ÄÄRIRAJOILLA

*Myday 7.9.2018

Minun oli ensin tarkoitus jatkaa kolmen postauksen sarjaa kipujeni syistä lantionalueellani, mutta minulle on tapahtunut niin paljon elämässä viimeisten viikkojen aikana, että haluan ensin kertoa teille jotain siitä. Toisekseen näin ison stressin keskellä keskittymiskykyni ei riitä nyt kuin tähän ensimmäiseen "Myday"-postaukseeni. Tästä ei kuitenkaan tule ehkä ihan perinteinen myday-postaus siinä mielessä, että kertoisin mitä päivän aikana on tapahtunut. Sen sijaan kerron, mitkä ovat fiilikseni viime aikojen tapahtumista.

Mitä oikein on tapahtunut?

Aivan kuin kovissa kroonisissa kivuissa ei olisi tarpeeksi, niin elämä on viskellyt taas taivaalta päälleni ja tielleni kunnon kivimöhkäleitä elämänpolulla tallaamistani vaikeuttamaan!

Minulla on elämässäni (jälleen kerran) paljon stressiä, ahdistusta ja jopa kuolemanpelkoa. Miksi?

Kaksi suurinta stressitekijää ja muutosta elämässäni tällä hetkellä ovat ero avomieheni Teron kanssa ja vakavan hengenvaarallisen sairauteni uusiutumisriskin kohoaminen entisestään. Kyse on siis todella isoista kuormittavista tekijöistä elämässäni.

Aloitan kertomalla vakavasta sairaudestani. Sain siis kesällä 2017 yhtäkkiä aivoverenvuodon ja sen leikkauskomplikaationa aivoinfarktin. Se oli todella traumaattinen kokemus ja ensimmäinen kerta elämässäni, kun kävin lähellä kuolemaa ja vakavampaa vammautumista.

Aivoverenvuodon uusiutumisen pelko varjostaa elämääni kroonisten kipujen lisäksi.

Minulla on sukurasite aneurysmaan eli pullistumaan aivojen verisuonissa, mikä voi sitten puhjetessaan aiheuttaa aivoverenvuodon. Minulla puhkesi toissa kesänä päässäni tuollainen aneyrysma. Minulla ei ollut ennestään mitään tietoa tai oireita päässäni olleesta aneyrysmasta. En siis tiedä kauanko se oli ollut siellä. Kaksi sukulaista isäni puolelta on menehtynyt aneyrysman aiheuttamaan aivoverenvuotoon, surullista kyllä...

Aion tehdä aivoverenvuotokokemuksestani, sen jättämistä jäljistä toimintakykyyni ja tuntemuksista tuon rankan kokemuksen jälkeen ihan oman postauksen tai parikin. Siksi en avaa asiaa tässä sen enempää vielä. Mutta olen onnekas, että selvisin siitä hengissä ja ilman suurempaa vammautumista tai ongelmia. Pienempiä jälkiä se kyllä jätti toimintakykyyni melkolailla, mutta siitä sitten lisää toisessa postauksessa.

Olen onnekas ja äärimmäisen kiitollinen selviydyttäni aivoverenvuodosta, mutta kuolemanpelko on usein läsnä.  (Kuva: Anna-Leena Miettinen)

Huonoja muutoksia aivokuvissa

Minulla on jo kerran sairastetun aivoverenvuodon, sukurasitteen ja tupakoimisen takia suurentunut riski saada aneyrysma ja aivoverenvuoto uudestaan. Sorruin aloittamaan pikkuhiljaa tupakoimisen uudestaan sairaalasta kotiuduttuani.

Hyvä asia on se, että selvisin sen "hankalimman" uusiutumisriskin yli eli ensimmäisen vuoden läpi. Huono asia on se, että kevään angiografian eli verisuonten varjoainekuvauksen tulokset olivat huonohkot ja uusiutumisriski on taas kasvanut.

Sain puhelun neurokirurgilta kuvien tuloksista vasta viikko sitten ja menin aivan shokkiin. Siellä näkyy siis jotain muutoksia, mitä nyt tarkasti seurataan ja se viittaa uusiutumisriskin kohoamiseen. Lokakuussa on seuraava magneettikuvaus ja jos muutokset ovat jatkaneet kasvuaan, niin tehdään heti pian angiografia. Sen jälkeen pohditaan, mitä jatkossa tapahtuu/tehdään.

