perjantai 31. heinäkuuta 2020

POIKIENI AJATUKSIA LAPSUUDESTAAN KROONISESTA KIVUSTA KÄRSIVÄN ÄIDIN KANSSA

Sain vihdoinkin tehtyä yhden lukijoiden toivepostauksen:) Tällä kertaa siis lapseni pääsevät kertomaan lapsuudestaan kroonisista kivuista kärsivän äidin kanssa haastattelun muodossa! Lisäksi kerron mitä ajatuksia heidän haastatteluvastaukset minussa herättävät ja kerron myös jotain siitä, mitä muistan poikien kertoneen lapsuudestaan.

Perhetilanteeni ja poikien lyhyt esittely

Koska kaikki eivät tiedä tai muista perhetilannettani, niin kerron siitä tässä lyhyesti. Sen jälkeen poikien haastattelua on mielekkäämpi lukea ja saatte siitä kaiken "irti". 

Erosin siis poikien isän kanssa poikien ollessa ihan pieniä. Pojilla oli pitkään kaksi kotia, joiden välillä he kulkivat "viikko-viikko"-systeemillä. Siinä oli kuitenkin pidemmän päälle paljon haasteita yhteistyömme toimimattomuuden ja poikien koulunkäynnin sekä kaverisuhteiden takia. Niimpä pojat asuivat jonkin aikaa minun luona, mutta kävivät isänsä luona vähintäänkin joka toinen viikonloppu.

Ikävä kyllä kipuni jatkoivat pahenemistaan ja sitä myöten toimintakykyni huononemistaan vuosi vuodelta. Minun täytyi hankkia pyörätuoli ulkona- ja asioilla liikkumista varten sekä vammaispalvelun avustaja ja kuljetuspalvelu. 

Pojilla kävi tukihenkilö, joka harrasti heidän kanssaan kaikenlaista ja kuljetti harrastuksiin eli asioita, mitä minä en voinut enää tehdä kipujeni takia.

Poikien haastattelut

Joonatan (pian 17 -vuotta) halusi kirjoittaa vastaukset itse omassa rauhassa. Kasimir (19 -vuotta) puolestaan toivoi puhelinhaastattelua.

Mielestäni poikien erilaisuus käy hyvin ilmi näistäkin haastatteluvastauksista. Joonatan on perheemme älykkö ja pohdiskelija. Hän on myös suunnitelmallinen, pitkäjänteinen ja harkitsevainen.

Kasimir on puolestaan "extempore" ihminen ja tekijä: Isolla T:llä! Hän on extrovertti ja yhtä sosiaalinen, kuin äitinsä. Hän on todella hauska nuori mies ja huumorintajumme käy hyvin yksiin;)

Minun mielestäni juuri se on tehnyt elämästämme niin rikasta, että pojat ovat niin ihanan erilaisia. :D

JOONATANIN HAASTATTELU

Millainen lapsuus sinulla oli äidin kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Ala-asteen alussa, jos muistan oikein, niin äiti käveli kanssani iltapäiväkerhosta kotiin. Kotipihassa vietettiin aikaa. Uimarannoilla käytiin. Pelattiin myös paljon lautapelejä.

En oikein ajatellut äidin sairauksia vielä ala-asteiässä. Taloudellinen tilanne mietitytti jo nuorena.

Huomasitko äidin olevan kipeä?

En kovin huomioinut kipuja nuorempana, mutta yläasteiässä, varsinkin aivoverenvuodon yhteydessä, ne tulivat esiin paljon.

Suritko äidin elämää?

Äidin taloudellinen tilanne mietitytti ja hänen kipunsa häiritsivät. Niistä tulee edelleen huono mieli.

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti? 

Olihan se erittäin ikävää. Ensimmäinen sairaalakäynti äidin luona oli surullinen. Äidillä oli raju päänsärky aivoverenvuodosta johtuen.

Millainen äiti sinulla on?

Erittäin luova, mukava, fiksu omalla tavallaan :D, hyvä kirjoittamaan.

Miltä isän luokse muutto tuntui ala-asteen loppuvaiheessa? Minkä takia muutto tapahtui?

Äidin luota pois muutto oli ikävä asia. Vanhat kaverit jäivät entiselle asuinalueelle kaupungin lähiöön ja jouduin vaihtamaan koulua pieneen kyläkouluun. 

Mutta muutto oli äidille ylipäätään hyvä asia ja se auttoi muutoksen kanssa. Aloin pelaamaan videopelejä erittäin paljon.

Oletteko läheisiä äitisi kanssa?

En käy äitini luona enää yhtä paljon, kuin yläasteiässä. Silloin kävimme isoveljen kanssa äidin luona joka toinen viikonloppu Saarijärvellä, minne on matkaa Kuopiosta 170 kilometriä

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

Äidin taloudellisen tilanteen takia, opin kaupassa valitsemaan aina edullisimman tuotteen. Tutkin paljon tuotteiden hintoja (ja terveellisyyttä, koska harrastan CrossFittiä). 

Sanoisin, että olen täysin kapitalistinen, joten omien arvojeni mukaan yrityksiä pitäisi tukea eikä rikkaita verottaa niin paljon, mutta äidin takia osaan nykyään ottaa huomioon samassa tilanteessa olevia kuin hän ja ei jättää heitä "unholaan", kuten äidille on tehty.

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä? 

Kyllä sanoisin, että on. Hänellä on Nemi ja olen ylpeä siitä, kuinka hyvin hän pärjää.


Äitienpäiväkortti


Joonatanin tekemässä äitienpäiväkortissa lukee kaunis runo, joka kuvaa hyvin ala-asteikäisen pojan kokemuksia kipusairaan äidin kanssa.

Runo menee näin:

"Äiti olet mulle, joten sanat kirjoitan sulle.
Olet kyllä kipeä, mutta mulle aina mukava ja pirteä.
Et jaksa ulkona kanssani käydä,
mutta lautapelit mulle käyvät."

T: Jootanan, Hyvää äitienpäivää.

Kiitos ihana kuopukseni haastattelusta:) 


KASIMIRIN HAASTATTELU:

Millainen lapsuus sinulla oli äidin luona/kanssa, joka sairastaa kroonisia kipuja?

Normaali. Olin jo pienestä pitäen tottunut siihen, että äiti on kipusairas.

Huomasitko äidin olevan kipeä? Mistä huomasit?

Kyllä. Kivut rajoittivat äidin vointia ja kykyä tehdä asioita. Levontarvetta oli paljon. Kipujen ollessa todella kovia, sen huomasi myös äidin olemuksesta.

Suritko äidin elämää?

Kyllä surin nuorempana, mutta en enää nykyään, koska tässä maailmassa ei vaan "jaeta kaikille samoja kortteja!"

Millainen äiti sinulla on?

Hyvä, mukava hauska ja "vittumainen" ;) Hehe.

Miltä isän luokse muutto tuntui yläasteella?

Aika paskalta, koska isä asui vähän syrjemmässä Kuopion kaupungista. Myöhemmin ajateltuna oli varmaan ihan hyväkin juttu, "etten päässyt niin paljon hölmöilemään".

Oletteko läheisiä äidin kanssa?

Kait nämä ollaan varmaan ihan normaaliläheisiä. (Loppuun painokelvoton vitsi!)

Miten pahasti äidin aivoverenvuoto sinut säikäytti?

Säikäyttihän se, mutta ei varmaan yhtä paljon, kuin muita perheenjäseniä ja läheisiä. "Olen murehtinut lapsena niin paljon äitiä, että murehtiminen on loppunut!"

Millaisia "eväitä", arvoja tai ohjeita olet saanut äidiltäsi elämään?

"Raha ei määrittele elämänlaatua. Aina ei ole pakko olla hirveästi rahaa ollakseen hyvä elämä." Lisäksi "kunnioita vanhempiasi" ja muut perusjutut!

Onko äitisi mielestäsi tällä hetkellä tyytyväinen elämäänsä?

Tilanteeseen nähden äiti pärjää hyvin, mutta varmasti häntäkin eli sinuakin joskus vituttaa!

