torstai 5. marraskuuta 2020

ONKO KIPUKROONIKON ÄITIYS ERILAISTA KUIN TERVEEN ÄIDIN?

Pohdin tämänkertaisessa postauksessani kipukroonikon äitiyttä, mutta yhtälailla voisin kirjoittaa yleisemmin vanhemmuudesta. Kerron rehellisesti ja avoimesti kipeistäkin kokemuksistani kipusairaana äitinä.

Vaikeimmat asiat kipukroonikon äitiydessä

Kipukroonikkoa saattaa vaivata epävarmuus omasta voinnista suhteessa lasten hoitoon ja kasvattamiseen, enemmän, kuin terveillä vanhemmilla. Kipukroonikko saattaa jopa tarvita ulkopuolista apua lasten hoidossa ajoittain tai säännöllisesti.

Itse kipuilin paljonkin tämän asian kanssa. Se vaivasi minua enemmän tai vähemmän vuosien ajan. Elämäni oli jatkuvaa tasapainoilua asian vuoksi. Lähipiirinikin koki joutuvansa koetukselle avunpyyntöjeni takia. 

Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt kyetä selviytymään itsenäisesti tai ainakin ennakoimaan paremmin vointiani. Itsestäni se tuntui lähes mahdottomalta tietää, mikä vointini olisi yli huomenna tai viikon päästä, ja niinhän asian laita olikin.

Lapseni uhattiin viedä minulta pois

Koska koin tarvitsevani arkeeni apua sosiaalihuollon kautta, eikä saatavilla ollut avohuollon tukitoimia ilman lastensuojelun asiakkuutta, perheestämme tuli lastensuojelun asiakas.

Ikäväkseni jouduin huomaamaan ettei suurin osa sosiaalityöntekijöistä nähnyt vahvuuksiani äitinä ja välillä tuntui etteivät he edes yrittäneet nähdä ja ymmärtää niitä puolia minussa ennakko-asenteidensa takia. Joillakin oli nimittäin sellainen kuvitelma, että köyhä kipukroonikko, joka tarvitsee vahvaa kipulääkitystä, olisi automaattisesti huono äiti. 

Kun hain ensimmäisiä kertoja apua sosiaalitoimen kautta arjesta selviytymisen tueksi, törmäsin todella ennakkoluuloiseen sosiaalityöntekijään! Hän ei edes yrittänyt miettiä tukitoimia, vaan suositteli heti minua luopumaan lasteni pääasiallisesta vastuusta ja lasten muuttoa kiireisen yrittäjä-isän luokse. Onneksi poikien isä oli tuolloin samaa mieltä kanssani, ettei vielä ollut poikien aika muuttaa, vaan katsottaisiin tilannetta rauhassa sitten, kun pojat olisivat murrosiässä.

Kyse ei ollut siitä, että olisin itsekkäästi pitänyt kiinni pojista, vaan kussakin tilanteessa yritin miettiä poikien parasta. Aika ei vaan tuolloin tuntunut vielä oikealta poikien muutolle. He olisivat joutuneet muutoin olemaan paljon ulkopuolisten hoivissa, koska heidän yrittäjä-isänsä teki runsaasti töitä.

Jatkoin siis sinnikkäästi avun hakemista ja päädyin myöhemmin toisen sosiaalityöntekijän puheille. Hän puolestaan ymmärsi minua ja oli halukas etsimään meidän perheelle sopivia tukitoimia. Niimpä sain avukseni siivoojan kerran viikossa ja pojilleni tukihenkilön. Noiden tukitoimien turvin pärjäsin taas pari vuotta eteenpäin.

Ikävä kyllä vointini jatkoi huononemistaan.Olin joutunut turvautumaan ulkona jo pyörätuoliinkin sekä anomaan henkilökohtaista avustajaa lähes päivittäiseksi avukseni siivoojan tilalle.

Poikien tultuaan murrosikään, tilanteeni oli jo niin huono etten kokenut voivani huolehtia heistä niin hyvin, kuin mitä olisin halunnut. Murrosikä nimittäin toi mukanaan monenlaisia uusia haasteita. Niimpä kävimme pitkään vakavaa ja vaikeaa keskustelua poikien isän kanssa heidän tulevaisuudestaan. 

Toinen ongelma oli, että en saanut Kuopiossa riittävää sairaanhoitoa ja kuntoutusta. Ketään ei tuntunut kiinnostavan vointini huononeminen vuosien ajan ja koin jääneeni heitteille. Niimpä aloin miettimään sairaanhoitopiirin vaihtoa, jos se toisi avun jumiutuneeseen tilanteeseen. Se tarkoittaisi tosin paikkakunnan vaihtoa. 

Pitkän pohdinnan ja keskustelujen jälkeen, niin poikien isän, kuin osin poikienkin kanssa, päädyin elämäni yhteen vaikeimmista päätöksistä! Pojat muuttivat isälleen ja minä 170 kilometrin päähän lähelle lapsuuuden perhettäni. Siitä voit lukea lisää täältä:https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html

 

Kuva on otettu poikien juuri muutettuaan isänsä luokse asumaan.

 

Kipukroonikon äitiydessä on myös vahvuutensa

En kuitenkaan näkisi kipukroonikon äitiydessä pelkästään huonoja puolia, koska siinä on ollut paljon hyvääkin. Nimittäin minulla oli paljon enemmän aikaa lapsilleni, kuin monella muulla "harrastavallaa uravanhemmalla". Poikien ei myöskään tarvinnut tulla pienenä koulusta tyhjään kotiin, vaan olin siellä vastassa huolehtien lapsille terveellistä välipalaa ja, että tekevät koululäksyt ajoissa ja huolellisesti. Kotonamme olikin usein muidenkin lapsia viettämässä aikaa turvallisen aikuisen seurassa sillä aikaa, kun heidän omat vanhempansa olivat vielä töissä.

Lopuksi haluan vinkata vanhemmasta postauksestani, jossa haastattelin lapsiani heidän lapsuuskokemuksistaan kipusairaan äidin kanssa. Haastattelun voi lukea täältä Poikieni ajatuksia lapsuudestaan kipusairaan äidin kanssa

 Rakkaudella, Anne




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti