keskiviikko 16. tammikuuta 2019

MUUTON MYÖTÄ UUSIA TUULIA TÄMÄN KIPUKROONIKON ELÄMÄSSÄ!

*MY DAY 16.1.2019

Tämä on toinen "My day"-tyyppinen postaukseni ja tällä kertaa kerron viime aikojen kuulumisistani, kuten muutostani vammaisena ja sairaana toiseen kuntaan yksin asumaan. Kerron, mitä kaikkea se on vaatinut sekä, kuinka olen pärjännyt ja viihtynyt uudessa kodissa ja arjessa.

Käsittelen myös sitä, miltä on tuntunut asua pitkästä aikaa yksin (tai siis kaksin Nemi-koiran kanssa) ilman lapsiani tai kumppania. Koska olen nuorempana ollut läheisriippuvainen, jonka on ollut hyvin vaikeaa olla ja asua yksin.

Olen viimeksi asunut ja elänyt kokonaan yksin nuoruudessani. Yksin asumisesta tekee erilaista se, että olen nykyään monisairas ja lain silmissä "vaikeasti vammainen" (vaikka en itse aina itseäni sellaiseksi mielläkään) ja tarvitsen vammaispalveluja sekä mahdollisuuksien mukaan muiden apua arjessa selviytyäkseni.

Asunnon etsintää sairaana ja vammaisena pienellä budjetilla

Eron jälkeen Teron kanssa, selvittelin olisiko minulla mitään mahdollisuuksia jäädä silloiseen mieluisaan asuntoon asumaan. Se oli kuitenkin budjetilleni aivan liian kallis. Lisäksi se oli melkein 200 euroa yli Kelan hyväksymien enimmäisasumismenojen.

Toisaalta silloisessa asunnossa olisi ollut isona miinuspuolena kuitenkin se, että siinä ei ollut omaa pihaa ja lähin "koiran pissatuspaikka" oli noin 200 metrin päässä. Vointini ei olisi kestänyt rampata sellaista väliä monta kertaa päivässä, vaikka olisinkin istunut välillä pyörätuoliin kipuja tasaamaan. 

Näytti kuitenkin pitkään siltä, että sama ongelma olisi todennäköisesti edessä suurimmassa osassa muistakin asuntovaihtoehdoista. Pienellä budjetillani on nimittäin hyvin vaikea löytää sellaista asuntoa Kuopiosta tai sen lähettyviltä, missä olisi oma piha tai edes metsikköä aivan ulko-oven vieressä.

Tottakai poikien ja Nemin tarpeet, heikohko budjettini, sairaudet ja nykyään jo useamman apuvälineen tarpeeni määrittelivät myös hyvin pitkälti, minne ja millaiseen asuntoon sekä ympäristöön voisin muuttaa. Halusin kuitenkin jäljelle jäävistä vaihtoehdoista miettiä huolellisesti, mitä minä itse pidemmällä tähtäimellä asuinympäristöltäni haluaisin.

Olen nimittäin joutunut muuttamaan elämässäni aivan liian monta kertaa ja etenkin viime vuosina, joten vointini ja budjettini ei enää kestäisi moista muuttorumbaa! Halusin tällä kertaa löytää pidemmän ajan kodin useammaksi vuodeksi (toivottavasti) ja edes jokseenkin mieluisan sellaisen.

Seurasin asuntotarjontaa useamman kuukauden ajan monen "eri kanavan" kautta ja minulla oli myös asuntohakemus vetämässä Kuopion kaupungin asuntoihin sekä pariin muuhun paikkaan. Ynnäilin mielessäni ja ihan konkreettisesti paperillekin eri vaihtoehtojen "plussia ja miinuksia".

Sen tiesin lopulta melko varmaksi, että en haluaisi ison lähiön isoon hissilliseen kerrostaloyksiöön asumaan (mikä tosin näytti pitkän aikaa ainoalle vaihtoehdolle). Siksi jouduin "valmistautumaan henkisesti" varmuuden vuoksi siihenkin ei-mieluisaan vaihtoehtoon.



Uuden kotini takapihalta näkyy aivan ihana järvimaisema!

"Vuokralle tarjotaan paritalokaksio järven rannalta"

Mutta sitten eräänä päivänä vastaani tuli netissä ilmoitus, mikä pisti välittömästi silmiini otsikollaan: "paritalokaksio järven rannalla". Avasin ilmoituksen heti ja aloin tutkimaan asiaa tarkemmin.