Kiitos ihana esikoispoikani haastattelusta:)

Poikien haastatteluvastausten pohdintaa minun näkökulmasta

Minusta oli aivan ihanaa, että pojat halusivat osallistua blogini tekemiseen haastattelun muodossa! Joonatan on ollut muutenkin todella suurena tukena ja apuna blogini kanssa jo blogin alkumetreiltä lähtien. En olisi selvinnyt monistakaan teknillisistä asioista ilman hänen korvaamattoman suurta apuaan!

Silti sekin on minulle täysin ok, että Kasimir puolestaan on pysytellyt tähän asti "syrjemmässä" blogini suhteen eikä ole varsinkaan lukenut blogitekstejäni. Hän kuitenkin seuraa blogini somekanavia ja on antanut luvan näyttää siellä joitakin kuvia hänestä.

Bloggaamisen alussa mietin,johtuuko se, ettei hän ole lukenut blogipostauksiani, osittain myös jonkinlaisesta "suojamuurista" kiinnostuksen puutteen lisäksi. Hän nimittäin on ollut pojistani pienempänä enemmän se, joka on murehtinut voinnistani. Se vaikuttaa onneksi helpottaneen iän ja ajan myötä.

Lisäksi hän oli paikalla, kun sain rajun aivoverenvuodon ja se näytti varmasti todella hurjalta tilanteelta! En ole eläissäni kokenut niin kovaa kipua, kuin päänsärky, jota silloin koin. En voinut, kuin huutaa tuskissani ja pysyin hädintuskin tajuissani.

Jos et ole vielä lukenut aivoverenvuodostani (SAV), niin pääset lukemaan siitä tästä kolmen postauksen sarjasta:

Mielestäni poikien haastatteluvastaukset olivat todella koskettavia, mielenkiintoisia, heidän persooniaan hyvin kuvaavia ja paikoitellen hauskojakin! Välillä itkin liikuttuneena ja välillä nauroin. Kävin siis läpi lähes koko tunneskaalan!

Jos mietin sitä, että oliko vastauksissa jotain yllättävää, niin ehkä se, miten vahvasti pojat ovat kokeneet köyhyytemme lapsena. Köyhyydestäni on puhuttu kyllä varsinkin nykyään paljon, kun pojat ovat isompia ja taloustilanteeni on ollut vaikein koskaan. Mutta en tiennyt heidän kokoneen köyhyytemme lapsuudessaan jopa vaikeampana ja mieleenpainuvampana asiana, kuin minun krooniset kivut. Ainakin köyhyytemme on niin vahvasti läsnä heidän lapsuusmuistoissaan.

Hieman harmittaa se, että pojat eivät tunnu kovin hyvin muistavan sitä aikaa, kun asuivat minun kanssani ja sitä, kuinka paljon teimme erilaisia asioita yhdessä vielä silloin, kun vointini jokseenkin sen salli.

Koska rahaa ei ollut paljon, niin ne liittyivät yleensä lähiympäristössä ulkoiluun ja ilmaisiin harrastusmahdollisuuksiin, kuten kesällä uimiseen, pallopeleihin sekä erilaisissa leikkipuistoissa ja paikoissa käymiseen.Joonatan kyllä mainitsi joitakin niistä lapsuusmuistoissaan, mutta Kasimir ei ollenkaan.

Poikien ollessa alle kouluikäisiä halusin huolehtia siitä, että heillä oli paljon ikäistään seuraa. Ja koska Joonatan oli hieman yksinäinen vapaa-ajalla, niin toimin vielä samoin ala-asteen alkupuolellakin. Joten meillä kävi paljon minun ystävieni samanikäisiä lapsia ja teimme heidänkin kanssaan em.asioita.

Miten minä muistan poikien kokeneen lapsuutensa

Minulla olisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon päiväkirjamerkintöjä, mutta koska minulla ei ole tällä hetkellä ylimääräistä aikaa ja energiaa, niin tyydyin vain vähän selailemaan päiväkirjoja muistini tueksi.

Muistan poikien tuleen lapsena usein lohduttamaan minua, jos makasin sohvalla väsyneenä ja kovissa kivuissa.He saattoivat tulla halaamaan minua, kyselemään voinnistani tai ohimennen kulkiessan silittää hiuksiani.

Minua harmitti varsinkin poikien ollessa alle kouluikäisiä, se, miten paljon annoin heidän välillä katsoa televisiosta piirrettyjä vointini ollessaan huonoimmillaan. Myöhemmin mukaan kuvioon tulivat tietokone ja Playstation-pelit ja koska Joonatan olisi pelannut niin paljon, kuin vain olisiin antanut, niin keksin ottaa käyttöön peliajat. Joonatan oli kuitenkin pohjimmiltaan tyytyväinen siihen, että jaksoin rajoittaa hänen pelaamistaan ja kannustaa ulos. Pelasimme myös paljon lautapelejä.

Joonatanilla ei ollut paljon vapaa-ajan kavereita ala-asteella, joten hän vietti paljon aikaa kotona kanssani. Yritin lähteä hänen kanssaan aina ulos, jos vaan vointini suinkin salli sen. Muistan hänen harmitelleen sitä etten kyennyt pelaamaan hänen kanssaan jalkapalloa. Minuakin se harmitti kovin paljon! Toisaalta taas oli ihanaa nähdä, kuinka kovin hän ilahtui, jos joskus jaksoin lähteä hänelle maalivahdiksi potkiessaan palloa.

Kasimirilla oli puolestaan niin paljon kavereita, että hän olisi ollut aina menossa heidän luonaan tai kanssaan ulkona, joten hänelle piti laittaa kotiintuloajat. Se oli toisaalta hyvä, koska siellä hän saattoi unohtaa minusta murehtimisen. Hän kun oli melko kova murehtimaan vointiani.

Jos haluat lukea lisää äitiydestäni, niin olen kirjoittanut siitä ajanjaksosta blogiini, kun minusta tuli pojilleni etä-äiti. Sen ajan kokemuksista ja ajatuksistani voit lukea enemmän täältä: https://kivunkahdetkasvot.blogspot.com/2019/02/eta-aitina-vastentahtoaan.html?m=0


Loppusanat 

Aiheeseen liittyen on tulossa varmasti vielä postauksia myöhemmin jossain kohtaa. Jos tykkäsit postauksesta ja haluat vielä kuulla aiheesta lisää, niin kerro se minulle kommenttikentässä, kiitos:)

Toivon, että jakaisit postauksen edes yhdelle mahdollisesti aiheesta kiinnostuneelle ihmiselle tai vertaistukea kaipaavalle äiti-ihmiselle tuttavapiirissäsi. Se auttaisi myös blogiani saamaan lisää näkyvyyttä ja mahdollisesti uusia lukijoita, mistä olisin todella kiitollinen! Kiitos siis etukäteen! Voit kertoa halutessasi mahdollisesta postauksen jakamisesta kommenttikentässä, niin pääsen kiittämään sinua myös henkilökohtaisesti:)

Rakkaudella, Anne










maanantai 6. heinäkuuta 2020

ENTINEN HELLUNTAILAINEN USKOVA HYLKÄSI USKON JA JUMALAN!

Heti ensimmäisenä haluan sanoa, että tarkoitukseni ei ole loukata ketään tällä postauksellani! Vaikka historiani, kokemukseni ja ajatukseni uskonnoista ja uskomuksista ovat, mitä ovat, niin kunnioitan kaikkien ihmisten omia uskomuksia, uskoa tai ateismia. Se on jokaisen oma asia, mutta meillä jokaisella (myös minulla) on oikeus mielipiteeseemme.

Asioista voi olla eri mieltä ja silti kunnioittaa toisen kokemuksia ja ajatuksia. Siksi varmaan minulla onkin niin laaja kaveripiiri hyvin erilaisine ihmisineen ja ajatuksineen. Olemme käyneet monia hedelmällisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja ja voineet oppia toisiltamme. Erilaisuus on mielestäni rikkaus tässäkin asiassa! 

Lapsuus helluntalaisperheessä ja nuoruus Raamattukoulussa

Vanhempani tulivat uskoon ja liittyivät helluntaiseurakuntaan ollessani alle kouluikäinen. Usko on tuonut paljon hyvää heidän elämäänsä ja osittain meidän lastenkin elämään. Tärkeimpänä esimerkkinä voisin mainita isän pääseminen irti alkoholiriippuvuudesta.

Kasvoin siis uskovaisesta perheessä ja helluntaiseurakunnan oppiin Jumalasta. Valitsin jo lapsena uskoa Jumalaan, koska "en halunnut helvettiin kuoleman jälkeen" (niin minulle oli opetettu helvetin olemassa olosta). 

Teini-iän kynnyksellä otin ratkaisevan askeleen käyden helluntailaisten oppien mukaisesti aikuiskasteella, joka on pastorin tekemä upotuskaste. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja muutenkin uskoni näkyi päivittäisessä elämässäni vahvasti. Rukoilin päivittäin, luin usein Raamattua, kävin helluntaiseurakunnan kokouksissa ja tapahtumissa sekä puhuin melko avoimesti uskostani. Elin helluntaiseurakunnan oppien mukaan eli en siksi nuorena kokeillut esim alkoholia tai tupakkaa ja odotin seksielämää avioliittoon asti. 

Minulla oli aito hätä läheisteni ja muidenkin ihmisten puolesta, ketkä eivät uskoneet Jumalaan ja todella olleet "antaneet elämäänsä Jeesukselle", koska oikeasti uskoin vain, että uskomalla Jeesukseen pääsee kuoleman jälkeen taivaaseen. Iän myötä sain pikkuhiljaa yhä enemmän rohkeutta puhua ihmisille uskon asioista mahdollisuuksien tullen. 

En kuitenkaan koskaan elänyt vain uskovien seurassa, vaan kaveripiirini on aina kuulunut monenlaisia ihmisiä. Kunnioitin ihmisiä heidän uskostaan riippumatta ja yritin olla liikaa "tuputtamasta" omaa uskoani. Näin jälkikäteen ajateltuna, en kuitenkaan onnistunutkaan siinä niin hyvin, niin kuin tänä päivänä ilman uskoa Jumalaan. En myöskään kiertänyt ihmisten ovilla "saarnaamassa" eikä se kuulunutkaan helluntailaisten yleiseen käytäntöön, kuten esim. Jehovan todistajilla. 

Olin nuorena hyvin mustavalkoinen persoona ja elin kaikessa "kaikki tai ei mitään" - periaatteella. Siksi uskonelämä imaisi minut todella mukaansa ja aloin etsimään "jotain syvempää" ja merkityksellisempää. En halunnut olla vain "laimea riviuskovainen", joka pahimmillaan saattoi elää kahta eri elämää arjessaan ja sunnuntaisin seurakunnan tilaisuuksissa. 

Aloin tutustua muihinkin seurakuntiin, mitkä mielestäni elivät mahdollisimman raamatunmukaista elämää. Päätin lähteä lukion sijasta peruskoulun jälkeen raamattukouluun. Ihastuin kuultuani Joensuussa City-seurakunnan perustamasta raamattukoulusta ja vanhempieni kauhuksi muutin sinne 16-vuotiaana täysin rahattomana opiskelemaan monen sadan kilometrin päähän heistä. Löysin kämppiksen (joka aloitti myös raamattukoulussa), jonka kanssa jaoimme halvan valmiiksi kalustetun kerrostaloyksiön. Siihen aikaan minulla ei ollut edes kännykkää tai lankapuhelinta, joten soitin vanhemmilleni vain silloin tällöin puhelinkopista. Voin vain kuvitella vanhempieni huolen minusta tuohon aikaan.

Miksi lakkasin uskomasta Jumalaan? 

Ensiksi uskoni Jumalaan alkoi hiipua, koska avioliitossani oli hyvin vaikeaa, olin paljon yksin kotiäitinä pienten lasteni kanssa ja tunsin jonkin olevan pielessä, vaikka en osannut antaa pahalle ololle vielä silloin nimeä. Tuntui ettei Jumala enää kuullutkaan minua, vaikka kuinka rukoilin "polvet ruvella"! 


Aviokriisin aikaan rukoilin erittäin paljon, mutta minusta tuntui ettei Jumala kuunnellut minua (saatikka vastannut). 

