Elämäni mahtavin ja voimaannuttavin asia on ollut äitiys ja juuri nämä kaksi maailman ihaninta lastani! Toisaalta taas siihen on sisältynyt myös paljon vaikeitakin asioita ja tunteita johtuen olosuhteista.
Olen joutunut käymään läpi mm. vaikean avioeron ja ydinperhe-unelman rikkoontumisen. Sen lisäksi olen sairastunut ensin kroonisiin ja invalidisoiviinkin lantionalueen kipuihin synnytysten jälkeen ja myöhemmin saanut vakavan aivoverenvuodon, mitkä ovat tuoneet omat haasteensa äitiyteen. Kipujen kroonistumisen ja pahentumisen myötä jouduin myöhemmin myös etä-äidiksi.
Voitte vain kuvitella ettei ole ollut aina helppoa, vaikka nyt onkin seesteisempi vaihe. Voin katsoa teini-ikäisiä poikiani ylpeydellä ja onnellisena, kuinka hienoja nuoria miehiä heistä onkaan kasvamassa!
Ensin olin lähivanhempi
Avioeron jälkeen olin ensin lähivanhempi. Muutin pois lasteni kanssa yhteisestä rakentamastamme omakotitalosta vuokralle kaupungin omistamaan luhtitalokaksioon. Hoidimme lapsia vuorotellen lasten isän työvuorojen mukaisesti.
Opiskelin samaan aikaan lähihoitajaksi, koska neljän vuoden koti-äitiys oli valinta, mikä viivästytti ammattiin valmistumistani. Sitä en kuitenkaan kadu päivääkään, vaan olen ylpeä itsestäni, että todella nuorena äitinä pidin asiassa "pääni" monien ihmisten ja yhteiskunnan painostuksesta huolimatta ja jäin kotiäidiksi niin pitkäksi aikaa, kuin se tuntui parhaalta ratkaisulta perheellemme.
 |
| Joonatan askarteli minulle ala-asteikäisenä legoista hienon taulun, missä luki "olet rakas". |
Mitkä asiat johtivat etä-äitiyteen ja muuttooni toiselle paikkakunnalle?
Etä-äitiyteeni ja muuttooni 170 kilometrin päähän pojistani vaikuttivat useampi asia ja tekijä. Suurimpana niistä oli kuitenkin ehdottomasti se, että vuosien saatossa krooniset lantionalueen kivut vain pahenivat, toimintakykyni heikkeni ja avuntarpeeni arjessa kasvoi. En kokenut voivani huolehtia enää poikien arjesta riittävän hyvin. En edes siitä huolimatta, että melkoisen "taistelun" jälkeen, sain vihdoin yhteiskunnalta arkeeni jonkinlaista apua.
Elin hyvin pitkään äärirajoilla ja sen takia minulle puhkesi kipujen lisäksi vaikea toistuva masennus. Se johti pahimmillaan siihen, että jouduin mennä "lataamaan akkuja" psykiatriselle osastolle joitakin kertoja. Kävin myös vuosia terapiassa ja minulle kokeiltiin monia eri masennus-ja mielialalääkkeitä tuloksettomina tai muutoin epäsopivina.
Olin myös huolissani lähestyvän teini-iän kynnyksellä, kuinka selviäisin niistä haasteista huonossa kunnossa. Murehdin myös, että pojat eivät voisi viettää tavallista nuoruutta, jos he koko ajan näkisivät minut huonossa kunnossa ja kantaisivat minusta mahdollisesti liikaa huolta. Halusin heidän saavan elää mahdollisimman tavallista nuoren elämää ja keskittyä kouluun sekä omiin juttuihinsa. Koin, että isänsä luona se olisi paremmin turvattu, mikäli he asuisivat siellä jatkossa pääsääntöisesti. Toivoin heidän myös saavan aikuistumisen kynnyksellä aiempaa enemmän "isällistä" huomiota ja läsnäoloa.
Sairaanhoitoni tilanne Kuopiossa oli myös yksi syy muuttooni. Minulla on nimittäin ollut alusta asti suuria vaikeuksia saada tutkimuksia ja hoitoa Pohjois-savon erikoissairaanhoidossa. Olen kokenut ettei minun kipujani ole otettu varsinkaan ensimmäisinä vuosina tarpeeksi todesta eikä tilanttettani otettu vakavasti. Usein on tuntunut, että kertomani asiat on ohitettu ja lisäksi on saatettu jättää oleellisiakin asioita kirjaamatta yms.
