisiltä tai inspiroivilta? 

Muista, että jatkuva huono itsetunto rajoittaa turhaan sinua elämästä täysillä ja tässä hetkessä! Huono itsetunto ajaa helposti elämään "sittenkun" - elämää, missä kuvittelee toteuttavansa haaveitaan tai olemaan onnellisempi sitten, kun on esim. laihtunut tai saavuttanut elämässään jonkun asian. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt emmekä huomisesta tiedä. Hyväksy itsesi sellainena, kuin olet. Ei ole olemassa toista sinua ja se,  jos mikä on arvokasta ja vaalimisen arvoista:) Ole mieluummin paras versio itsestäsi, kuin kopioyritys jostakusta toisesta. Ole ylpeästi erilainen! 

Rakkaudella, Anne 

EPÄSEKSIKÄS KIPUBLOGINI TÄYTTI 1 VUOTTA!

"Kivun kahdet kasvot" - blogini täytti heinäkuussa vuoden!  Sen kunniaksi en järjestä arvontaa, kuten moni bloggaaja tekee. Sen sijaan kerron vähän uusille lukijoille siitä, kuka minä oikein olen ja kertaan "ääneen" sitä, miksi minä oikeastaan bloggaan. Analysoin kulunutta vuotta taaksepäin ja pohdin kannattaako minun jatkaa bloggaamista! Mietin onko blogini tavoitteet pysyneet ennallaan ja olenko saavuttanut ensimmäisen vuoden tavoitteeni. Kerron myös siitä, millaista bloggaaminen on ollut ylipäätään ja viekö se esim. minulta paljon aikaa.

Kuka minä olen? 

Kivun kahden kasvot bloggaaja Anne

Nimeni on Anne-Mari Valta ja asun Kuopion lähettyvillä ihanan sekarotuisen koirani Nemin kanssa. Ikää minulla on 37 vuotta. Minulla on kaksi poikaa, joille olen ollut viime vuodet etä-äiti kroonisten kipujen ja vähäisten voimavarojen takia. Kasimir täytti juuri 18 vuotta ja valmistui oppisopimuskoulutuksella rakennusalalta jo vuosi sitten. Hän muuttaa tänä syksynä omaan asuntoon. Joonatan on 16-vuotias ja pääsi lukion IB-linjalle opiskelemaan. Äitiys on ollut ja on elämäni tärkein ja hienoin asia enkä voisi olla pojistani ylpeämpi, millaisia nuoria miehiä heistä on kasvanut! 

Olen kärsinyt jatkuvista ja kovista kroonisista kivuista jo yli 10 vuoden ajan ja sitäkin ennen vaihtelevasti synnytyksestä lähtien. Kipuni ovat lantionalueen "uumenissa" keskellä, alavatsan puolelle säteillen sekä virtsarakossa. Lisäksi lantion luusto selän puolelta samassa kohtaa kipuilee ajoittain kovasti.

Kipuni alkoivat hitaasti ja ajoittain ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Lääkärit eivät ottaneet niitä aluksi tosissaan saatika nähneet estettä uudelle raskaudelle, koska kipujen ajateltiin liittyvän hormonitoimintaan.  Kivut kuitenkin pahenivat radikaalisti toisen synnytyksen jälkeen, kunnes myöhemmin työelämässä lähihoitajana ollessa kroonistuivat sietämättömiksi ja jatkuviksi. Lääkärit eivät ole tänäkään päivänä varmoja siitä, mistä kipuni johtuvat eikä minulla ole siksi selkeää diagnoosia. Pidemmän version siitä, kuinka kipuni alkoivat ja niiden mahdollisista syistä voit lukea täältä: SYNNYTYKSESTÄ ELINIKÄINEN TUSKA 

En ole vielä kirjoittanut blogissani siitä, kuinka kipujani on hoidettu ja mitä kaikkea on tutkittu/sairauksia poissuljettu, mutta sen verran voin kertoa tässä kohtaa, että matka on ollut hyvin takkuinen! Nuorena kipukroonikkona kipujani aluksi vähäteltiin eikä minulle meinattu uskaltaa aloittaa riittävää kivunlievitystä, koska kipujen syytkin olivat epäselviä ja nykyajan lääketiede on kovin diagnoosikeskeistä. Jos kipujen syitä ei voida lääketieteellisin tutkimuksin osoittaa, niin niitä ei vaan ole (joidenkin mielestä) ! 

Kroonisten kipujen lisäksi, olen sairastanut hengenvaarallisen aivoverenvuodon heinäkuussa 2017. Aivoverenvuodosta olen kirjoittanut kolmen postauksen sarjan, minkä ensimmäisen osan pääset lukemaan tästä KOKEMUKSENI HENGENVAARALLISESTA AIVOVERENVUODOSTA OSA 1 Työkyvyttömyyseläkkeelle jouduin kuitenkin jo ennen sitä. Onnekseni aivoverenvuodosta huolimatta sain säilyttää henkeni lisäksi fyysisestä toimintakyvystäni sen, mitä siitä on jäljellä!  Sen sijaan se jätti jälkeensä ongelmia kognitiivisessa toimintakyvyssä ja rajua väsymysoireilua eli fatiikkioireita. Uuvun esim. blogipostauksen kirjoittamisesta ihan hirveästi ja ylipäätään kaikesta keskittymistä ja tarkkuutta vaativasta hommasta.

Tarvitsen jonkin verran avustajan apua arkiaskareissa selviytymiseen sekä vapaa-ajalla. Ulkona minulla on käytössäni pyörätuoli vähänkään pidemmillä matkoilla tai kipujen ollessa muuten vaan kovemmat. Kaikki mahdollinen rasitus lisää kipuja ja aiheuttaa myöskin rasituksen jälkeistä kovempaa kipuilua, mikä voi kestää tunteja tai päiviä riippuen rasituksen määrästä. Vointini vaihtelee rajusti päivän mittaan ja eri päivien välillä. Minulla ns. toimintakykyistä aikaa noin 3 tuntia vuorokaudessa aamupäivisin. Sen jälkeen tarvitsen ehdottomasti pitkät päiväunet eikä kroppani silti palaudu enää riittävästi, vaan joudun pötköttelemään yleensä iltapäivän ja illan sängyssä. Iltaisin edes istuminen ei enää kivuilta onnistu! 