Minua alkoi ensimmäistä kertaa elämässäni kiinnostamaan muiden nuorten tavalliset asiat, kuten alkoholin kokeileminen, tanssimusiikki ja tanssiminen, baareissa ja klubeilla käyminen jne. Aloin kokea myös suurta kapinaa Jumalaa ja uskovaisuutta kohtaan sen takia, ettei Jumala tuntunut välittävän minusta enää ollenkaan.

"Viimeinen niitti" oli se, kun tajusin avioliittoni olevan mennyttä! Sain nimittäin vihdoin "nimen" pahalle ololle sisimmässäni ja epämiellyttävälle tunteelle. Minusta tuntui, että Jumala oli pettänyt luottamukseni ja hylännyt minut. Niinpä lähdin hakemaan mielihyvää ja hetkellistä apua alkoholista ja juhlimisesta.

Minä en ollut koskaan saanut olla tavallinen nuori ja elää murrosikääni, vaan minun harteillani oli ollut paljon vastuuta muista ihmisistä. Minulle oli asetettu "tiukat rajat", mutta uskoni takia olin asettanut niitä myös itse itselleni. Joten minusta tuntui, että elin tuolloin, vasta 24-vuotiaana myös murrosikääni ja kapinoin, kuin teinit konsanaan!

Koska elämässäni mureni kaikki se yhtä aikaa, minkä "varaan olin elämäni laskenut", niin oireiluni ja kapinointini oli hyvinkin rajua. Satutin sen kaiken keskellä paljon itseäni ja muitakin ihmisiä. Pidin kuitenkin lapsistani niin hyvää huolta, kuin suinkin pystyin sen kaiken keskellä ja keskitin alkoholin käytön ym. ajoille, jolloin lapset olivat isällään tai isovanhemmillaan hoidossa. 

Yritimme vielä vuoden sinnitellä yhdessä lasteni isän kanssa lastemme takia, mutta sen jälkeen olin valmis ottamaan rohkean askeleen ja muuttamaan pois yhteisestä rakentamastamme kodista.

Olin aloittanut juuri lähihoitajan opinnot ja elin hyvin pienillä tuloilla. Sain mukaani vain joitakin tavaroita pieneen kaupungin vuokrakaksioon. Rakentamamme talo ja asuntolaina jäivät poikien isälle, mutta niin jäi myöskin talon myyntivoitto. Itse jouduin ottamaan opintolainaa, mitä maksan pois vielä tänäkin päivänä joka kuukausi, vaikka olen pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä.

Uskonnollisesta yhteisöstä ja ajatusmalleista irtaantuminen ei ole ollut helppoa!

Vaikka helluntaiseurakunta tai muut sen tapaiset kristilliset seurakunnat eivät ole pahimmasta päästä irtaantua ja "jättää taakseen", niin on se silti ollut todella rankkaa ja kestänyt vuosien ajan. Työ on vieläkin kesken ja joudun edelleenkin käsittelemään monia siihen liittyviä ikäviä ja ristiriitaisia tunteita. En tiedä tulenko koskaan olemaan "täysin sinut" uskon asioiden suhteen.


Uskonnollisista yhteisöistä irtaantuminen voi olla hyvinkin vaikeaa, mutta apua on saatavilla ja siitä selviää ajan kanssa.

Toisin, kuin esim. jehovan todistajien keskuudessa toimitaan, uskovainen perheeni ei ole hylännyt minua, mutta kyllä se väistämättä on tehnyt pienen pienen kuilun tietyissä asioissa meidän välillemme. Tiedän monia entisiä Jehovan todistajia, joiden perhe ja ystävät ovat katkaisseet heihin välinsä täysin, heidän jätettyään Jehovan todistajien yhteisö ja tavat elää. Minusta se on kovin surullista. 


Minulla on ihana perhe, mutta koska olemme Jumalan olemassaolosta ja uskonasioista täysin eri mieltä, niin pyrin omalta osaltani välttelemään aihetta. Isäni ja veljeni eivät tosin toimi niin, mutta silloin yleensä olen vain hiljaa. Joskus, jos minua oikein suututtaa, sanon keskusteluun mielipiteeni. 