Arvasin, että se olisi todennäköisesti jossain syrjemmässä. Niin asunto sijaitsikin kauempana, toisen paikkakunnan puolella noin 30 kilometrin päässä silloisesta asunnostani. 

Kokemuksesta tiesin, mikä rumba ja "paperisota" olisi edessä, mikäli muuttaisin terveydentilani huomioonottaen toiseen kuntaan asumaan. Joten mietin jaksaisinko käydä sitä taas läpi ja olisiko se kaiken vaivan arvoista.

Muina miinuspuolina oli sen sijainti lentokentän läheisyydessä meluhaittoineen, asunnon vanha ikä, huonot äänieristeet sisätiloissa ja etäisyys lähimpiin palveluihin.

Kaikista eniten mietitytti kuitenkin asunnon etäinen sijainti, koska pojat eivät voisi niin helposti "piipahtaa käymässä luonani päiväseltään". Tarvitsisin myös Teron apua Nemin lenkityksessä lähes päivittäin, joten alkaisiko hän ajella moista matkaa bensakuluineen ja matkaan kuluvine aikoineen?

Päätin kuitenkin neuvotella heidän kanssaan asiasta, koska olin asunnosta todella kiinnostunut pohdinnan jälkeen. Asunnon ja sen ympäristön positiiviset puolet nimittäin voittivat reilusti sen huonot puolet ajatuksissani! Kun he kaikki "näyttivät minulle vihreää valoa", päätin ottaa yhteyttä vuokranantajaan.

Sovimme hänen kanssaan asunnonnäytöstä parin päivän päähän. Siellä minulle tuli positiivisena yllätyksenä, että asunto olikin lämmin iästään huolimatta. Se oli myös melko pitkälti pintaremontoitu ja valoisa, vaikka ikkunat olivatkin pienehköt.

Olikin nopeasti selvää, että halusin muuttaa asuntoon ja suureksi onnekseni minut valittiin siihen asukkaaksi! Vuokrasopimuksen kirjoitettuani alkoikin sitten hyvin rankka jakso elämässäni, mikä on jatkunut aina tänne saakka. Vasta nyt on alkanut pikkuhiljaa helpottaa ja hommat on suurinpiirtein hoidettu muuton suhteen. Tosin makuuhuoneeni on vielä täynnä muuttolaatikoita...

Muutto toiseen kuntaan vammaispalvelun asiakkaana 

Muuttaminen on aina rankkaa, mutta sairaana, vammaisena ja vähävaraisena se on sitä vielä "potenssiin 10" ! Niinsanottujen "paperitöiden" määrä on aivan älytön varsinaisen tavaroiden pakkaamisen, kantamisen ja purkamisen lisäksi. 

Minun täytyi hakea kaikki vammaispalvelut uudestaan, koska jokainen kunta tekee omille kuntalaisilleen omat päätöksensä niiden suhteen. Käytännössä se tarkoitti sitä, että minun täytyi hommata alle 3 kuukautta vanha lääkärinlausunto vammaispalveluiden tarpeesta, tulostaa ja täyttää hakemus ja toimittaa se sosiaalitoimen vammaispalveluiden palveluohjaajalle. Sitten minun täytyi sopia kotikäynti sosiaalityöntekijän kanssa, missä teimme palvelusopimuksen. 

Anoin ja sainkin vammaispalvelujen kautta arjen- ja vapaa-ajan avustajaa sekä kuljetuspalveluita eli samoja, mitä olen tarvinnut jo joitakin vuosia arjessa selviytyäkseni. Kartoitimme myös apuvälineiden tarpeeni ja totesimme minun tarvitsevan yksilöllisemmän pyörätuolin sekä uusina apuvälineinä suihkutuolin pesuhuoneeseen ja työtuolin keittiöön ruuanlaiton avuksi. Niihin liittyi omat sovitus-ja arviokäynnit ja nyt odottelen ilmoitusta siitä, milloin saan ne kotiini. Siihen asti minulla on käytössä entinen pyörätuoli Kuopiosta.

Noiden lisäksi minun täytyi anoa Kelalta asumistukea ja tällä kertaa myös toimeentulotukioikeus täyttyi joulukuulle isojen sairauskulujen vuoksi. Tuollaisten asioiden hoitaminen on minulle äärimmäisen rankkaa kipujen sekä aivoverenvuodon jättämien haasteiden vuoksi, koska se vaatii niin paljon keskittymistä ja tarkkuutta. Saan sellaisen rasituksen aikana ja jälkeen pahoja fatiikki- eli väsymysoireita.