Yritys ja aikoimus lopettaa tupakoiminen

Kamalan stressin lisäksi neurokirurgin puhelinsoitto aiheutti kauhean kovan paineen onnistua lopettamaan tupakointi aikomustani nopeammassa tahdissa, jotta siltä osin edes uusitumisriski pienenisi. Sitä voi kuvitella helposti ilman vastaavaa kokemusta, että tottakai sitä lopettaisi tupakoinnin seinään tuollaisen tiedon jälkeen, mutta voin luvata ettei se ole kaikkien kohdalla ihan niin yksinkertaista.

Olen niin tapariippuvainen tupakoimisesta ja polttanut avioerostani lähtien eli vuosien ajan, joten tämä on minulle äärimmäisen vaikeaa. Lisäksi on aivan eri asia olla elämänsä kunnossa ja terveenä lopettamassa tupakointia, kuin kovista kivuista kärsivänä, masentuneena ja äärimmäisen stressaantuneena. 

Minä en voi lähteä juoksulenkille, kun tekee mieli tupakkaa. En voi käydä töissä, missä puolet päivästä jo hurahtaisi ilman tupakoimista. En saa nukkua öisin, jolloin ihmiset yleensä nukkuvat ja tupakoijat ovat polttamatta. En voi tehdä kotihommia raivon vimmassa, kun tekee mieli tupakkaa. Tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Mutta minulla on kova halu kaiken keskellä onnistua tupakoinnin lopettamisessa. Sotasuunnitelmani on vähentää ensin tupakoimista (mikä onkin jo hyvällä mallilla) ja löytää uusia tapoja elää ja olla ilman tupakkaa ja sitten nikotiinikorvaustuotteiden avulla lopettaa se kokonaan. Mutta voin sanoa, että tämän kaiken keskellä, on tämäkin melkoinen stressinaihe. Kaikki se pelko, syyllisyys, riippuvuus, ahdistus, masennus jne. iskee välilllä niin kovaa, että tekisi mieli heittää "hanskat tiskiin" ja vain luovuttaa.

Lisäksi, kun ei ole takeita siitä, että aivoverenvuoto ei uusisi vaikka lopettaisin tupakoinnin. Vaikka tottakai se pienentäisi uusiutumisriskiä ja se on yritettävä pitää vaan mielessä muiden ajatusten sijaan. Kerron varmasti blogissani myöhemmin lisää, kuinka projekti etenee, mitkä keinot minua ovat auttaneet tupakoinnin vähentämisessä sekä myöhemmin lopettamisessa jne. Käytän KUN sanaa jossittelun sijaan, koska aion onnistua!

Minä pidän jo sitä voittona, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti halua ja uskoa siihen, että onnistun tupakoinnin lopettamisessa. Aikaisemmin minulla ei oikein riittänyt haluakaan saatika uskoa, että ikikuunapäivänä voisin onnistua lopettamaan! Eräänlainen erävoitto siis jo tämäkin asenteenmuutos ja usko onnistumismahdollisuuksiinsa sotasuunnitelmansa avulla.

Esimerkillinen(kö) ero ?

Seuraavaksi jaan jotain avoerosta Teron kanssa. Sen verran siis, mitä tässä julkisesti voin ja haluan jakaa. 

Olimme yhdessä neljä vuotta kokien sinä aikana monenlaisia vaiheita ja muutoksia aina aivoverenvuodosta paikkakunnnan vaihtoon ja koiran hankkimiseen asti.

Eropäätöksemme oli yhteinen ja pitkän harkinnan tulos. Olemme kokeneet jo pitkään olevamme kuin "kämppiksiä" emmekä niinkään pariskunta. Olemme liian erilaisia ihmisiä emmekä löytäneet keinoja ja tahtotilaa riittävästi saadaksemme yhteiseloamme toimimaan. Siihen vaikutti myös se, että alkuihastus muuttui pelkäksi välittämiseksi ja ystävyydeksi rakastumisen ja rakastamisen sijaan.

Tästä erosta on mahdollisuus tulla elämäni "helpoin" ero (jos nyt erot voivat koskaan olla "helppoja"). Tunnetasolla tämä on ainakin helpoin tähän astisista erokokemuksistani, vaikka toki olen pettynyt ja harmissani etten vieläkään löytänyt/saanut sitä loppuelämän kestävää parisuhdetta. Se on kuitenkin ollut yksi elämäni suurimmista toiveista ja haaveista.

Meillä on kotona tällä hetkellä parempi ilmapiiri, kuin parisuhteessa viime kuukausien aikana. Lapseni ovat ottaneet eropäätöksen ihan hyvin. Olemme Teron kanssa painottaneet heille, että olemme edelleen Teron kanssa ystäviä, meillä on yhteinen koira eikä hän häviä meidän elämästämme. Tero on edelleen pojille tärkeä aikuinen ihminen, jolta he voivat tarvittaessa pyytää apua.