Mikä pahinta, niin minun kohdallani ja hankalan tilanteeni edessä luovutettiin mielestäni aivan liian aikaisin! Olin kuitenkin vasta nuori muutoin perusterve nainen, jolla olisi ollut vielä pitkä työura edessään, mikäli työkykyni olisi säilynyt.
Kun kohdallani sairaanhoidossa muut ovet olivat jo sulkeutuneet ja jäljellä oli kipupoliklinikka ja psykiatrian puolen hoito, niin koin etten saa mielenrauhaa ennenkuin loputkin kivunhoidon keinot ovat kohdallani kokeiltu. Kuopiossa, kun se asia ei edennyt enää minnekään. Halusin siksi kokeilla olisiko muualla mitään jäljellä olevia keinoja ja tahtotilaa kivunhoitooni ja sitä myöten apua toimintakykyyni. Toki myös haaveilin, että minulle tehtäisiin vielä kokonaistilanteenkartoitus, missä katsottaisiin, olisiko syytä vielä tehdä joitain tutkimuksia tai kokeilla erilaisia hoitoja.
Kaiken tämän kokemani jälkeen päädyinkin vaihtamaan sairaanhoitopiiriä ja paikkakuntaa siinä vaiheessa, kun päätös poikien muutosta isänsä luokse oli tehty. Ratkaisu osottautuikin hoitoni kannalta myöhemmin hyväksi (tosin en silloin sitä voinut varmuudella etukäteen tietää).
Elämäni vaikein päätös: Etä-äitiys
Minun on oltava rehellinen ja sanottava, että etä-äitiys ja silloinen muutto 170 kilometrin päähän pojistani, oli luultavasti elämäni vaikein päätös. Jo pelkästään asian prosessoiminen ja vaihtoehtojen pyörittäminen mielessä oli todella rankkaa. Lopullinen päätös pidemmän ajan pohdinnan jälkeen oli monien asioiden summa.
Päätös tietenkin oli minun ja poikien isän yhteinen. Annoimme poikienkin osallistua ja kertoa mielipiteensä kysymyksen äärellä, mutta heidän silloisen ikänsä huomioonottaen. Pojat olivat päätöksentekohetkellä 12-14-vuotiaita. En myöskään kertonut heille liikaa yksityiskohtia tilanteesta, mutta kuitenkin tarpeelliset pääasiat. Muutoin lapset saattavat alkaa keksimään syitä elämänmuutoksiin esim.itsestään. Pojat eivät täysin vastustaneet isänsä luokse muuttoa, koska he jotenkin pystyivät ymmärtämään tilanteen ja olivat alkaneet olla enemmän huolissaan voinnistani.
Sanoimme pojille kuitenkin myös sen, että me heidän vanhempinaan joudumme tekemään lopullisen päätöksen. Kerroimme myös, että mihin tahansa päädyimmekään, niin teimme sen heidän parasta ajatellen pidemmällä tähtäimellä, mutta myös minun yhä huononevaa vointiani ja sitä myöten etenkin heidän tulevaisuuttaan ajatellen.
Pojat ottivat lopullisen päätöksen ihan hyvin, vaikka tunnekuohuiltakaan ei myöhemmin myöskään säästytty- ja hyvä niin, koska tunteet täytyy saada näyttää ja pitää voida luottaa siihen, että äiti jaksaa ja kestää lapsen ja nuoren pahan olon ja auttaa häntä pääsemään siitä lopulta yli.
Itsellänikin muutokset ottivat niin koville, että kun viimeinen muuttokuorma toiselle paikkakunnalle oli pakattu ja lähdin matkaan, muistan ikuisesti kuinka puhkesin täyteen huutoitkuun jo ensimmäisellä moottoritien pätkällä. Sen verran koville ajatuskin etä-äitiydestä 170 kilometrin päässä pojista otti!
Joidenkin ihmisten ikävät kommentit!
Kaikkein läheisimmät ihmiset ymmärsivät päätökseni ja tukivat minua prosessissa sekä päätöksen jälkeen. He uskoivat, että me vanhempina tiesimme, mikä olisi pojillemme parhaaksi siinä tilanteessa. He olivat olleet myös jo pitkään huolissaan yhä huononevasta fyysisestä voinnistani ja välillä pahastakin masennuksestani sen myötä.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet asiasta samaa mieltä. Tosin he olivat sellaisia ihmisiä, joilla oli joko puolueellinen näkemys asiasta tai eivät minua juurikaan tunteneet. He olivat myös ihmisiä, jotka eivät käsittäneet ja halunneetkaan ymmärtää, millaista on elää 24/7 kovien kipujen kanssa ja masentuneena yhteiskunnan apujen armoilla yrittäen samalla huolehtia lapsistaan. Vähävaraisuuteni työkyvyttömyyden myötä ei auttanut lainkaan asiaa!