 Sen sijaan moni seurakuntatuttavani lopetti yhteydenpidon minuun kokonaan. Kuulin, että minusta puhuttiin pahaa "selkäni takana" ja uusia elämänvalintojani kauhisteltiin. Eräs minulle todella läheinen ihminen sanoi, että "Toivottavasti et joudu helvettiin kuoltuasi!". 

Monet uskovaiset vaativat minua pysymään onnettomassa avioliitossani ja näkivät muka näkyjä "hengessään", kuinka minusta ja lasteni isästä tulisi vielä suuria Jumalan sanan julistajia!

Mitä ajatuksia helluntaiseurakunnan ja vastaavien paikkojen toiminta minussa nykyään herättää? 

Minulla ei ole tällä hetkellä kovin lämpöisiä ajatuksia helluntaiseurakunnasta tai mistään muistakaan vastaavista seurakunnista ja uskonnoista. Ajattelen kuitenkin, että on olemassa vieläkin paljon jyrkempiä, mustavalkoisempia ja tuhoavampia seurakuntayhteisöjä ja uskontoja, kuin helluntailaisuus.

Suomessa suurimpiin uskonnollisiin yhteisöihin liittyy paljon henkistä väkivaltaa, muiden ihmisten tuomitsemista ja arvostelua, suvaitsemattomuutta, pelkoa kuoleman jälkeisestä elämästä, kaksoiselämää- ja kaksinaismoralismia, lasten kasvattamista pelolla, ihmisten tunkemista samaan "muottiin" ja eritasoista- ja erilaista hyväksikäyttöä. Mikä pahempaa, niin uskon nimissä hylätään jopa omia perheenjäseniä! Maailmalla puolestaan joidenkin uskontojen nimissä harrastetaan fyysistäkin väkivaltaa ja käydään sotia.

Mutta, jos jotain hyvää haluaa esim.helluntaiseurakunnan työstä sanoa, niin moni kokee saavansa uskosta Jumalaan voimaa ja lohtua vaikeina aikoina. Usko on voinut auttaa ihmisiä paranemaan riippuvuuksista. Lähimmät esimerkit löytyvät omasta perheestäni. 

Nimittäin isäni ja veljeni ovat entisiä alkoholisteja, jotka löysivät uskoon tultuaan voimia ja tahtotilaa jättää alkoholin käyttö kokonaan. Helluntaiseurakunta tavoittaa joitakin yhteiskuntamme eniten syrjäytyneimpiä ihmisiä ja tekee diakoniatyötä jakaen ja tehden ruokaa köyhille.

Jumala parantaa vai parantaako? 

Uskossa ollessani, uskoin itsekin täysin siihen, että Jumala voi parantaa, siirtää vuoria ja herättää ihmisiä jopa kuolleista! Kävin kymmenissä ja kymmenissä uskovaisten kokoontumisissa ympäri Suomea ja kerran jopa Norjassa asti. Puolestani rukoilivat monet "suuret saarnaajat". Myös paranemiseni puolesta rukoiltiin, vaikka kivut eivät silloin vielä rajoittaneet juurikaan toimintakykyäni.

Paraninko? No, en. Kuulin kyllä paljon juttua siitä, kuinka ihmiset olivat "parantuneet" milloin mistäkin särystä ja kolotuksesta, mutta ei sellaisia todistettavia ja mitattavissa olevia paranemisia, kuten, että halvaantunut olisi lähtenyt kävelemään. Jos joku puolestaan parani esim.syövästä, niin kyseinen henkilö oli kyllä todellisuudessa parantunut ihan vain lääketieteen ansiosta, mutta kertoi Jumalan parantaneen hänet käyttäen lääkäreitä välikätenään.

En ole enää pysynyt laskuissa mukana siinä, kuinka moni uskovainen on rukoillut paranemiseni puolesta! Minulle on puhuttu paljon aiheesta ja suorastaan tyrkytetty sitä, kuinka Jumala voi minut parantaa.

Minulla on "mitta täynnä" parantumispuheiden- ja rukousten suhteen.  Uskovaiset eivät ole kuitenkaan ainoita "tyrkyttäjiä"! Minulle on tuputettu ihan yhtälailla milloin mitäkin yliluonnollista "huuhaa-hoitoa", luontaistuotteita ja kaikkea noitatohtoreista lähtien.

Jos en ole ollut kiinnostunut jostakin hoidosta, niin minulle yleensä aina sanotaan "ettei se ota, jos ei annakaan". Tai sitten syyllistetään etten ole tehnyt kaikkea voitavaani parantuakseni kivuista. Uskovaisista osa puolestaan syyttää kipujani siitä, että olen luopio(ompa muuten hirveä sana!) eli hylännyt uskon Jumalaan. Täten kipujen katsotaan olevan oma omaa syytäni ja valintani.

Mihin uskon nykyään?

En rehellisesti oikein voi luokitella itseäni mihinkään lokeroon suhteessa uskomuksiin, uskontoihin tai ateistisuuteen. Olen varmaankin jotain ateistin ja ateistisen agnostikon väliltä.

Mielipiteeni voi muuttua elämän varrella suhteessa edellämainittuihin asioihin, mutta minun on vaikea kuvitella näkeväni itseäni enää kristittynä uskovaisena "hihhulina", joka ottaisi asian yhtä vakavasti, kuin nuorempana ja lähtisi siihen mukaan aivan täysillä. Kuten tuskin mihinkään muuhunkaan aatteeseen tai toimintaan yhtä voimakkaasti ja mustavalkoisesti ajatellen.

Haluan suojella mielenterveyttäni ja olla ajattelematta liikaa uskon asioita tai mitään muutakaan yliluonnollista. Olen nimittäinn ehkä osittain historiastanikin johtuen hyvin herkkä ahdistumaan tällaisista asioista. 

Kaikki yliluonnollinen "pelottaa" minua, joten tuntuu yksinkertaisemmalta vain järkeistää kaikki ja ajatella, että mitään yliluonnollista ei ole olemassakaan. 

Lukuunottamatta esim. ihmisen intuitiota, mikä minulla on alkanut vahvistua viime aikoina. Mutta en ajattele sen olevan välttämättä mitään yliluonnollista, vaan se voi myös olla alitajunnan, elämänkokemuksen ja aiemminopitun mukanaan tuomaa aavistusta asioista.

Minulla on mielestäni täysi oikeus ajatella näin tällä hetkellä. Olkoonkin sitten vaikka niin, että elämäni olisi henkisesti jotenkin "köyhempää" sen takia.

Minulla ei ole mitään ongelmia kunnioittaa muiden ajatuksia ja kokemusmaailmaansa suhteessa yliluonnolliseen tai uskon asioihin, mutta yllättävän monen on vaikeaa olla tuputtamatta minulle heidän ajatusmaailmaansa. Ehkä jotkut kokevat minun olevan jotenkin "vapaata riistaa", koska haluan pysytellä erossa edellämainituista asioista.

Ajatukseni on toisinaan hyvinkin ristiriitaisia ja saattaa muuttua päivästä toiseen. En toisaalta usko enää mihinkään yliluonnolliseen ja toisaalta taas uskon, että on asioita, mitä ihmismieli ja järki ei voi käsittää aivojemme rajallisuuden takia eikä kaikki ole välttämättä järjellä selitettävissä.

Rakkaudella, Anne

Ps. Muistakaa seurata "Kivun kahdet kasvot"- somekanavia Facebookissa tai Instagramissa, niin saatte tiedon heti, kun tänne blogiini tulee uusi postaus:) Lisäksi siellä on helpompi keskustella ja näette paljon muutakin elämääni liittyvää, kuten videoita ja kuvia Nemistä ja tutustutte minun huumorintajuiseen puoleeni.

Suorat someikonipainikkeet löytyvät tämän sivun oikeasta yläreunasta, mikäli valitsette Internet-näkymän. Niitä voi kuitenkin myös etsiä blogini nimellä.

Ihania kesäpäiviä kaikille! Kommentoikaa, mitä ajatuksia tämänkertainen blogipostays herätti:)