Käytännöntasolla ero tulee puolestaan aiheuttamaan harmaita hiuksia enemmän. Minua jännittää muuttaa pitkästä aikaa yksin asumaan ja kaiken lisäksi vakavan sairauden läpikäyneenä, kipukroonikkona ja lähes päivittäin muiden apua tarvitsevana ihmisenä.

Minua harmittaa ylipäätään koko muutto, koska nykyinen asunto ympäristöineen on paras, missä olen koskaan asunut. Minulla vaan ei ole varaa jäädä tähän kaksioon yksin asumaan. Se harmittaa minua älyttömän paljon! Terolla työssäkäyvänä sen sijaan riittää tähän varat, joten hän jää tänne asumaan. Onneksi kuitenkin edes toinen meistä voi jäädä tähän kivaan kotiin ja ympäristöön asumaan.

Minua mietityttää myös se, että budjettini riittää vain yksiöön tai todella pieneen ja edulliseen kaksioon. Murehdin jääkö poikien yöpymiset luonani lähes kokonaan pienen asuntoni vuoksi. Toisaalta he kasvavat ja itsenäistyvät koko ajan ja nuoruus saattaa tuoda  mukanaan vaiheita, jolloin meidän näkemiset vähenisi joka tapauksessa.
 
Nemi on minun ja Teron yhteinen koira, mutta muuttaa minun kanssani, koska olen sen kouluttanut enimmmäkseen itse ja minulla on työkyvyttömänä paljon enemmän aikaa Nemille. Mutta koska en kykene käyttämämään Nemiä pidemmillä lenkeillä illman avustajia ja pyörätuolia, niin Tero huolehtii jatkossakin Nemin ulkoiluttamisesta enimmäkseen. Sovimme nämä asia jo ennen koiranhankintaa pohtien, miten toimisimme, jos jostain syystä joskus eroaisimme.

Miten tästä eteenpäin?

Elämäni ei ole ollut koskaan helppoa. Olen kokenut sen aikana paljon stressaavia asioita, kriisejä, sairautta ja kärsimystä. Toki olen kokenut myös hyviä asioita ja hetkittäin hiukan helpompia ajanjaksoja.

Vaikka minulla on nyt taas paljon stressiä elämässä ja käyn läpi vaikeita tunteita ja etenkin ahdistusta ja pelkoa, niin uskon siihen, että tästäkin selvitään. Olenhan selvinnyt tännekin asti ja niin monista vaikeista tilanteista ja jopa vuosista. 

Teen aktiivisesti töitä käsitelläkseni asioita ja kyetäkseni hyväksymään tapahtuneet osaksi elämääni. Jos minusta alkaa tuntua etten selviydy näistä ominneuvoin ja läheisteni tuella, niin hakeudun ammattiauttajan luokse. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pärjään vielä ainakin näin.

Olen jo edistynyt valtavan paljon viime päivien aikana. Eroprosessointi on jäänyt kyllä vähemmälle kuolemanpelon tunteiden ja tupakoinnin vähentämisen ja siitä aiheutuneen stressin takia. Toisaalta olin sitä ehtinyt prosessoida jo paljon ennen varsinaista eropäätöstä. 

Tilannetta helpottaa se, että olemme Teron kanssa ystäviä ja meillä on kotona hyvä ilmapiiri. Minulla ei ole mikään kiire muuttaa ja saan etsiä voimieni mukaan mahdollisimman hyvää kotia minulle ja Nemille. En ole laittanut vielä asuntohakemusta enkä laita luultavasti ainakaan syyskuun aikana, koska se on todella hektinen kuukausi minulle.

Kuolemanpelkoon ja ahdistukseen on auttanut se, että olen kääntänyt ajatukseni kiitollisuudeksi siitä, että olen saanut elää jo 36-vuotiaaksi ja toivottavasti vielä "riittävän" pitkään. Sen sijaan, että velloisin koko ajan pelossa sen suhteen loppuuko aikani täällä "liian lyhyeen". Olen myös miettinyt sitä, että kuolema on meidän kaikkien kohtalomme täällä. Kukaan meistä ei tiedä kauanko aikaa on jäljellä. 

Yritän elää kuin "viimeistä päivää" ja tässä hetkessä tehden itselleni merkityksellisiä asioita, osoittaen rakkautta ja välittämistä muille ihmisille ja auttaen kanssaihmisiä mahdollisuuksien mukaan, kuitenkaan itseänikään unohtamatta. Jatkan siis elämääni kuten tähänkin asti, mutta ehkä vielä enemmän tietoisena monista asioista.

Rakkaudella, Anne