Ulkona tarvitsen yleensä pyörätuolia

Olenhan minä toki niin paljon muutakin, kuin kipuni ja fyysiset rajoitteeni!  Mutta koska blogini kertoo minusta kipukroonikkona sekä erilaisesta elämästäni,  niin halusin kertoa teille edellämainitut asiat. Luonteeltani olen sosiaalinen, avoin, empaattinen ja huumorintajuinen. Olen myös kuulemma vähän "höyry" ja "latvakakkonen" (mistä ei voi kyllä syyttää enää blondeja hiuksiani, koska olen kasvattanut jo pari vuotta omaa maantienharmaata hiusväriäni!) 

Miksi bloggaan näin epäseksikkäästä aiheesta? 

Bloggaan epäseksikkäästä kipukroonikon elämästä, koska kroonisista kivuista kärsii Suomessa jopa miljoona ihmistä ja sen hoidossa on vielä parantamisen varaa,  samoin kuin kipukroonikoihin suhtautumisessa. Kun mukaan lasketaan vielä kipukroonikoiden hoitohenkilökunta ja lähipiiri, on ihmisjoukko vieläkin suurempi, ketä asia erityisesti koskettaa. 

Blogini tarkoitus ei ole silti olla pelkästään vertaistukiblogi, vaan erilainen lifestyleblogi. Blogini kertoo kipukroonikon elämästä iloineen ja suruineen, avoimesti ja rehellisesti sekä kaikesta kroonisten kipujen ympärillä olevista asioista. Viimeisimmässä postauksessani kerroin esimerkiksi kipukroonikon köyhyydestä Suomessa, minkä voi lukea täältä Miltä kipukroonikon köyhyys tuntuu Suomessa? Moni ei osaa arvatakaan, mihin kaikkeen kipukroonikon elämässä krooniset kivut vaikuttaa ja miten paljon luopumisen tuskaa siihen sisältyy.

Blogini tavoitteet ja ovatko ne täyttyneet? 

Alunperin blogini ensisijaisena tavoitteena oli olla vertaistukiblogi, joka kuitenkin tavoittaisi myös monenlaisia lukijoita. Matkan varrella tavoittelin kuitenkin yhtälailla kaikenlaisia lukijoita ja olenkin onnistunut siinä hyvin! Vertaistukea kipukroonikoille on kohtalaisen hyvin saatavilla, mutta on paljon ihmisiä, joilla ei ole käsitystä siitä, millaista on oikeasti sairastaa ja olla kipukroonikko nykypäivän Suomessa! Haluan lisätä tietoisuutta asioista ja avata ihmisille meidän etenkin nuorena sairastuneiden erilaista elämää. Tavoitteena onkin olla "äänenä" kipukroonikoiden ja vammaisten puolesta. Siinäkin olen mielestäni onnistunut. 

Haluaisin myös tuoda toivoa, että elämässä voi selvitä "voittajana" vaikeistakin kokemuksista ja haasteista huolimatta sekä elää elämisen arvoista ja hyvää elämää! Olen saanutkin siitä hyvää palautetta ja ettei kirjoituksistani näy läpi sellainen "uhriutuminen", vaan selviytyminen ja toiveikkuus! Siitäkin huolimatta, että olen kertonut hyvin avoimesti ja rehellisesti kipukroonikon elämästäni eri haasteineen, kuten esim. köyhyydestä, etä-äitiydestä ja törmäämistäni ennakkoluuloista "sinkkumarkkinoilla!" Jos jokin em. aiheista kiinnostaa ja haluat lukea lisää, niin blogin internetversiossa aiheet löytyvät avainsanoilla sivun oikeasta reunasta. 

Eräs tavoitteeni oli alunperin myös tuoda enemmän esiin humorististakin persoonaani hauskuuttaen välillä lukijoita. Musta huumori ja kyky nauraa itselleen ovat eräitä selviytymiskeinojani, mutta jostain syystä en olekaan halunnut kirjoittaa tähän mennessä sellaisia postauksista blogiini, kirjoittamaani humoristista runoa lukuunottamatta.  Sen voit käydä lukemassa täältä "KUIN KUOLLUT KANA". 

Se on saanut etenkin muilta kipukroonikoilta palautetta, että on todella hauska se haluttiin julkaista Suomen kipu Ry:n "Kipupuomi" - lehdessä. Kipukroonikoiden on ollut varmaan helppo samaistua runon kuvaukseen elämästämme ja se muistuttaa itselleen nauramisen taidon tärkeydestä.

Se on kuitenkin ollut myös lyhin ja vähiten luettu postaukseni blogin puolella, joten ehkä sellaiselle ei ole" tilausta" blogissani, vaan ihmiset tulevat etsimään syvällisempää luettavaa. Mitä te lukijat olette mieltä kaipaisitteko blogiini myös huumoria? Koska se on iso osa persoonaani, niin saattaahan se täällä joskus vielä vilahtaa tai sitten ei. Aika näyttää, mistä milloinkin tekee mieli kirjoittaa! 

Eräs syy bloggaamiseeni on ollut alusta lähtien täysin itsekäs eli, KOSKA MINÄ RAKASTAN ILMAISTA ITSEÄNI KIRJOITTAMALLA! Se on edelleen "voimassa" ja kun alun ns. pakollisten "Kuka minä olen" -  postausten jälkeen, pääsin kirjoittamaan juuri sillä hetkellä mielessäni olevista aiheista, niin bloggaaminen on ollut entistäkin mielekkäämpää ja terapeuttisempaa! 

Yksi syy bloggaamiseen on se, että haluan toimia "äänenä" kipukroonikoiden puolesta ja lisätä tietoisuutta siitä, millaista on elää kroonisten kipujen kanssa.

Millainen ensimmäinen blogivuosi on ollut? 

Ensimmäinen blogivuosi on ollut mielenkiintoinen ja antoisa matka! Koska en ole voinut olla vuosiin töissä työkyvyttömyyteni takia, niin pidän bloggaamista kokemuksena joka muistuttaa minua hatarasti työnteosta, merkityksellisestä tekemisestä ja yhteisöön kuulumisesta. Koska vointini on mitä on ja opin/muistan hitaammin uusia asioita, niin bloggaaminen on kyllä käynyt hetkittäin työstä! 