Muutosta toisen kunnan puolelle, minulle aiheutui myös pitkähkö tauko vammaispalveluihin. Entisten avustajien työsopimukset katkesivat asuinkuntani vaihdon myötä ja uusi päätös avustajan saamiseksi tuli vasta ennen joulua.  Kuljetuspalveluiden päätös tuli nopeahkosti, mutta taksikortti vasta joulun jälkeen.

Olen ollut siis joulukuun ajan ystävieni avun varassa, jotta asumiseni uudessa kodissa on mahdollistunut. Sen lisäksi tarvitsin heiltä paljon apua muutossa. Ilman ihanien ihmisten apua muutto ei olisi todellakaan onnistunut, joten iso kiitos vielä heille!

Koska avuntarpeeni on ollut niin suurta vammaispalvelun apujen tauon vuoksi ja olen yrittänyt "vaivata ihmisiä niin vähän, kuin mahdollista", niin kroppani on joutunut todella koville. Välillä olo on ollut "kuin hakattu" ja olen ajatellut etten selviä enää päivääkään! Aina sitä kuitenkin on jotenkin jaksanut taas hetken eteenpäin.

Minulla oli myös välillä jopa uusia masennusoireita, mutta kuten arvelinkin, se johtui onneksi vain siitä, että kroppani joutui taas kovin äärirajoille ja minulla oli mielen päällä yhtä aikaa niin paljon muistettavia ja hoidettavia asioita.

Olen vihdoin löytänyt fyysisen kotini!

Minua on auttanut jaksamaan kaiken keskellä tämä uusi aivan ihana kotini luonnonkauniissa ympäristössä. Se tuntui heti omalta kodilta ensimmäisestä yöstä lähtien. Kun katson ulos ikkunasta, sieltä avautuu ihana järvimaisema. Se on jo nyt niin kaunis, saati sitten keväällä! Luontoa on lentokenttää lukuunottamatta joka puolella.

Naapurustossa on asiallista ja mukavaa porukkaa, joista osa on tarjonnut minulle apuaankin. Pihapiiriimme kuuluu yhteinen rantasauna, uimaranta, veneranta sekä grillauspaikka. Saunaan saa oman vuoron kerran viikossa yhteisten  "lenkkisauna"-vuorojen lisäksi.

Vointini huomioon ottaen, on aivan loistavaa, että minulla on oma piha, minne saan rakentaa Nemille myös aitauksen kevään tullen. Nyt hän on välillä ulkona halutessaan juoksuvaijerissa. Sitten kun saan Nemille kunnollisen aitauksen, hän saa olla pihalla niin paljon kuin haluaa. Ja Nemihän nauttii kovasti siitä, kun saa vahtia pihaa, seurata maailmanmenoa ja kaivaa kuoppia mielinmäärin!


Nemi-koira nauttii omasta pihasta ja ympäröivästä luonnosta.




Minusta tuntuu, että olen vihdoin pitkästä aikaa löytänyt fyysisen kotini! Toivon todella, että terveyteni pysyy sellaisena ja palvelut toimivat siten, että voisin tässä asua monta vuotta tai jopa loppuelämän.

Olen joutunut muuttamaan sairaana aivan liian monta kertaa olosuhteiden pakosta ja elämänmuutosten myötä, joten minusta on tuntunut pitkään siltä, kuin eläisin jotain "välivaihetta" ja ympärilläni näkyisi vain muuttolaatikoita. Mutta nyt näyttää siltä, että sen aika on vihdoinkin ohi ja saan asettautua aloilleni.

  Irti läheisriippuvuudesta ja yksin olemisen vaikeudesta

On ollut myös mahtavaa huomata, että olen kasvanut ihmisenä ja päässyt eroon jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta, mistä kärsin nuorempana vuosia. Nimittäin vielä joitakin vuosia sitten minulla oli vaikeuksia asua yksin ilman kumppania tai elää ilman jotain "säpinää". Minusta tuntui silloin siltä, että ilman miestä olen jotenkin "puolikas" enkä kokonainen. Siksi tämä tuntuu nyt uskomattoman hyvältä!  

Olen myös kasvanut sietämään yksinoloa enkä pelkästään sietämään, vaan jopa nauttimaan siitä. Olen päässyt pois siitä rauhattomuudesta, minkä takia minun oli vaikeaa olla yksin. 