Eräs nainen oli sitä mieltä, että "äiti on aina paras huoltaja lapsille koko heidän elämänsä ajan ja isistä ei ole huolehtimaan lapsista, koska äiti on aina äiti eikä sitä voi korvata mikään." Kuka niin on sanonut ettei isät voisi yhtä hyvin huolehtia lapsistaan? Etenkin, kun he ovat 12-ja 14-vuotiaita poikia eivätkä imeväisikäisiä äidinmaidosta riippuvaisia vauvoja!
Sain kuulla myös olevani itsekäs ihminen ja epäonnistunut äiti. Eräskin ihminen sanoi minulle, että hän ei koskaan tekisi omille lapsilleen tuolla tavoin ja hylkäisi heitä! Aivan kuin olisin todellakin ollut häipymässä kokonaan lasteni elämästä (mitä en todellakaan koskaan tekisi!). Kommentti oli pöyristyttävä ja hänen omia kuvitelmia tilanteesta tai sitten hänen tarkoituksenaan oli vain yrittää satuttaa minua.
 |
| Etä-äiti - huono äiti? |
Ja kyllä tuollaisten kommenttien kuuleminen sattui silloin, kun oma sydän oli vereslihalla ja oli tehnyt elämänsä vaikeimman päätöksen rakkaudesta lapsiinsa ja heidän parastaan ajatellen. Voin käsi sydämelläni vannoa, että en tehnyt ratkaisua itsekkäistä syistä! Nimenomaan olin siinä epäitsekäs, että en väkisin yrittänyt pitää poikia luonani asumassa, vaikka vointini ja olosuhteiden takia koin olleeni jo pitkään äärirajoilla ja ajottain riittämätön äiti vähäisineen tukiverkostoineen. Toisekseen teimme päätöksen yhdessä poikien isän kanssa pohtiessamme ratkaisua vaikeaan tilanteeseen. En siis vain "tyrkännyt poikia" heidän isänsä luokse asumaan. Miksi siis vain minua syyllistettiin tilanteessa?
Onneksi lapseni eivät ole kokeneet, että olisin heidät "hylännyt". He ovat ymmärtäneet alusta lähtien hyvin ettei ratkaisu ollut minulle helppo ja, että tein sen heidän parastaan ajatellen. He ovat myöhemmin olleet tyytyväisiä ratkaisuun, vaikka parin ensimmäisen vuoden aikana ikävöivät minua aina välillä enemmän tai vähemmän. Niinkuin he ikävöivät pienempänä välillä isäänsäkin.
Miten kaikki sujui/meni?
Raastavan kovalta ikävältä, surulta, itkulta ja huolestumiseltakaan ei ole voinut välttyä (varsinkaan silloin, kun asia oli tuore ja välimatkaa poikien kanssa oli 170 kilometriä).
Joka ikinen kerta ensimmäiset puoli vuotta itkin poikien lähdettyä takaisin isänsä luokse yhteisen viikonlopun jälkeen. Vaikkakin kivuissa kovan tsemppaamisen takia, elimistöni oli aivan puhki ja tarvitsin unta ja lepoa käytännössä pari seuraavaa vuorokautta. Niin ihanaa, kuin olikin viettää aikaa yhdessä poikien kanssa! Se vain on näitä kipukroonikon ongelmia, että kaikesta kivasta ja tsemppaamisesta joutuu myöhemmin "maksaa" kovempina kipuina ja väsymyksenä.
Mutta pikkuhiljaa tuskastuttava ikävä helpotti ja muutti muotoaan siten, että olikin vain enemmän hyvä ja kiitollinen mieli yhteisen "laatuajan" jälkeen. Ikävöiminen ei aiheuttanut enää rajuja itkukohtauksia, vaikka edelleen oli aina haikea olo jonkin aikaa poikien lähdettyä isänsä luokse.
Varsinainen muutos sujui kuitenkin kohtuullisen hyvin. Pojat jaksoivat hienosti käydä minua tapaamassa säännöllisesti joka toinen viikonloppu, loma-aikoina ja juhlapyhinä. He pitivät kovasti uudesta kodistamme vanhassa isossa rintamamiestalossa, koska siellä heillä oli ensimmäistä kertaa äidin luona omat huoneet ja ulkona kaikki mahdollisuudet harrastaa. Hommasimme mm. ensimmäisenä pihaan trampoliinin, mistä he olivat haaveilleet jo vuosia.