En kirjoita blogia vain itseni takia saatika itselleni, vaan tahdon tavoittaa sillä lukijoita aiemmin mainitsemistani bloggaamisen syistä johtuen. En myöskään ole oppinut vielä tehokkaampaan ajanhallintaan, suunnitelmallisuuteen ja tuotteliaisuuteen, joten bloggaaminen on vienyt minulta paljon aikaa!

Kenelläkään ei varmaan kestä yhtä kauan aikaa saada tehtyä yhtä blogipostausta valmiiksi, kuin minulla! Tiheämmän postaustahdin saavuttamiseksi minun on opeteltava tehokkaammaksi ja tuotteliaammaksi. Sen avuksi etsin parhaillaan keinoja muilta bloggaajilta niin netistä, kuin Youtubesta ja tein oman kalenterin blogiasioita ja suunnitelmia varten. 

Laittakaa ihmeessä kommenttikenttään parhaat vinkit tehdä blogipostaus lyhyemmässä ajassa sekä keinot ajanhallintaan! Opiskelen parhaillaan aiheesta Tiia Konttisen blogista sekä Youtubesta.  Jos kaipaat hyviä vinkkejä bloggaamiseen, niin käy ihmeessä kurkkaamassa TIIA KONTTISEN SIVUT


Miksi harkitsin hetken blogini lopettamista? 

Kipujen, jatkuvan väsymyksen, aivoverenvuodon jättämien jälkien sekä jatkuvien elämänmuutosten ja raskaan arkeni takia, bloggaaminen on välillä haastavaa! Varsinkin, jos sille on asettanut vähänkään tavoitteita olla muutakin,  kuin "julkinen päiväkirja". Minulta on mennyt siihen paljon aikaa ja bloggaaminen saattaa myös helposti "viedä mennessään", mikä on sitten poissa muusta elämästä. 

Tosin minun tapauksessani, koska joudun makaamaan paljon sängyssä muutenkin, se on poissa vaan television katselusta tai joskus maratonpuheluista ystäville. Nyt, kun minulla on pitkäaikaislainassa ystävältäni tabletti, on mahdollisuuteni tuottavampaan bloggaamiseen parantumassa! Kipujen takia on useimmiten vaikeaa istua tietokoneen äärellä. Aiemmin kirjoitin sängyssä ollessani asioita pelkästään vihkoon, koska puhelimeni ei tuntunut siinä kovin kätevältä. Sieltä sitten kirjoitin tekstit tietokoneelle, kun vointi salli istumisen. 

Minua on harmittanut todella paljon se, miten harvakseltaan olen kyennyt ja ehtinyt postaamaan. Tiedän menettäneeni sen takia jonkin verran potentiaalisia lukijoita. Osa vanhoista lukijoistakin on myös saattanut lakata seuraamasta blogiani. 

Vaikka isommat lukijamäärät eivät ole minulle pääasia, niin haluaisin kuitenkin blogiani lukevan muutkin, kuin äitini! Koen, että minulla on paljon annettavaa ja ideoita postausaiheiksi on vaikka kuinka paljon,  rajatusta blogini aiheesta huolimatta! Postaustiheys on asia, mihin aion panostaa todenteolla jatkossa, mutta tietenkin vointini ja muun elämäni sallimissa rajoissa. Haluan kuitenkin voittaa niitä haasteita, mitä sairauteni on minuun esim. kirjoittajana jättänyt ja bloggaaminen on sitäpaitsi aivoilleni hyvää kuntoutusta! 

Mutta tovin blogini mahdollista lopettamista mietittyäni, päätin kuitenkin jatkaa ainakin toisen vuoden. Miksi luovuttaisin nyt, kun olen vasta "pääsemässä vauhtiin" bloggaamisessa? Miksi luopuisin tästä mielekkäästä ja mielestäni hyödyllisestä tekemisestä, mitä voin edes jollain tavalla toteuttaa huonommassakin kunnossa sängystä käsin? Mitä sen sijaan muka tekisin ja mihin aikani käyttäisin "petipotilaana" ollessa? Joten iloksenne ja kauhuksenne en ole häviävämässä blogimaailmasta:D

Päätökseeni jatkaa bloggaamista vaikutti myöskin saamani hyvä palaute lukijoilta sekä joiltakin muilta bloggaajilta. Ne mielessä pitäen ja kiitollisena lukijoilleni jatkan innostunein mielin eteenpäin! Kiitos teille lukijat mukanaolosta, palautteesta, kommenteista, postausteni jakamisesta sekä blogisivujen seuraamisesta sosiaalisessa medmedia. Haluan myös kiittää bloggaajia "Etä-äiti" ja "Frutti di mutsi" kaikesta tuesta ja avusta blogini kanssa! Apunne ja tukenne on ollut kultaakin kalliimpaa. 

Rakkaudella, Anne

MILTÄ KIPUKROONIKON KÖYHYYS TUNTUU SUOMESSA?

Tämä on tositarina köyhyydestä suomessa, mutta tämä on vain minun tarinani. Suomessa on paljon muitakin köyhyysryhmiä, kuin työkyvyttömyyseläkeläiset, mutta keskityn tässä kirjoituksessa nyt siihen ja erityisesti omaan tarinaani.

Tämä kirjoitus on kirjoitettu pahimpaan kriisiaikaan taloudellisesti pitkään aikaan ja on osittain tunteidenpurkausta sen takia. Olen tällä hetkellä niin stressaantunut, ahdistunut ja masentunut köyhyyden takia, että se on aiheuttanut fyysisiäkin tuntemuksia. Tuntuu kuin rinnassani puristaisi joku möykky koko ajan. Minulle on tullut sen takia nukahtamisvaikeuksia. Minulla on myös masennusoireita  ja pelkään, että masennukseni uusiutuu. 

Kuva: Anna-Leena Miettinen
Köyhyys aiheuttaa paljon stressiä, inhimillistä kärsimystä ja sosiaalista eristäytymistä erityisesti kipukroonikoille, joiden elinpiiri on jo muutenkin pienentynyt.  

Moni ei osaa kuvitellakaan mitä inhimillistä kärsimystä köyhyys Suomessakin aiheuttaa! Monilla ei ole käsitystä siitä eivätkä edes halua yrittää ymmärtää suomalaista köyhää. Usein syytä etsitään yksilöstä itsestään. Ehkä hän käyttää rahaa johonkin tyhmään, ei hallitse taloudenhoitoa eikä osaa hakea yhteiskunnan ja kolmannen sektorin kaikkia "suuria" tukia. Ehkä hän ei ole halunnutkaan parantua sairauksistaan työkykyiseksi, vaan todellinen motivaatio on puuttunut ja nyt turhaan ruikuttaa ettei voi mitään työtä tehdä. Ja kai sitä nyt aina sairaanakin voi jotain pientä tehdä, kuten myydä käsitöitä nettikirpparilla (minun vointini ei riittäisi edes siihen! ).



Ei Suomessa ole todellista köyhyyttä!

Tiedän, että en ole köyhä maailmanlaajuisesti ajateltuna. Koska esim. Afrikan monissa maissa on vielä tänäkin päivänä ihmisiä nälkäkuoleman partaalla, niin joidenkin mielestä Suomessa ei ole todellista köyhyyttä. Monien mielestä kaltaisteni olisi oltava hiljaa ja kiitollinen. Jälkimmästä olenkin monesta asiasta, kuten jonkintasoisesta terveydenhuollosta ja katosta pääni päällä. Jos  kuitenkin katsotaan asiaa Suomen mittakaavassa, niin mikään ei poista sitä tosiaa, että kuulun köyhien joukkoon. Mikään ei vie pois siitä aiheutunutta  inhimillistä kovaa kärsimystä ja stressiä, mitä olen joutunut ja joudun kokemaan päivästä ja vuodesta toiseen taloudellisten murheiden takia (aivan kuin kovissa kroonisissa kivuissa ei olisi ihan riittävästi taakkaa yhdelle ihmiselle!). 

Arvostelijoilta voisin kysyä, onko sinulla kokemusta köyhyydestä Suomessa oikeasti pidemmältä aikaa? Ja onko sinulla kokemusta köyhyydestä ja kovista kivuista sekä kaikesta niihin liittyvästä taistelusta, mitä minäkin olen käynyt läpi vuosien ja vuosien ajan? On aivan eri asia olla köyhä, vaikka kolmen vuoden opiskelujensa ajan ja valmistuttuaan päästä työelämään kiinni. Se köyhyys on nimittäin väliaikaista ja toivoa on paremmasta taloustilanteesta tulevaisuudessa. 

Voisin kysyä myös arvostelijoilta, mitä sinä olet terveenä ja työssäkäyvänä tehnyt niiden absoluuttisessa köyhyydessä elävien puolesta maailmalla, joista olet nyt yhtäkkiä niin huolissasi? Vaikka 10 euroa on minulle iso raha etenkin alkuvuodesta, kun lääkekatto ym. nollautuvat, niin lahjoitan joka kuukausi UNISEF:lle sen summan. Teen sen, koska olen heihin verraten hyväosainen. En ole kuolemassa nälkään, vaikkakaan minulla ei ole varaa syödä terveellisesti ja usein loppukuusta syön pelkkää makaronia ja halvinta vaaleaa leipää. Ja vaikka minusta olisi mukava sillä 10 eurolla lyhentää velkojani, ostaa ruokapöytään kasviksia myös talvisaikaan tai ostaa edes joskus itselleni vaikka kirpputorilta sen vähän kalliimman talvitakin, niin en vain osaa elää ajattelemalla pelkästään itseäni ja lapsiani talousasioissakaan.  Olen myös tehnyt nuorempana katulapsityötä Venäjällä. Olen auttanut melko paljon köyhiä läheisiäni ja jopa tuntemattomia täällä Suomessa, silloin kun tilanteeni oli edes hieman parempi. 

Enempää en ala tässä listaamaan tekemiäni asioita tai tekemätttä jättämisiäni köyhyyden torjumiseksi, mutta halusin vain sanoa nämä alustukseksi arvostelijoille. Mistä tiedän, että arvostelijoita postaukseeni tulee? Siitä, että olen näinä vuosina kuullut ja kokenut sitä tämän aiheen tiimoilta aivan liian paljon, jos vain olen avannut suuni köyhyydestä tai kirjoittanut asiasta somessa. Minun mielestäni on kuitenkin enemmän terveiden ja hyvätuloisten ihmisten tehtävä auttaa maailman nälkää näkeviä, kuin, että minä sairaana ja köyhänä ottaisin näistä vielä liikaa itselleni lisästressiä ja taloudellista rasitetta.

Verrattuna näin työkyvyttömänä eläkeläisenä elämääni esim. työttömän, opiskelijan ja yh-äidin köyhyyteen, ongelmana on vielä enemmän näköalattomuus, toivottomuus ja vaihtoehdottomuus. Kaikilla heillä muilla on toivoa edes vähän paremmasta tulevaisuudesta ja joitain mahdollisuuksia muuttaa taloudellista tilannettaan pidemmällä tähtäimellä. Minulla niitä ei ole,  ellei vointini taianomaisesti paranisi radikaalisti ja kykenisin tekemään ja saamaan taloudellisesti kannattavaa työtä. 

Minulla ei ole enää mitään toivoa päästä työelämään, paitsi jos uskoo ihmeisiin enkä minä usko ennen kuin sellaisen näen. Aiheuttaisin itselleni vain jatkuvasti lisää pettymyksiä, jos elättelisin toiveita jostain ihmeparantumisesta yrttiteen tai rukouksen avulla (väheksymättä heitä, jotka ovat saaneet mielestään avun edellämainituista).

Sen sijaan, että hakkaisin päätäni jatkuvasti seinään, minun on ollut asetettava toiveeni, haaveeni ja tavoitteeni muuhun merkitykselliseen kuin työelämään. Se on mm. yksi syy siihen miksi kirjoitan tätä blogia.

Miltä minun köyhyys näyttää?

Aineellisesti se on sitä, että joudun elämään Kelan asettamien epätodellisen tiukkojen asumismenorajojen mukaisesti. Pelkästään siitäkin minulla riittäisi juttua oman blogipostauksen verran, koska niin paljon kaikkia älyttömiä "pykäliä" ja köyhän sairaan vähäisenkin valinnanvapauden rajoittamista siihen liittyy! 