Vaikka yksinolo on sairaana ja vammaisena sekä paljon muiden apua tarvitsevana vaikeampaa ja pelottavampaa, kuin terveenä, niin silti osaan vihdoin olla ja asua yksin. Se tuntuukin nyt hieman hassulta, että miksi en terveenä naisena kyennyt itsenäiseen elämään ja opin sen vasta sairastuttuani pahemmin, jolloin se on luonnollisesti vaikeampaa.

Ilman sairauksien pahenemista ja voinnin huonontumista, olisin varmasti kasvanut pois noista ongelmista jo aiemmin, "mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan." Monet terveetkin ihmiset pelkäävät lähteä esimerkiksi parisuhteesta, missä ei ole hyvä olla tai mitä ei olisi järkevää jatkaa, vain sen takia, että yksin asuminen ja selviytyminen pelottaa ja ahdistaa. Voitte vain kuvitella, miten vaikeaa se on silloin, kun todella tarvitsee toisten apua lähes päivittäin.

Lopuksi

Haluan lopuksi toivottaa kaikkea hyvää blogini lukijoille tähän uuteen vuoteen 2019! Uskaltakaa sairauksista ja erilaisista haasteista huolimatta elää isolla E:llä! Älkääkä suostuko pelkästään selviytymään elämän läpi.

Vaikka välillä se toki on pakostakin sitä "pelkkää selviytymistä" hetkestä ja päivästä toiseen. Uskaltakaa unelmoida paremmasta hyväksyen sen, mitä ette voi muuttaa ja muuttaen sen mieleiseksi ja paremmaksi, minkä voitte.

Rakkaudella, Anne

4 kommenttia:

  1. Löysin sattumalta sinun blogisi, joka kosketti minua syvästi.
    Jouduin itse vakavaan onnettomuuteen n. 5 vuotta sitten. Minulla on neliraaja halvaus, jonka vuoksi olen menettänyt menettänyt lähes kaiken toimintakykyni ja tästä syystä monivammainen. Kipuja minulla on 24h, jotka ovat niin intensiivisiä, että vietän kuukaudessa viikon sairaalassa pysyvässä nukutuksessa.
    Kertoisitko minkälaisen vammaisen diagnoosin sinä olet saanut? Ps. Kiitos ihanasta blogistasi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos ja kiva kuulla, että blogini on koskettanut sinua ja pidät sitä ihanana! Olen todella otettu kommentistasi.

    Olen myös todella pahoillani siitä, mitä olet joutunut elämässäsi kokemaan...niin pahoillani. Samalla katson sinua nöyrin mielin ylöspäin, että kaiken kokemasi jälkeen koet saaneeni minun blogistani jotain hyvää itsellesi!

    En ole varma, mitä "vammaisen diagnoosilla" tarkoitat? Minulla ei ole kunnollisia dianooseja ylipäätään eikä invaliditeettiastettani ole mitenkään mitattu, jos sitä tarkoitit. Mutta täytän vammaispalvelulain mukaan vaikeasti vammaisen kriteerit, mistä on lääkärin lausunnot ja minkä perusteella minulle on myönnetty vammaispalvelun kautta apuja. Siksi käytän tekstissäni sanaa "vammainen". Jossain kohtaa kirjoitin sen perään sulkuihin, että "vaikka en itse aina itseäni sellaiseksi mielläkään". Juuri sen takia, kun on niin paljon vaikeamminkin vammautuneita, kuin minä, mutta toistaiseksi ainakin laissa nämä kaikki on "niputettu saman sanan alle".

    Kaikkea hyvää sinulle ja ihan hirmuisesti voimia, onnea ja onnellisuutta tähän vuoteen ja tulevaan!!

    Terveisin, Anne

    VastaaPoista
  3. Hei, koskettavia tekstejä kirjoitat. Kiitos, kun jaat niitä. Sinulle toivottelen parempia päiviä ja onnea uuteen kotiin. Ymmärrän hyvin, ettei kipujen keskellä elämä maistu aina hyvältä, voimia ja pidä toivoa yllä. Lämpöisin ajatuksin Minna
    (poluillaelaman.blogspot.com)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Minna, kiitos ihanasta kommentistasi ja blogisivusi jakamisesta! Kävin tutustumassa kauniiseen ja herkkään blogiisi. Uskoisin, että monia lukijoitani kiinnostaa myös (vinkkinä heille siis).

      Kaikkea hyvää myös sinulle! Ihana, että olet löytänyt elämääsi voimaannuttavia asioita hirvikolarin ja sen jättämien seurauksien jälkeen. Ne kantavat läheistemme lisäksi kaiken uuden muuttuneen elämämme keskellä.

      Rakkaudella, Anne

      Poista