Mitkä asiat ovat auttaneet kestämään tilanteen?
Lohduttauduin sillä ajatuksella, että olinhan sentään saanut olla lähivanhempi poikien ollessa pienempiä ja tarvitessaan vielä varsinaista hoivaa ja huolenpitoa. Mietin myös sitä, että vaikka olisin saanut säilyttää terveyteni, niin murrosikään tultaessa pojat olisivat saattaneet haluta muuttaa isänsä luokse, missä oli heille tarjota esimerkiksi aivan toisenlaiset taloudelliset puitteet omine huoneineen ja monipuolisine harrastusmahdollisuuksineen.Tai he olisivat tarvinneet murrosiän myrskyissä yhä enemmän isällistä ohjausta ja isän läsnäoloa ja olisimme siksi päätyneet heidän muuttoon isänsä luokse siinä vaiheessa.
Se tosiasia minun oli myös hyväksyttävä, että eroperheissä on aina jomman kumman oltava virallisesti etävanhempi (myös niissä tapauksissa, missä lapset ovat puolet ajasta molempien vanhempiensa luona).
Etä-äitiyden hyvien puolien miettiminen myös auttoi. Koska kipusairaana ihmisenä voimani eivät menneet poikien arjesta huolehtimiseen, sain ladattua akkuja yhteisiä viikonloppuja ja lomia varten, jolloin vietimme kokemukseni mukaan aina "laatuaikaa" ollen intensiivisesti yhdessä.
Teimme yhdessä toki myös arkisia asioita, kuten laitoimme ruokaa ja pesimme pyykkiä, mutta myös kävimme ulkona, mummolassa, laskettelemassa jne. Minulla oli turvaverkkojen takia ihan eri tavalla mahdollisuuksia ja voimia tehdä yhdessä kodin ulkopuolisia asioita pitkästä aikaa. Se oli ihanaa!
Kotona puolestaan pelasimme paljon lautapelejä, katsoimme yhdessä leffoja tai vain keskustelimme henkeviä unohtamatta myöskään ihanaa huumoria, mitä meillä on keskenämme. Näin se on jatkunut edelleenkin, mutta kodin ulkopuoliset asiat olen joutunut jättämään vointini ja turvaverkon vähyyden takia vähemmälle Kuopioon muuton jälkeen.
Nyt, kun katson taaksepäin...
Voin näin jälkikäteen edelleen todeta poikien muuton isänsä luokse olleen siinä elämäntilanteessa ainoa oikea ratkaisu meidän perheelle. Se, että vaikeiden kroonisten kipujen ja toistuvan masennuksen päälle sairastuin vakavaan aivoverenvuotoon, vielä vahvisti entisestään ajatustani.
Oli nimittäin siinä kohtaa suuri onni, että pojat asuivat jo isänsä luona eikä heidän koko arki muuttunut kertaheitolla äitinsä uuden vakavan sairauden edessä. Siinä oli ihan riittävästi kestämistä, kun he joutuivat alussa pelkäämään selviytyykö äiti edes ja onko hän enää koskaan entisensä. Kohtaukseni näkeminen vaikutti vanhimpaan poikaani pitkäksi aikaa ja jollain tasolla tuntuu vaikuttavan häneen edelleen.
Muuton myötä sain myös jonkinlaisen "rauhan" kivunhoitoni suhteen, kun kaikki loputkin kivunhoitokeinot kokeiltiin Keski-Suomen kipupoliklinikalla. Vaikka olihan se suuri pettymys ensin, että silloista parempaan kuntoon en pääsisi. Mutta, kun sain rauhassa käsitellä asiaa, niin päätin etten anna masennukselle valtaa, vaan hyväksyn silloisen kiputilanteeni ja vointini yrittäen kuntoutuksella pysyä edes siinä kunnossa ettei se jatkaisi huononemistaan vuosien saatossa.
Aloin myös toteuttaa niitä haaveita, mitä jäljellä olevalla toimintakykyvylläni olisi toteutettavissa. Niimpä otimme silloisen miesystäväni kanssa Nemi-koiran perheeseemme ja se on yksi elämäni parhaimmista päätöksistä ja on antanut hirmuisesti minulle voimia ja elämäniloa lasteni lisäksi. Myös tämän blogin aloittaminen oli yksi haaveistani, minkä toteutin.