Minun on mietittävä erittäin tarkkaan ruokaostokseni. Olen jo vuosien ajan syönyt vain ruokia, joiden pääraaka-aineet ovat halvin jauheliha tai nakit/lihapullat sekä niiden kaveriksi  peruna tai makaroni. Talvisaikaan minulla ei ole varaa ostaa kasviksia laisinkaan lukuunottamatta joitain juureksia. En voi ostaa marjoja tai hedelmiä, paitsi jälkimmäisiä  joskus satokausina tai tarjouksesta. Kalaa syön vain kalapuikkojen ja tonnikalan muodossa silloin tällöin. Leiväksi ostan ruisleipää, jotta saisin kuituja ja itseni pidemmäksi aikaa kylläiseksi. Leivän päällisenä en käytä mitään leikkeleitä, mutta edullisinta juustoa ostan eläkepäivänä. Syön herkkuja todella harvoin ja viimeisimmän muuton jälkeen olin puoli vuotta kokonaan ostamatta niitä taloudellisista syistä. 

Loppukuusta joudun joka kuukausi syömään pelkkää keitettyä makaronia, vaikka ruokakuluni ovatkin jo muutenkin pienet.  

Tällainen ruokaympyräni on ollut koko sen ajan, kun olen ollut poissa työelämästä paitsi niinä aikoina, kun on ollut toinen aikuinen jakamassa ruokakuluni.  Onneksi minulla on ihania ihmisiä elämässä, jotka ovat kutsuneet joskus luokseen syömään paremmin. Ravintoloissa ja kahviloissa en käy koskaan enkä tilaa pizzoja, ellei niitä ole minulle tarjottu.

En ole käynyt vuosiin kampaajalla edes leikkauttamassa hiuksiani, ostanut mitään vaatteita tai kodinlaitteita uutena (paitsi 180 euron puhelimen osamaksulla, koska se on niin tärkeä työkalu ja usein ainoa sosiaalisen elämän ja harrastusten mahdollistaja minulle kipukroonikkona). Helpompi olisikin tehdä tähän lista niistä asioista, jotka ostan uutena, kuin luetella kaikki se, mitä hommaan/olen hommannut käytettynä tai saanut ilmaiseksi!

Melkein kaikki vaatteeni ja jopa suurin osa kengistäni on saatu kavereilta tai ostettu käytettynä. Alushousut ja sukat ostan uutena, jos ne ovat tarjouksessa tai muuten vain edullisimmasta päästä. Olen haaveillut laadukkaista talvivaatteista jo vuosia, mutta edelleenkin minulla on ystäväni vanha talvitakki (ei urheilukäyttöön tarkoitettu) niin lenkeillä kuin kaikkialla muuallakin. Toppahousut ovat entisen naapurin vanhat ja lisäksi alunperinkin minulle liian pienet, joten pidän niiden vetoketjua auki. 

Voin sanoa sen, että pyörätuolissa istuessa ja vain lyhyitä matkoja hitaasti kävellessä, jos missä, olisi laadukkaat ulkoiluvaatteet tarpeen Suomen sääolosuhteissa! Kerran pystyin satsaamaan sentään Kuoma-kenkiin nettikirpparilta, joten varpaitani ei onneksi ole enää paleltanut.  Laadukkaat talvivaatteet ovat myös siksikin hommaamatta, koska ne maksavat myös käytettynä liikaa. Lisäksi nettikirpputorien vaatteita täytyisi päästä sovittamaan yleensä pian ja huono vointini, "bensaraha" ja raha itse vaatteisiin tai kyydit eivät välttämättä järjesty sillä hetkellä, kun sopivan oloinen tuote olisi myynnissä. 

Tämän vuoden alku on ollut niin tiukkaa aikaa sairauskulujen noustua, että en ole voinut ostaa mitään edes käytettynä! Pelottaavaa, kun kaikki entiset vaatteet ja tavarat alkavat kulua/hajota ja tarvelistaa kertyy koko ajan eikä sikti mitään saa hankittua. 

Mainitsen tässä yhteydessä sen, että en ole käyttänyt vuosiin juuri lainkaan alkoholia tiukan budjetin ja vahvan lääkityksen takia. Onnistuin lopettamaan  myös vihdoin tupakoinnin heti pian postattuani aivoverenvuodosta viime vuoden puolella! Se on erittäin hyvä asia niin terveyden, kuin talouden kannalta, vaikka onkin nyt erityisen tiukkana aikana tuntunut ettei rahaa ole yhtään enempää käytössä. 

En olisi koskaan voinut hommata yksinäni myöskään koiraa ja siksi toteutin vuosien haaveeni vasta, kun seurustelin miehen kanssa, joka halusi myös koiran ja sitoutui maksamaan kaikki siihen liittyvät kulut myös senkin jälkeen, jos meille tulisi ero (niinkuin tulikin viime vuonna). Minulla ei ole siis Nemistä mitään kuluja! 

Vaan aina löytyy ihmisiä, joiden mielestä minultakin löytyisi vielä jotain mistä karsia!! On niin helppoa arvostella muita ylhäältäpäin. Jopa toiset vähävaraiset osaavat nokittaa joskus toisiaan ja arvostella toistensa valintoja, mutta eli niin tai näin vähäisillä tuloillaan ja suurilla menoillaan sairauskulujen vuoksi, niin mikään ei poista sitä tosiasiaa, että olen köyhä ja Suomessakin on köyhyyttä.

Köyhyys on sitä rankempaa ja näkyy sitä selvempään, mitä pidempään se jatkuu. Väliaikainen köyhyys ei ole lainkaan yhtä pahaa, kuin vuosien köyhyyden suo, mistä ei voi nousta ylös edes rämpimällä viimeisillä voimillasi (varsinkin, kun niitä ylimääräisiä voimia ei olisi sitten millimetriäkään).

Raha ei tuo onnea (kuulemma)... 

En ole helposti kateutta tunteva enkä myöskään materialistinen ihminen. Silti joskus heikolla hetkellä ja köyhyyteen väsyneenä, tuntuu pahalta katsella esim. sosiaalista mediaa. Sieltä,  kun näkyy paljon hienoja asukuvia, kuvia lomamatkoista ja erilaisesta tekemisestä, kauniita ruokakuvia jne. Enkä nyt tarkoita tällä pelkästään julkisuuden henkilöiden ja julkisuuteen pyrkivien ihmisten kuvia,  vaan ihan tavallisten suomalaisten somekuvia. Niitä katsellessani tuntuu usein, että elän niin täysin eri maailmassa kuin monet monet muut suomalaiset! Sitä tunnetta joudun kipukroonikkona jo paljon muutenkin sietämään ja kun siihen lisää vielä köyhyyden aiheuttaman eriarvoisuuden, niin elämäni on todellakin hyvin erilaista kuin suurimmalla osalla suomalaisista.

Jotkut ihmiset ovat menneet hieman hämilleen kerrottuani taloudellisesta tilanteestani ja todenneet siihen nopeasti jotain tyyliin "Mutta onhan niin paljon asioita, mitä voi tehdä ilman rahaa!". Onko niitä täysin ilmaisia asioita loppupeleissä kipukroonikkona osittain pyörätuolin kanssa liikkuvana ja muiden kyytien varassa niin PALJON? Voin sanoa, että ei ole! 

Minulla kävi hieno tuuri, että löysin edullisen asunnon järven rannalta, mutta ei ollut kaukana sekään, että olisin joutunut muuttamaan pelkäämääni kerrostaloyksiöön jonnekin lähiöön Kuopiossa! Nykyisessä kodissani voin kivuissa kotoa käsin vaikka edes ikkunasta ihailla luontoa ja etenkin ulos kyetessäni menemään. Jos asuisin kerrostalossa lähiössä, niin edessäni näkyisi vain betonimeri, mikä ei luontorakasta sieluani juuri lämmittäisi. Sellaista elämääkin olen kyllä kokenut vuosien ajan, joten tuttua on sekin. 

Mutta jos haluaisinn lähteä jonnekin pihamaatani edemmäs, niin se vaatisi rahaa! Pitäisi maksaa joko kuljetuspalvelun taksikyydit ja suunnitella tarkkaan aikataulut tai maksaa avustajalle kilometrikorvaukset. Tekemiseni esim. kotona tai pihamaalla on hyvin rajoittunutta kipujen takia. En voi laittaa kukkapenkkejä (sitä paitsi ne kukatkin maksaisi) tai potkia palloa naapurin lasten kanssa.

Ruokaympyrääni on todettu kerran, jos toisenkin, että "Kaurapuuro ja makaronihan on hyvää!". Onko oikeasti, jos sitä on PAKKO syödä monta päivää putkeen? Yleensä en jaksa edellämainittuihin lausahduksiin vastata mitään, vaikka joskus tekisi mieli sanoa, että vietäpä sinä sitten edes tämä kesä tehden vain täysin ilmaisia asioita (jätä auto seisontaan kotipihaasi) ja syöden kaurapuuroa ja makaronia! Mutta tuskimpa vaan jättäisivät väliin mökkilomaa ja festareita, ostamatta muodikasta kukkamekkoa ja käsilaukkua sekä syömättä kesän grilliherkkuja alkoholin kera nauttien! 

Yksi eniten inhoamistani sanonnoista on "Raha ei tuo onnea". Sen on taatusti keksinyt joku rikas ihminen.  Minun versioni kuuluu, että "Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa vitusti elämää!". Ja rehellisesti etenkin näin kipukroonikon näkökulmasta, jolla on paljon rajoituksia, raha toisi myös onnea. Usein päiväunille mennessä haaveilen lottovoitosta (vaikka en edes lottoa) ja mietin, millaista elämäni olisi sen jälkeen, miten ja missä haluaisin asua, mitä tehdä, mitä kivaa piristystä ostaisin itselleni, kuinka pukeutuisin ja laitattaisin hiukseni jne. Mutta eniten odottaisin sitä, kuinka voisin auttaa köyhiä läheisiäni ja piristää heitä! Antaisin myös takaisin apua ja iloa kaikille heille, ketkä ovat auttaneet minua eläessäni köyhyydessä! 

Ystävien ja tuttavien apu on ollut korvaamatonta! 

En olisi selvinnyt tässä elämässä taloudellisesti ilman ystävien, tuttavien ja jopa tuntemattomien ihmisten apua! Olen saanut heiltä esim. vanhoja vaatteita ja huonekaluja, ruokaa ja hygieniatuotteita sekä joskus ihan vaan jotain pientä piristystä, millä ihmiset ovat halunneet minua ilahduttaa. 

Liian monilla on kuitenkin se kuvitelma, että yhteiskuntamme pitää jopa "erittäin hyvää huolta" köyhistä ja siksi Suomessa on esim. työkykyisiä työttömiä. Varmasti aina mukaan porukkaan mahtuu joitakin "elämäntapaintiaaneja", ketkä eivät haluaisikaan tehdä töitä ja joille köyhyys on oma valinta ja saattavat olla siihen jopa tyytyväisiä.
Kuitenkin meitä on paljon enemmän, ketkä tekisimme oikein mielellämme töitä, mikäli olisimme työkykyisiä. 

Loppusanoiksi haluan muistuttaa, että Suomi olisi parempi paikka  meille kaikille asua, jos täällä pidettäisiin parempaa huolta kaikkein heikoimmistakin ja oltaisiin vähemmän tuomitsevia ja ennakkoluuloisia toisiamme kohtaan. Köyhyyden vähentäminen lähtee siitä, että suostumme näkemään sen, että Suomessakin on köyhyyttä, mikä ei ole itseaiheutettua ja ettei etenkään paljon sairastelevien ihmisten toimeentulo ja huolenpito ole riittävän hyvällä tasolla edes Suomessa.  Jos ummistamme silmämme kanssaihmisten hädällä täällä Suomessa ja kiellämme sen vedoten siihen, että "afrikassa kuolee ihmisiä nälkään", mutta emme välitä silti niistäkään ihmisistä siellä, niin se on vain itsekästä oman syyllisyyden tunteen pakoilua. 

Tehdään yhdessä huomisesta parempi meille kaikille niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Se lähtee siitä, että asenteidemme täytyy muuttua. Pidetäänhän toisistamme huolta? 

Kiitos vielä kerran ihan älyttömästi teille kaikille, ketkä olette minua tai ketä tahansa läheistä köyhääntai jopa tuntemattomia ihmisiä auttaneet ja vieläpä vilpittömällä sydämellä, vailla tuomitsemista ja odottamatta kuitenkaan loputonta kiittelyä ja nöyristelyä! Toivon elämäänne kaikkea hyvää ja moninverroin takaisin sen, mitä olette meitä köyhiä auttaneet. Toivottavasti vielä joskus jälleen itsekin saan taloudellisia mahdollisuuksia kokea enemmän sellaistakin auttamisen ja antamisen iloa! 

Rakkaudella, Anne 




 


 

KIPUKROONIKKO KUMPPANIA ETSIMÄSSÄ

Tämä postaus ei ole todellakaan mikään seuranhakuilmoitus ja tulette sen huomaamaan, mitä pidemmälle luette (minun miesasiat ovat juuri niinkuin haluan niiden olevan).

Sen sijaan tämänkertainen postaukseni kertoo siitä, millaista on olla kipukroonikkona ja työkyvyttömänä "sinkkumarkkinoilla". Pohdin postauksessani  myös sitä, millainen olisi ihanteellinen kumppani kipukroonikolle.

"Kumppania etsimässä" valokuvan joutsenista on ottanut Anna-Leena Miettinen.

Kipukroonikon haasteet "sinkkumarkkinoilla" 

Olen ollut näiden yli kymmenen työkyvyttömyysvuosieni aikana jonkun kerran sinkkuna, tapaillut lyhyen aikaa joitakin miehiä sekä ollut myös muutamassa eri pituisessa parisuhteessa,  joten minulle on kertynyt varsin kattava kokemus tämänkertaisen postaukseni aiheesta. Lisäksi olen kuullut ja nähnyt paljon kaikenlaista näihin teemoihin liittyen tuttavapiirini kautta, koska minulla on paljon kipukroonikkoja ystävä- ja kaveripiirissäni. 

Täytyy todeta, että on hieman erilaista olla "sinkkumarkkinoilla"  kipukroonikkona ja työkyvyttömänä, kuin terveenä ja työkykyisenä (ihmiset olettavat minusta ensinäkemältä jälkimmäistä ellen satu olemaan liikenteessä pyörätuolillani tai äärimmäisen kivulias). 

Se miksi se on erilaista, johtuu mielestäni siitä, että terveyttä ja työkykyisyyttä pidetään alle 40-vuotiaan kohdalla lähtökohtaisesti itsestäänselvyytenä. Työkyvyttömyyttä sekä avuntarvetta arjessa pidetään sen sijaan erilaisuutena tai poikkeavuutena. Aivan niinkuin elämänkirjoon ei mahtuisi muka jo nuoresta iästä lähtien, niin terveys kuin sairaudet, onni tai onnettomuus, elämä ja kuolema. Koskaan emme voi tietää mitä huominen tuo tullessaan tai edes seuraava hetki! Näyttää kuitenkin siltä, että jotkut ihmiset kuvittelet  elävänsä jossain toisessa todellisuudessa,  kuin esim. minä ja moni ystäväni.  

Toinen syy kipukroonikon erilaiseen asemaan "sinkkumarkkinoilla"  tuntuu olevan nykyajan ihmisten pinnallisuus, ulkonäkökeskeisyys ja itsekkyys, mikä tuntuu pahentuneen minunkin elinaikanani. Siksi olenkin ollut huolissani nykynuorison (niin omien lasten, kuin yleisestikin) puolesta, millaisessa maailmassa he joutuvat kasvamaan ja kehittymään kohti aikuisuutta. 

Onneksi olen saanut opetettua omille lapsilleni minun arvomaailmastani tärkeitä asioita ja autettua heitä kasvattamaan terveellä tavalla hyvän itsetunnon, mutta kuitenkin toiset ihmiset huomioonottaen. 

Kipukroonikko kerää ympärilleen herkemmin "outoja tyyppejä" 

Kokemusteni mukaan niin livetapaamisissa,  kuin netissä seuranhakusivustoilla,  kipukroonikko ja työkyvytön kerää herkemmin ympärilleen epätasapainoisia ihmisiä, hyväksikäyttäjiä, "säälittelijöitä" sekä varattuja eli jo parisuhteessa olevia, joilla on mielessään vain salainen seksisuhde. 

Suurin osa jokseenkin tasapainoisen oloisista miehistä sen sijaan säikähtää sitä, kun kerron sairauksista, kivuista ja työkyvyttömyydestä. Tai jos eivät säikähdä heti, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun avaan heille asiaa enemmän.

Noiden lisäksi on onneksi myös poikkeuksia eli miehiä, jotka eivät anna kertomani asioiden estää tutustumista minuun persoonana ja joille kivut ja muut haasteeni ovat sivuseikka tai vain osa minua ja elämääni (kuten ne ovatkin).

Kipukroonikolla on kuitenkin sopivan kumppanin löytämisessä erityishaasteiden lisäksi vielä ne kaikki samat haasteet, kuin terveilläkin ihmisillä. Joten jäljelle jääneistä fiksunoloisista ja sopivista kumppaniehdokkaista vain murto-osa ovat kaikin puolin varteenotettavia. Yhteenvetona voisin todeta, että kipukroonikon kumppanin etsintä on hieman haasteellisempaa, kuin terveillä ihmisillä. Ei kuitenkaan sentään lähes mahdotonta, kuten jotkut terveet ihmiset selvästi tuntuvat luulevan asenteista ja kommenteistaan päätellen. 

Yleinen asenneilmapiiri nyky-yhteiskunnassmme

Olen huomannut myös yleisessä asenneilmapiirissä tiettyjä asioita, kun puheenaiheeksi tulee kipukroonikon kumppanin etsintä. Minulle on joitakin kertoja möläytetty, että "Niin, sinun pitäisi löytää joku pyörätuolissa oleva mies!" Olen miettinyt mielessäni, että miksi ihmeessä minun tulisi "keskittyä" vain pyörätuolia liikkumisen apuvälineenä käyttäviin miehiin? Jos jollakulla on silmälasit, niin pitäisiköhän hänenkin keskittyä löytämään kumppani  vain silmälaseja käyttävien joukosta! 

Vielä useammin minulle on sanottu, että "Parashan sen olisi olla joku toinen kipukroonikko tai työkyvytön". Äkkiseltään se voi terveestä ihmisestä tuntua fiksulta ajatukselta ja ehkä osasta kipukroonikoistakin, mutta minä en usko, että kaksi kipukroonikkoa samassa taloudessa olisi kaikille kipukroonikoille ideaalitilanne (ei ainakaan minun mielestäni houkutteleva ajatus). Itse koen tarvitseni vahvan miehen, joka jaksaa kannatella minua ainakin hetkellisesti ja auttaa minua elämään mahdollisimman tavallista elämää kivun sallimissa rajoissa. Haluan miehen, joka saa minut nauramaan ja jonka olkapäätä vasten on turvallista itkeä. Fysioterapeuttini sanoi viisaasti, että "Älä ota ketään perässävedettävää miestä, koska voimasi eivät riitä sellaiseen". Hän on kyllä täysin oikeassa!

Eräs tabu vielä nykypäivänkin yhteiskunnassamme tuntuu olevan liikkumisen apuvälineet! Olen huomannut sen yleisemminkin ihmisten asenteissa ja ennakkoluuloissa, mutta myös "sinkkumarkkinoilla". Ensinnäkin usein oletetaan automaattisesti, että jos ihmisellä on käytössään pyörätuoli, niin hän on täysin "jalaton", vaikka on olemassa paljon sairauksia, mitkä aiheuttavat osittaista tai ajottaista pyörätuolin käyttötarvetta. 

"Sinkkumarkkinoilla" puolestaan olen huomannut, että jotkut miehet pitävät pyörätuolia pelottavana tai jopa nolona asiana. Kerran olenlin perunut treffit erään miehen kanssa, koska hän toivoi etten ottaisi pyörätuolia mukaani. Häntä ihan selvästi nolotti ajatus ja hän murehti sitä, mitähän muut ihmiset mahtaisivat meistä ajatella. Minä sen sijaan mietin etten halua niin pinnallista ja huonolla itsetunnolla varustettua miestä treffiseurakseni. Hieman hullultahan hänen asennoitumisensa tuntui,  kun hän oli oikein klassisen komea ja lihaksikas mies, mutta nähtävästi silti melko huonolla itsetunnolla varustettu kaveri. 

Vielä tänäkin päivänä joidenkin ihmisten mielestä pyörätuoli on pelottava tai "nolo". Miten sinä suhtaudut ihmisiin, joilla on jokin liikkumisen apuväline?

Kipukroonikon ihannekumppani

Millainen olisi sitten ihanteellinen kumppani kipukroonikolle? Sehän tietenkin riippuu siitä keneltä asiaa kysytään ja mitä asioita kukin painottaa ihannekumppanissa. Joidenkin kipukroonikoiden mielestä on tärkeää, että kumppani voi toimia oman kokemuksen kautta vertaistukena eli toisinsanoen, että kumppani itsekin olisi kipukroonikko. 

Minun mielestäni puolestaan riittää, jos kumppani haluaa yrittää ymmärtää kipukroonikon maailmaa sekä pystyy olemaan tukena. Pidän tärkeänä sitä, että kumppanisi sallii sinun itkeä, kun itkettää, mutta osaa myös tukea matkalla takaisin iloon ja saa sinut hymyilemään tai jopa nauraa hekottamaan vaikeidenkin aikojen keskellä edes silloin tällöin. 

Kaksi kipukroonikkoa ja arjen apujen tarvitsijaa samassa taloudessa ei ole mielestäni ideaalitilanne. Minä ainakin olen valmis etsimään vertaistukea esim. ystäviltä, mutta koen rikkautena, että kaikki ystävyyssuhteenikaan ei perustu pelkästään  siihen. Haluan itsekin pysyä kiinni ns. normaalielämässä ja kuulla mitä itsekunkin elämään kuuluu, vaikka se olisi hyvinkin erilaista, kuin maailma, missä minä elän. Minun ystävä- ja kaveripiiriin onkin kuulunut aina hyvin erilaisia ihmisiä. 


Vinkkini kumppanin etsintään kipukroonikolle

1. Opi ensin olemaan yksin ja rakastamaan itseäsi. Muutoin saatat tyytyä ihmiseen, joka ei kohtele sinua hyvin eikä ole arvoisesi! 

2. Vahvista itsetuntoasi ja usko mahdollisuuksiisi löytää sopiva kumppani.

3. Älä rajoita itse mahdollisuuksiasi asettamalla liikaa ennakkokäsityksiä siitä, millaiset ihmiset voisivat sinusta kiinnostua kivuistasi ja mahdollisesta työvyttömyydestä huolimatta! 

4. Koska kipukroonikon elinpiiri on usein hyvin rajoittunutta, niin kokeile rohkeasti myös netin erilaisia seuranhakusivustoja tai some-kanavia! Nykyään yhä useammat terveetkin ihmiset etsivät kumppania sitä kautta tanssipaikkojen sijaan (muista kuitenkin olla varovainen ellet tunne vielä kunnolla nettimaailman ja some-kanavien varjopuolia!) 

5. Älä tyydy "hyypiöihin". 

6. Kuuntele "hälytyskellojesi" ääntä, koska useimmiten ne ovat oikeassa. 

7. Etsi tarvitsemasi arjen avut ja vertaistuki ensisijaisesti muualta, kuin kumppaniehdokkaalta, jotta et uuvuta toista ihmistä jo tutustumisvaiheessa ja turvaudu liian herkästi vääränlaisiin ihmisiin avuntarpeesi vuoksi. 

8. Älä ole ns. "ostettavissa" erilaisin lahjoin ja avuntarjoamisten kera! 

9.  Älä kiirehdi, mutta tee oma osuutesi, koska "se oikea" ei todennäköisesti tiedä vielä osoitettasi! Ole siis avoin, sosiaalinen ja positiivinen kohtaamiesi ihmisten seurassa. 
Jos pääset liikkumaan, niin käy paikoissa, missä viihdyt ja voit tavata kumppaniehdokkaita (minä törmäsin exääni markkinoilla, kun istuin pyörätuolissa erään kojun edessä kahvia juomassa ja avasin suuni rohkeasti!) 
Kokeile netin seuranhakusivustoja, varsinkin jos joudut kipujen takia viettämään paljon aikaa kotona. 

10. Arvosta itseäsi ja vaadi kumppaniehdokkaalta arvostamistasi sellaisena,  kuin olet. Vaikka et ole enää ehkä työkykyinen ja tarvitset paljon muiden apua arjessa sekä mahdollisesti liikkumisen apuvälineitä, niin et ole yhtään sen huonompi tai arvottomampi, kuin terveetkään ihmiset! 

Lopuksi haluan sanoa, että toivon aktiivista keskustelua aiheen ympärillä,  niin tämän postauksen kommenttiosiossa (missä voit kirjoittaa myös anonyymisti), kuin blogini nimellä kulkevissa some-kanavissa Facebookissa ja Instagramissa. Painikkeet ja linkit some-kanaviin löytyy blogini oikeasta yläkulmasta. 

Mitä ajatuksia siis postaukseni herätti? Haluaisitko jakaa meille kokemuksiasi tai vinkkisi kumppanin löytämiseen? 

Rakkaudella, Anne