Kaikkien em. takia toistuva vakava masennukseni alkoi myös paranemaan. Toki siihen vaikutti myös se, että en enää kokenut olevani jatkuvasti äärirajoilla omassa arjessani ja minulla oli ympärilläni hyvät tukijoukot. Sain viettää arvokasta laatuaikaa lapsuuden perheeni kanssa ja sieltä paljon tukea ja apua niin omaan arkeeni, kuin poikien tapaamisiin. Olin muuttanut jo 16-vuotiaana pois kotoa pidemmän matkan päähän, joten olin jäänyt paljosta paitsi. Onneksi sain siitä "siivun" takaisin Keski-Suomessa asuessani.
Koen myös pojille olleen tärkeää saada viettää aikaa paljon aiempaa enemmän minun puolen sukulaistensa kanssa. Kaikki me olimme innoissamme yhteisestä ajasta ja järjestimme "pirskeitä" niiden monien menetettyjen edestäkin!
Nyt on kaikki hyvin...
Aivoverenvuodon jälkeen syksyllä 2017, muutin takaisin Kuopioon lähemmäs poikia. Alussa asuin neljän kilometrin päässä heistä, mutta kun ero tuli pitkästä parisuhteesta, niin budjetilleni, toimintakyvylleni ja koiraani ajatellen sopiva asunto löytyi Kuopion ulkopuolelta 30 kilometrin päässä pojista. Siksi pojat käyvät luonani taas enimmäkseen viikonloppuisin ja lomilla ellen itse pääse tapaamaan heitä Kuopiossa väliajoilla, mihin kyllä olen pyrkinyt kaikin keinoin vointini ja budjettini niin salliessa.
 |
| Shoppailureissu poikien kanssa muutettuani takaisin Kuopioon vajaa pari vuotta sitten. |
Pojilla on nyt asiat hyvin ja olen heistä todella ylpeä. Kasimir valmistui ennätysajassa rakennusalalta, jonka kävi oppisopimuksella. Nyt hän pohtii, mitä tekisi jatkossa ja hänellä on aika isojakin visioita ja haaveita.
Joonatan haki juuri yhteishaussa lukion IB-linjalle ja sen lisäksi lukion tavallisille linjoille parissa eri lukiossa. Hänellä on haaveita opiskella jokin yliopistotason tutkinto ja edellytyksiäkin siihen kyllä todellakin löytyy.
Koen, että minulla on hyvät, lämpöiset ja avoimet välit poikieni kanssa. Voimme puhua melkein mistä vain. Käymme paljon keskusteluja kaikesta heidän elämäänsä liittyvästä sekä heidän mietteistään ja ajatuksistaan. Puhumme myös yhteiskunnallisista ja globaaleista asioista, politiikasta, maailmankatsomuksista, ihmissuhteista jne. Pidän todella meidän keskusteluistamme!
Rakastan tätäkin vaihetta, kun pojat ovat nuoria, heillä on mielipide joka asiaan, nuorempi kiukuttelee välillä minulle ja ajattelee minun olevan melkoinen "kalkkis" (vanhempi on jo päässyt jokseenkin sen vaiheen yli) sekä sitä, kun "väännämme kättä" eri asioista ja heitämme hauskaa sisäpiirihuumoria.
Tottakai tähän vaiheeseen on sisältynyt myös huolta ja murhetta välillä (kenelläpä ei nykymaailmassa olisi huolta oman nuoren puolesta) ja tietynlaista haikeutta poikien itsenäistymisestä, mutta samaan aikaan olen heistä todella ylpeä ja haluan kannustaa löytämään "oman juttunsa ja paikkansa" maailmassa.
Etä-äiti, älä jää yksin
En muista tarkalleen, kuinka löysin tieni etä-äiti -blogiin, mutta luultavasti etsiessäni googlen kautta vertaistukea etä-äityteeni. Vertaistukea, samaistumispintaa ja tietoa sieltä löysinkin vaikeassa ja uudessa tilanteessa.
Huomasin etten olekaan yksin tuntemusteni kanssa eikä joidenkin ihmisten ilkeät kommentit johdu pelkästään minusta, vaan sitä, että etä-äitiys on vielä tänäkin päivänä tabu Suomessa. Etä-isät ovat jo jonkinlainen normi, mutta syyllistävä sormi osoitetaan herkästi etä-äidin suuntaan.
Tässä teille Etä-äiti- blogin kuvaus (suora lainaus):
" Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?
Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe- elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämän tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni."
Tästä linkistä pääset tutustumaan Etä-äiti -blogi
Rakkaudella, Anne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti